Ajatusleikki, jossa etsitään säveltäjän kymmenen parasta teosta. Tähän mennessä soittolistalle on löydetty yksi laulu ja kaksi sinfonista runoa.
Aluksi Sibelius haaveili urasta virtuoosina, mutta
vähitellen konserttiviulistin karriääri kilpistyi ylipääsemättömään
esiintymisjännitykseen. Se ei kuitenkaan estänyt säveltäjää sepittämästä
sävellyksiä rakastamalleen soittimelle.
Nuoruudessaan Sibelius sävelsi runsaasti teoksia paitsi
itselleen myös musikaalisille sisaruksilleen. Nuorempi veli Christian soitti selloa ja vanhempi
sisar Linda pianoa. Perhepiirissä
oli siten mahdollista muodostaa pianotrio, jonka viulistina toimi säveltäjä
itse.
Opintovuosinaan kotimaassa Sibelius kirjoitti kymmeniä
kamarimusiikkiteoksia erilaisille kokoonpanoille. Viulu oli kuitenkin aina
tärkeässä roolissa.
Ajanjakson sävellystuotanto huipentui vuoden 1890
jousikvartettoon B-duuri op. 4, jonka valoisassa tunnelmassa on arveltu heijastuvan
säveltäjän kihlautumisen Aino
Järnefeltin kanssa samana vuonna. Kvartetto on nuoruuden teoksista ainoa,
jolle Sibelius antoi myöhemmin opusnumeron.
Vuoden 1891 jälkeen Sibelius lakkasi säveltämästä
kamarimusiikkia. Sittemmin ilmestyi enää yksi jousikvartetto sekä joitakin
pieniä kappaleita viululle ja pianolle 1920-luvun lopussa. Säveltäjä oli
siirtynyt orkesterimusiikin maailmaan.
Onneksi Sibelius palasi kamarimusiikin pariin vielä vuonna
1909. Muussa tapauksessa hänen panoksensa sen saralla olisi jäänyt kovin kevyeksi.
Opiskeluaikojen kamarimusiikkituotanto ei kestä vertailua suurten säveltäjien mestariteosten
kanssa.
Tälläkin kerralla asiasta on kiittäminen Sibeliuksen
mentoria Axel Carpelania, joka
ehdotti jousikvarteton säveltämistä.
Seurauksena syntyi d-molli-kvartetto op. 56 lisänimeltään Voces intimae (Sisäisiä ääniä). Se on
Sibeliuksen kamarimusiikkituotannon yksinäinen huippu.
Sibelius alkoi työstää kvartettoaan heti orkesteriteoksensa Öinen ratsastus ja auringonnousu jälkeen
joulukuussa 1908.
Teoksen luonteeseen vaikutti säveltäjää kohdannut
henkilökohtainen kriisi: hänen kurkustaan oli löydetty kasvain, joka
poistettiin seuraavana keväänä. Säveltäjä uskoi menehtyvänsä.
Leikkaus onnistui, ja Sibelius jäi eloon. Hän joutui
kuitenkin luopumaan vuosikausiksi rakkaista nautintoaineistaan sikareista ja
alkoholista.
Sairauden aikana ja sen jälkeen luotuja sävellyksiä leimaa
sisäänpäin kääntynyt, ekspressionistinen ilmaisu. Teoksia on pidetty vakavina
ja vaikeatajuisina.
Jousikvartetto Voces intimae
on juuri tällainen sävellys, kuten nimestä voi päätellä.
Sibelius itse luonnehti kvartettoa aivan toiseen sävyyn
kirjeessään vaimolleen Ainolle: ”Siitä
tuli ihana. Ihan semmoinen, joka saa hymyn huulille vieläpä kuolinhetkenä. En
sano muuta.”
Teoksessa on tavanomaisesta neljästä poiketen viisi osaa, ja
sitä on sanottu orkesterimusiikiksi neljälle jousisoittimelle. Päähuomion saa
tapa, jolla säveltäjä kytkee kvarteton eri osat toisiinsa temaattisilla
suhteilla.
Voces intimae on moderneinta
Sibeliusta, sillä monissa kohdin kvartettoa sävellajituntu alkaa hämärtyä. Musiikki
lähestyy tonaalisuuden rajoja ja Arnold
Schönbergin atonaalista ilmaisua.
Nimen Voces intimae
sai muuten myös Yousuf Karshin kuuluisa
valokuva Sibeliuksesta vuodelta 1949. Kuvassa nähdään Ainolan mestari silmänsä
sulkeneena kuunnellen ”sisäisiä ääniään”. Loistavan otoksen on kerrottu
syntyneen puolivahingossa, kun säveltäjä lepuutti hetken silmiään kesken
kuvaustapahtuman.
