Sibeliusta autiolla saarella, osa 3

Ajatusleikki, jossa etsitään säveltäjän kymmenen parasta teosta. Tähän mennessä soittolistalle on valittu yksi laulu. Etsintä jatkuu.

Sibelius 150 | Kullervon alku on komea, Sibeliuksen hienoja oivalluksia. Heti ensimmäisten tahtien aikana kuulija asemoidaan maantieteelliseen ja antropologiseen viitekehykseen – karjalaiseen korpeen – kun kuullaan teoksen johtoteema:

https://www.youtube.com/watch?v=wPtfhMpiFfQ

Alkua voi verrata vaikkapa Modest Musorgskin oopperaan Boris Godunov, jonka avaus siirtää ajatukset yhdellä vedolla syvälle venäläiseen sielunmaisemaan:

https://www.youtube.com/watch?v=aqARDiNf8Jw

Ero ei voisi olla selvempi. Molemmat säveltäjät ovat käyttäneet nerokkaalla tavalla omien maidensa musiikille tyypillisiä piirteitä ja väritystä – kansanlaulujen asteikkokulkuja – luomaan teoksilleen ominaiset atmosfäärit.

Kun Musorgskin ooppera on venäläisistä venäläisin, Sibeliuksen Kullervo merkitsi nuorelle suomalaiselle musiikille karelianismin lähtölaukausta.

Sibeliuksen tapauksessa yllykkeenä oli karjalainen runonlaulu, johon hän oli ennen Kullervon sävellystyötä tutustunut.

Elias Lönnrotin suurtyö Kalevalan ja Kantelettaren parissa oli tuonut Suomen ruotsinkielisen kulttuurieliitin tietoisuuteen aivan uuden maailman karjalaisen runonlauluperinteen muodossa. Sen yllyttäminä taiteilijat tekivät toivioretkiä tutkimattomiin erämaihin innoitusta etsien.

Suuntauksen huippukohta sattui 1890-luvun alkuun, kun itkuvirsistä kiinnostunut pappi Adolf Neovius toi Porvooseen Karjalasta löytämänsä itkijänaisen Larin Parasken ja esitteli tätä ja tämän lauluja kaikille kiinnostuneille.

Parasken esityksistä saatiin taltioiduksi kymmeniätuhansia säkeitä kalevalamittaista runoutta. Se merkitsi mullistavaa impulssia erityisesti Sibeliukselle, jonka musiikki oli siihen saakka ollut lupaavaa mutta harrastelijamaista.

Tyypilliseen tapaansa säveltäjä vähätteli myöhemmin Parasken osuutta ja uskotteli jopa tavanneensa tämän vasta Kullervon säveltämisen jälkeen. Väite ei pitänyt paikkaansa.

Olennaista on, että Sibelius teki saman johtopäätöksen kuin ajan kuvataiteilijat. Jotta saataisiin oma ääni kuuluviin kansainvälisillä taidekentillä, olisi luotava persoonallinen kansallinen tyyli, joka erottuisi riittävästi ulkomaailman estetiikasta.

Apuna käytettiin ”primitiivistä” kansankulttuuria, jonka piirteitä viljelemällä korostettiin oman taiteen erityislaatuisuutta.

Jälkipolvet ovat luokitelleet suuntauksen karelianismiksi tai kansallisromantiikaksi ja sen aikakauden 1890-luvulta ja 1900-luvun alkuun kultakaudeksi. Sen edustama taide on usein haluttu ymmärtää synonyymiksi ”alkuperäiselle” suomalaiselle kulttuurille, ”autenttiseksi” kuvaksi suomalaisuudesta.

Käsitys on tietenkin täysin virheellinen. Kultakauden taiteellisissa ilmaisuissa oli kysymys keinotekoisista konstruktioista, kuten tutkimuksissa on moneen kertaan osoitettu.

Kansallisromantikot muovasivat synteesin eurooppalaisista taidevirtauksista ja kansankulttuurin erityispiirteistä. Nuoren kansakunnan identiteetti rakennettiin niistä tietoisesti.

Kullervon alkutahdeista lähtien Sibelius toteutti samaa ohjelmaa sävellyksissään.

Hän ei käyttänyt kansanlaulujen melodioita sellaisinaan vaan suodatti niiden sävelasteikon ja poljennon osaksi ilmaisuaan. Se oli yhtä lailla velkaa Brucknerin tai Beethovenin sivilisoituneille eurooppalaisille periaatteille kuin karjalaisten laulajien arkaaisen suggeroivalle tyylille.

Kuvataiteilijoista poiketen Sibelius valtasi kansallisen musiikin kentän melkein yksin. Muitakin tekijöitä oli, kuten vanhempi kollega ja kapellimestari Robert Kajanus. Hän oli jo ennen Sibeliusta säveltänyt sinfonisen runon Aino (1885) niin ikään Kalevalan aiheeseen.

Kajanus nojasi kuitenkin yksinomaan keskieurooppalaiseen, wagneriaaniseen sävelkieleen ja luopui pian säveltämisestä tunnustettuaan Sibeliuksen ylivoimaisen aseman.

Sibeliuksen Kullervo op. 7 (1891) on sävelletty orkesterille ja mieskuorolle sekä sopraanolle ja baritonille. Teos on luokiteltu viisiosaiseksi sinfoniseksi runoksi, mutta myöhemmin säveltäjä puhui siitä myös sinfoniana.

Uhmakkaalla sävellyksellään Sibeliuksen kerrotaan halunneen todistaa tulevan vaimonsa Aino Järnefeltin aateliselle suvulle olevansa ”Ainon arvoinen”.

Ensi-illan ristiriitaisen vastaanoton jälkeen Sibelius veti Kullervon pois julkisuudesta ja kielsi sen esitykset. Hän ymmärsi teoksensa orkestroinnin ja muodon puutteet.

Viime vuosikymmeninä Kullervoa on jälleen soitettu paljon sekä Suomessa että ulkomailla, ja sen arvo on palautettu. Teoksen pidäkkeetön alkuvoima puhuttelee nykyajan kuulijaa.

Kullervon jälkeen Sibelius ei enää ryhtynyt yhtä laajamittaisiin sävellyshankkeisiin, mutta karelianistinen tyyli säilyi, ja siitä tuli hänen tavaramerkkinsä vuosikymmeneksi.

Seuraavaksi syntyi vuonna 1892 sinfoninen runo En saga eli Satu op. 9, jonka ilmeinen ohjelma on jäänyt hämärän peittoon. Teos on vahvasti symbolinen; oikeastaan sitä voidaan pitää selkeimmin symbolismin tyylin edustajana suomalaisessa säveltaiteessa, Akseli Gallen-Kallelan maalausten musiikillisena vastineena.

Vertaus ei ole aivan tuulesta temmattu, sillä on tiedossa, että innoituksen lähteinä olivat olleet Arnold Böcklinin symbolistiset maalaukset, joita säveltäjä oli hieman aiemmin nähnyt.

Sibelius itse muisteli työtään: ”Satu on eräänlainen sieluntilan ilmaus. Niihin aikoihin kun kirjoitin tämän sävelrunoelman, sain itse kokea monia järkytyksiä.” Myöhemmin hän piti teosta yhtenä ”psykologisesti syvällisimmistä” aikaansaannoksistaan.

Sadun rapsodinen muoto ei kuitenkaan täysin tyydyttänyt säveltäjää, joten hän muokkasi sen uudestaan vuonna 1902.

Robert Kajanus ja Aino Sibelius pitivät alkuperäistä versiota parempana, ja Aino – joka muuten osoittautui erinomaiseksi miehensä musiikin ymmärtäjäksi – totesi myöhemmin, että ”pappa otti siitä pois muutamia rajuja kohtia, nyt on Satu sivilisoituneempi, poleeratumpi”.

Joka tapauksessa Sibelius teki sävellykselle suuren palveluksen tiivistämällä ja jäntevöittämällä sen rakennetta. Uudistetussa muodossaan Sadusta tuli yksi hänen suosituimmista sävelrunoistaan, ja sitä levytettiin paljon alusta lähtien.

Se on myös niitä teoksia, jotka kansallissosialistisen Saksan viralliset musiikkipiirit ottivat 1930-luvulla omakseen. Sibeliuksen musiikilla – joka oli sävelletty jo vuosikymmeniä aikaisemmin – ei ollut tietenkään mitään tekemistä natsien ihanteiden tai ideologian kanssa.

Sadun musiikin tyylilliset piirteet on ankkuroitu vahvasti karelianistiseen estetiikkaan, mutta myöhemmin Sibelius mainitsi sen tumman sävelkielen olevan lähempänä skandinaavista Eddaa kuin karjalaista Kalevalaa.

Dramaattisesti etenevää ja traagisesti päättyvää musiikkia kuunnellessa tulee voimakas tunne siitä, että se todella kertoo tarinan – sadun – vaikka tämän kirjallisesta kuvauksesta ei ole mitään tietoa.

Satu on Sibeliuksen leimallisimmin ohjelmallisia sävellyksiä, joskin sen teemat kulkevat sonaattimuodon lainalaisuuksia noudattaen. Sointiväreiltään se on yllättävän moderni ollakseen 1890-luvun luomus.

Sadussa – kuten muissakin sävelrunoissa – Sibelius seurasi Franz Lisztin ajatusta runouden jatkamisesta orkesterimusiikin keinoin. Lisztin ideaali oli vaihtoehto Richard Wagnerin lauletuille musiikkidraamoille ja oopperan maailmalle.

Modernistirunoilija Elmer Diktonius, joka osasi tiivistää hienosti monen Sibeliuksen sävellyksen luonteen yhdellä lauseella, totesi Sadusta: ”se on yksinkertainen kuin kansanlaulu, synkeä kuin erämetsä ja loistokas kuin prinsessa ja puoli valtakuntaa”.

Sadun jälkeen Sibelius jatkoi ”kalevalakuvitustaan”. Ennen vuosisadan vaihdetta hän sävelsi neliosaisen sävelrunoelman Lemminkäinen – neljä legendaa op. 22, jota on myös kutsuttu Lemminkäissarjaksi (1896).

Sadusta poiketen sen musiikki liittyy selkeästi kirjallisiin lähteisiin, sillä teoksen osat on nimetty Kalevalan tapahtumien mukaan. Ensimmäinen ”kohtaus” kuvaa Lemminkäistä ja saaren neitoja, toinen Tuonelan joutsenta, kolmas Lemminkäistä Tuonelassa ja viimeinen Lemminkäisen kotiinpaluuta.

Kappaleelle kävi kuitenkin osittain samoin kuin Kullervolle, sillä lehtikritiikkien lannistamana säveltäjä kielsi sarjan osista kahden esittämisen. Siunauksen saivat ainoastaan toinen ja viimeinen osa.

Sittemmin itsenäisen sävellyksen aseman saavuttaneesta, salaperäisen tummanpuhuvasta Tuonelan joutsenesta on tullut yksi Sibeliuksen kansainvälisesti tunnetuimmista kappaleista Finlandian ja Valse tristen ohella.

Vuosisadan vaihteen jälkeen syntyi vielä kalevalaiseen aiheeseen perustuva Pohjolan tytär op. 49, joka kuvaa Väinämöisen ja Pohjolan tyttären kohtaamista. Sen partituuri on Sibeliuksen rikkaimpia. Seuraavana oli vuorossa Öinen ratsastus ja auringonnousu op. 55.

Vähitellen karelianistiset ihanteet saivat väistyä, ja sinfonisten runojen luonne muuttui.

Siinä vaiheessa Sibelius oli kuitenkin säveltänyt jo kaksi ensimmäistä sinfoniaansa. Niiden valtavan menestyksen myötä hänen asemansa suomalaisessa musiikkielämässä oli vakiintunut omalle, ainutlaatuiselle tasolleen.

Ensimmäisen sinfonian myötä huipentui myös säveltäjän kansallisromanttinen tyylikausi.

Sibelius jatkoi sinfonisten runojen säveltämistä uransa loppuun saakka, joskin harvenevaan tahtiin. Painopisteen siirtyminen kohti sinfonioiden absoluuttista musiikkia merkitsi sitä, että säveltäjän ei tarvinnut enää todistaa osaamistaan vapaamuotoisemmilla, ohjelmallisilla orkesteriteoksillaan entiseen tapaan.

Sinfonisista runoista tuli aiempaa pienimuotoisempia ja tiivistyneempiä, osin sisäänpäin kääntyneitä, syvämietteisiä orkesterikappaleita.

Sellainen on esimerkiksi vuonna 1913 sävelletty Bardi op. 64, jonka tiiviissä muodossa ja henkistyneessä sisällössä Erik Tawaststjerna on ollut kuulevinaan jopa Anton Webernin aforistisen ilmaisun rinnakkaisilmiön. Joidenkin mielestä vanhenevaa runonlaulajaa kuvaava sävellys on Sibeliuksen omakuva.

Samoihin aikoihin syntynyt Luonnotar op. 70 on vielä erikoisempi kappale, sillä se on sävelletty sopraanolle ja orkesterille. Teos on siten eräänlainen orkesterilaulu tai konsertto lauluäänelle ja orkesterille. Sen tilasi maan johtava laulutaiteilija, sopraano Aino Ackté.

Sävellys pohjautuu Kalevalan kertomukseen maailman luomisesta. Siinä kuvataan universumin syntymä särkyneestä sotkan munasta.

Näin Sibelius palasi jälleen kerran suoraan Kalevalaan, mutta tyylillisesti musiikki ei olisi voinut olla kauempana Kullervon karelianistisesta ilmaisusta.

Sibelius seurasi aikansa esteettisiä virtauksia ja ulkomaisten säveltäjien kehitystä. Hän oli perillä Arnold Schönbergin radikaaleista teorioista ja tämän siirtymisestä kohti atonaalista sävelkieltä, jossa melodiat oli hylätty ja sävelten tonaaliset suhteet romutettu.

Toisaalta hän tiesi, mitä tapahtui Ranskassa, jossa impressionismiksi kutsuttu suuntaus tuotti värikylläistä orkesterimusiikkia.

Sibelius ei kuitenkaan lähtenyt jäljittelemään mitään kansainvälistä tyyliä. Se ei estänyt häntä ottamasta vaikutteita ja kokeilemasta uusia ajatuksia osana originellia sävelkieltään.

Norfolkin musiikkijuhlille Yhdysvaltoihin vuonna 1914 sävelletty sinfoninen runo Aallottaret op. 73 on ehkä lähimpänä eurooppalaisia musiikkivirtauksia ja impressionismia. Meriaiheisena teoksena se on jonkinlainen sukulaisteos Claude Debussyn impressionistiselle orkesterirunoelmalle La mer (1905).

Sibelius teki Aallottaristakin kaksi versiota. Alkuperäinen ja Debussyn merimusiikkiin viittaava harvinainen sävellaji Des-duuri vaihtui lopullisessa sävellyksessä D-duuriksi ainakin osin myös esitysteknisistä syistä. Samalla teoksen muoto muuttui huomattavasti. Ensimmäisestä versiosta puuttuu kokonaan toisen version valtava huipennus.

Aallottaret on hieno esimerkki Sibeliuksen kyvyistä säveltää loisteliasta orkesterisatsia. Erikoinen soitinnus bassoklarinetteineen, kellopeleineen ja triangeleineen antaa musiikille omanlaisensa värityksen. Sen liukuvien taitteiden ja staattisten sointikenttien lomassa teemat ovat jatkuvassa käymistilassa. Vellovat massat tekevät pyörryttävän vaikutuksen.

Aallottaret jäi Sibeliuksen pisimmälle viedyksi kokeiluksi impressionistisen orkesterimusiikin saralla. Sen jälkeen hän palasi sinfonioiden pariin, vaikka sävelsi vielä 1920-luvulla pari vapaamuotoisempaa orkesterikappaletta: Andante festivon ja Tapiolan.

Olisiko Sibeliuksen sinfonisista runoista aution saaren soittolistalleni?

Epäilemättä olisi, mutta tällä kerralla ongelmana onkin runsaudenpula, sillä paikkoja musiikilliseen arkkiini on rajallisesti. Hyviä ehdokkaita on enemmän kuin tarpeeksi.

Sibeliuksen sinfonisten runojen tarkastelussa ja arvioinnissa huomio kiinnittyy niiden yleiseen luonteeseen, joka muuttui säveltäjän iän karttuessa.

Nuoren Sibeliuksen 1890-luvun karelianistiset teokset olivat avoimen sankarillisia ja ulospäin suuntautuneita, kun taas 1900-luvun puolella sävellysten ilme muuttui pidättyvämmäksi ja sisältö verhotummaksi. Samalla säveltäjän osaaminen kasvoi.

Toisaalta varhaisissa teoksissa on hurjuutta ja voimaa, jota kypsän iän harkitummista sävellyksistä ei enää tapaa. Kumpaa arvostan enemmän?

Kullervon syvältä kouraisevan alun jälkeen seuraa mahtavaa musiikkia, jossa mieskuoron maskuliininen voima ja orkesterin raaka teho naulitsevat kuulijan penkkiin. Silti on sanottava, että toista tuntia pitkä jättiläisteos sisältää myös runsaasti heikkoja hetkiä, ja toisinaan sen draama polkee paikallaan.

Niin on laita myös Lemminkäissarjan, jonka mukaansatempaavien jaksojen lomassa teemojen kehittely ei tunnu ottavan onnistuakseen.

Kuulin sarjasta tyydyttävän tulkinnan vasta, kun Wienin filharmonikot soitti sen konsertissaan Helsingin Musiikkitalossa viime kesäkuussa Franz Welser-Möstin johdolla. Itävaltalaiskapellimestari oli tutkinut partituurin perinpohjin ja sai sen toimimaan kuin ihmeen kaupalla.

Kapellimestari Hannu Lintua mukaillen: Sibeliuksen varhaisissa orkesteriteoksissa säveltäjällä tuntuu olevan paljon sanottavaa mutta ei vielä tarpeeksi osaamista sen muotoilemiseksi.

Kullervo on tästä hyvä esimerkki. Konserttiesityksistä on usein jäänyt vaikutelma, että teoksen dramaturginen kaari ei riitä kantamaan koko esityskestonsa ajan. Väliin jää liikaa löysää. Teos olisi kaivannut vanhan Sibeliuksen ankaraa kättä ja uudelleenmuokkausta.

Tilanne muuttui, kun Tero Saarinen laati Kullervon musiikkiin koreografian ja teos esitettiin Kansallisoopperassa näyttämöllisenä toteutuksena. Visuaaliset tehosteet, tanssijat ja oopperalavalla esiintyneet solistit nostivat kokonaisuuden uudelle tasolle.

Jotkut arvostelijat pitivät ”musiikin kuvittamista” turhana – niin kuin musiikki-ihmisillä on tapana sanoa varjellakseen omaa erityisalaansa – mutta minusta vasta Saarisen loistava yhteistaideteos onnistui peittämään sävellyksen dramaturgiset heikkoudet ja ratkaisemaan sen jatkuvuuden ongelmat.

Samalla on myönnettävä, että Kansallisoopperan esitys oli myös musiikillisesti ensiluokkainen.  

Vaikka Saarisen Kullervo-sovitus – joka oli vuoden tanssiesitysten joukossa todellinen tapaus – oli suuri elämys ja kunnianosoitus Sibeliuksen läpimurtoteokselle, se ei riitä nostamaan musiikkia itseään aution saaren soittolistalleni. Kullervon kokonaisuus on liian epätasainen.

Sama koskee Lemminkäissarjaa, jonka putoamisen myötä myös Tuonelan joutsen joutuu jäämään synkälle virralleen. En valitse mukaan liioin Pohjolan tytärtä, joka ei ole hienoista hetkistään huolimatta sittenkään Sibeliuksen vahvinta orkesterimusiikkia. Samoin käy Öiselle ratsastukselle ja auringonnousulle.

Mutta yhden varhaisen sinfonisen runon haluan ehdolle. Se on Satu – En saga op. 9 lopullisessa vuoden 1902 asussaan.

Sadun uudistetussa laitoksessa Sibelius on onnistunut hiomaan alkuperäisversion heikkoudet ja kömpelyydet, vaikka Aino ja Kajanus olivat toista mieltä. ”Sivilisoidussa” muodossaankin teoksessa on riittävästi särmää ja rosoa sekä ”alkukantaista” karelianistista voimaa, jonka uudistettu rakenne kantaa katkelmallisen kerronnan karikoiden yli.

Entä myöhemmät sävelrunot? Ovatko ne puolestaan liian vähäverisiä Kullervoon tai Satuun verrattuna kelvatakseen aution saaren soittolistalle?

Vastaan osittain myöntävästi, sillä kaikessa hienostuneisuudessaankin sellaiset sävellykset kuin Dryadi op. 45 nro 1 tai Bardi ovat enemmän kultivoituneita kuriositeetteja kuin oikeutettuja asemaan Sibeliuksen parhaiden sävellysten kaanonissa.

Jätän listani ulkopuolelle myös Luonnottaren, vaikka jotkut sibeliaanit lukevat sen Sibeliuksen omaperäisimpien ja arvokkaimpien aikaansaannosten taikapiiriin. Minut se on jättänyt aina jotenkin kylmäksi.

Sen sijaan vahva ehdokas omalle listalleni on Sibeliuksen myöhempää orkesterityyliä edustava Aallottaret. Sen ulospäin suuntautunut taidokkuus ja vapaan muodon mestarillinen hallinta ovat jotain sellaista, johon nuori Sibelius ei vielä pystynyt. Myöhemmin taas säveltäjän itsekritiikki kasvoi niin suureksi, että sävellykset jäivät julkaisematta.

Pohdinnan jälkeen päätän ottaa mukaani autiolle saarelle kaksi Sibeliuksen sinfonista runoa, sekä Sadun että Aallottaret.

Ne edustavat aivan erilaista tyyliä säveltäjän tuotannossa ja ovat sekä sisältönsä että ilmaisunsa suhteen melkeinpä toistensa vastakohtia.

Karelianistinen Satu on psykologinen jännitysnäytelmä – kiinteä draama – jonka alkuvoiman Sibelius pelasti listalleni uusimalla teoksen vuonna 1902. Varhaisista sävelrunoista tasapainoisimpana se saa edustaa koko karelianismin kauden orkesterimusiikkia aution saaren soittolistallani.

Aallottaret on sen sijaan kaikessa impressionistisessa värikylläisyydessään osa yleiseurooppalaista tyyliä ja väritaidetta – Satua vapaammin valtameren maininkeja kuvaileva ”aaltojen rondo”, niin kuin säveltäjä oli ajatellut sen ensin nimetä.

Valitsen Aallottaret soittolistani sijalle yhdeksän ja Sadun sijalle kahdeksan.

Satu saa korkeamman sijoituksen siksi, että sen psykologinen, musiikillis-draamallinen kerronta on mielestäni erityisen onnistunut ja ainoa laatuaan Sibeliuksen tuotannossa.

Orkesterin käsittelyssään Aallottaret on toki omaa luokkaansa, mutta ilmiönä se ei ole sittenkään yhtä ainutkertainen, kuten myöhemmin pyrin osoittamaan.

Aallottaret kuullaan tässä Turun filharmonisen orkesterin soittamana Leif Segerstamin johdolla:

https://www.youtube.com/watch?v=2HW-PlHyTJ0

Sadun esityksessä Vladimir Ashkenazy johtaa puolestaan Philharmonia Orchestraa:

https://www.youtube.com/watch?v=HrrtL5rl5io

Seuraavassa jaksossa autiolle saarelle suuntaavaan musiikilliseen arkkiin etsitään lisää Sibeliuksen parhaita sävellyksiä.