Kvarteton ydin on sen kolmas osa Adagio di molto. Sen sisäistynyt musiikki keskeytyy kaksi kertaa,
kun oudossa sävellajissa esiintyvät mollisoinnut katkaisevat linjan. Juuri
tähän kohtaan partituuria Sibelius kirjoitti sanat ”voces intimae”.
Teos päättyy kuitenkin hurjalla tavalla kansanomaisten
rytmien kuumeisessa kiihkossa.
Kvarteton
ensiesitys oli vasta vuoden kuluttua sen säveltämisestä. Vastaanotto oli
myönteinen, vaikka teosta pidettiin ”omituisena ja tavallisuudesta
poikkeavana”. Sitä ei ajateltu suuren yleisön musiikkina.
Säveltäjä itse
arveli myöhemmin suorittaneensa d-molli-jousikvartetollaan kisällintyönsä.
Sibeliuksen todellinen välienselvittely rakastamansa viulun
kanssa oli kuitenkin tapahtunut jo vuosikymmenen alkupuolella ennen hänen sairastumistaan.
Vuonna 1899 hän kirjoitti Adolf Paulille: ”Olen
ajatellut kirjoittaa viulukonserton. Jos kuninkaan [orkesterisarjan Kuningas
Kristian II] musiikki menee hyvin, en anna muita vanhoja teoksia
kenellekään, ennen kuin ne on muokattu perusteellisesti.”
Seuraavan kerran
konsertosta puhutaan Axel Carpelanin kirjeessä kesällä 1902, mutta kesti vielä
pari vuotta ennen kuin teos oli esityskunnossa. Kantaesitys oli 8. helmikuuta
vuonna 1904.
Kriitikot
suhtautuivat uuteen sävellykseen melkeinpä vihamielisesti ja väittivät, että
Sibelius oli antautunut taituruuden edessä musiikillisten arvojen
kustannuksella. Tämän seurauksena säveltäjä veti konserttonsa pois ja päätti jatkaa
sen muokkaamista.
Uusintaesitys oli
keväällä 1905, mutta lopullisessa muodossaan Sibeliuksen viulukonsertto d-molli
op. 47 kuultiin vasta 12. maaliskuuta 1906.
Sibelius oli aikonut
omistaa teoksen tuttavalleen Willy
Burmesterille, joka oli ollut Robert
Kajanuksen orkesterin konserttimestari ja sittemmin kiertänyt
viulutaiturina Keski-Euroopassa. Ensiesityksen soitti Viktor Novačék, sillä Burmester oli estyneenä.
Virtuoosina
Burmester oli kuitenkin omaa luokkaansa, ja konsertin lehtikritiikin
kirjoittanut Oskar Merikanto arveli,
että Burmester olisi ollut Novačékia paremmin teoksen tasalla.
Samaan uskoi
ilmeisesti Burmester itsekin, sillä hän halusi esittää Sibeliuksen konserton
sen uusintaensi-illassa vuonna 1904. Säveltäjä päätti kuitenkin vielä hioa
teostaan. Kun lopullinen versio tuli julki pari vuotta myöhemmin, solistina oli
Karel Haliř.
Burmester suuttui
eikä soittanut Sibeliuksen viulukonserttoa milloinkaan.
Tuskallisen
sävellysprosessin myötä syntyi teos, jonka puitteissa Sibelius toteutti
haaveensa oman soittimensa virtuoosisena taitajana – säveltäjänä.
Konsertto on paholaismaisen vaikea – varsinkin sen ensimmäinen versio – jonka
rönsyjä ja sudenkuoppia Sibelius karsi lopullisessa versiossa.
Nykyään
tuntemassamme muodossaan konserton solistisuus on paremmin tasapainossa sen
sinfonisen luonteen kanssa.
Teoksen rakenne oli
perua Felix Mendelssohnilta, mutta Sibeliuksen
käsissä sävellys sai täysin omaperäisen ilmeen.
Konsertto alkaa
pitkällä orkesteritremololla, jonka keskeltä nousee solistin pitkä, valittava
teema. Jatkossa vuoropuhelu saa dramaattisia käänteitä, kun solisti väistelee
orkesterin mahtavia nousuja taiturimaisilla kuvioillaan.
Ensimmäisen osan sinfonisen
kehittelyn jälkeen seuraa romanssin kaltainen hidas osa, jossa orkesterin tumma
tausta ympäröi solistin tunteikasta melodiaa. Teoksen päättävää vauhdikasta rondofinaalia
on kutsuttu puolestaan ”jääkarhujen poloneesiksi” sen jyskyttävien rytmien
perusteella.
Sibelius palasi vielä konserton maailmaan vuosina 1917–18
säveltämällä humoreskit op. 87
ja 89 viululle ja orkesterille, mutta uutta konserttoa hän ei haaveistaan
huolimatta enää laatinut.
Sibeliuksen
ainoasta konserttosävellyksestä on tullut 1900-luvun esitetyin viulukonsertto,
joka on kaikilta osin rinnastettavissa Mendelssohnin, Tšaikovskin ja Brahmsin
suuriin romanttisiin konserttoihin.
Siitä on
julkaistu kymmeniä levytyksiä, eikä yksikään mainetta havitteleva viulisti voi
välttää sen esittämistä.
Tässä vaiheessa lukija varmaan arvaa, että pitkällisen
esittelyn jälkeen Sibeliuksen viulukonsertto on vahvasti ehdolla otettavaksi
mukaan autiolle saarelle suuntaavaan musiikilliseen arkkiini. Arvaus osuu
oikeaan.
Joku voi ehkä ihmetellä, eikö näin maineikas ja
maailmanlaajuista huomiota osakseen saanut, jopa maailman parhaaksi
viulukonsertoksi mainittu kiistaton mestariteos saa listallani korkeampaa
sijoitusta. Selitys on henkilökohtainen.
Arvostan Sibeliuksen viulukonserttoa, ja on ilman muuta
selvää, että se kuuluu säveltäjän kymmenen parhaan sävellyksen joukkoon.
Minulle se ei ole kuitenkaan koskaan ollut ehdoton suosikki
viulukonserttojen joukossa.
Omaa sydäntäni lähimpänä on Alban Bergin vuonna 1935 säveltämä riipaiseva viulukonsertto, joka
jäi säveltäjänsä joutsenlauluksi. Näennäisesti vaikeatajuinen mutta lopulta
aseistariisuvan tunnekylläinen teos noudattaa kaksitoistasäveljärjestelmää eli
dodekafoniaa. Sen alaotsikoksi on kirjoitettu ”erään enkelin muistolle”.
Ryhtymättä enempää ruotimaan syitä Bergin konserton asemaan
tyydyn toteamaan, että julistamalla sen suosikikseni tiedän kuuluvani häviävän
pieneen vähemmistöön.
Tavallisesti parhaan viulukonserton säveltäjän titteli myönnetään
Sibeliuksen ohella edellä mainituille Brahmsille, Mendelssohnille tai Tšaikovskille,
ellei listan kärkeen nosteta sitten Beethovenin
viulukonserttoa.
Ehkä minulle on muodostunut ongelmaksi se, että romantiikan
aikakaudella konsertosta tuli sävellysmuotona jollain tapaa ulkokohtainen
kaiken virtuoosisen loiston ja esittämisenhalun myötä. Romanttisen konserton
olemuksessa on kuin sisäänrakennettuna pyrkimys tehdä vaikutus solistin
teknisellä osaamisella ja sokeerata kuulija.
Kaikkein taiturimaisimmilla hetkillä musiikillinen sisältö
saattaa jäädä sivuosaan, kun ulkoisista eleistä tulee pääasia. Monia 1800-luvun
ja 1900-luvun alun konserttoja vaanii pinnallisuuden peikko, jonka houkutuksen
harva säveltäjä on onnistunut välttämään.
En sano, että Sibeliuksen viulukonserton kohdalla uhka
toteutuu – se on varmasti lajityyppinsä teoksista vahvimpia ja aidoimmin
koskettavia – mutta myös se on osa romanttisten taiturikonserttojen jatkumoa.
Edellä selostettuihin syihin vedoten valitsen sen vasta soittolistani
sijalle seitsemän, kuitenkin jo mukaan otettujen sinfonisten runojen edelle. Pykälää
korkeamman sijoituksen saa jousikvartetto Voces
intimae syvästi henkilökohtaisena tilityksenä ennen säveltäjän kuolemaa,
joka onneksi jäi toteutumatta ennen aikojaan.
Parhaillaan käydään yhdettätoista kansainvälistä Jean
Sibelius -viulukilpailua. Tasan kaksikymmentä vuotta sitten sen voitti
ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana suomalaisena Pekka Kuusisto, joka levytti voitokkaan tulkintansa Sibeliuksen
viulukonsertosta d-molli op. 47 heti tuoreeltaan.
Vuosipäivän kunniaksi suosittelen kuunneltavaksi hänen esityksensä,
jonka tukena Helsingin kaupunginorkesteria johtaa Leif Segerstam:
Jousikvarteton d-molli op. 56 Voces intimae soittaa puolestaan yhdysvaltalainen
Emerson-jousikvartetti:
Seuraavassa jaksossa etsitään musiikkia aution saaren soittolistalle Sibeliuksen sinfonioiden joukosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti