Sibeliusta autiolla saarella, osa 1

Ajatusleikki, jossa etsitään säveltäjän kymmenen parasta teosta.

Sibelius 150 | Tänä vuonna muistellaan Suomen kulttuurin kultakauden mestareita. Huhtikuun 26. päivänä tuli kuluneeksi 150 vuotta taiteilija Akseli Gallen-Kallelan syntymästä, ja 23. syyskuuta vietettiin toisen suuren maalarin Pekka Halosen 150-vuotispäiviä.

Suurimman huomion on kuitenkin saanut Jean Sibelius, jota juhlitaan kiihtyvällä tahdilla. Huippuhetki koittaa 8. joulukuuta. Silloin Suomen kansallissäveltäjä täyttäisi niin ikään 150 vuotta.

Sibeliuksen juhlavuotta on kunnioitettu konsertein, näyttelyin ja tapahtumin jo vuoden alusta saakka, myös maan rajojen ulkopuolella.

Berliinin filharmonikot loi vertailukohdan kaikille huomionosoituksille helmikuussa, kun orkesteri soitti sekä kotikaupungissaan että Lontoossa järjestetyissä konserttisarjoissa kaikki Sibeliuksen sinfoniat. Esitykset johti suurena sibeliaanina tunnettu kapellimestari Sir Simon Rattle.

Sittemmin konserteista julkaistiin upea juhla-albumi neljällä cd-levyllä ja kahdella blu-ray-levyllä. Muutkin tarttuivat tilaisuuteen. Vuoden kuluessa levy-yhtiöt ovat tuottaneet runsaasti äänitteitä, jotka esittelevät Sibeliuksen musiikkia.

Ylenpalttinen tarjonta on hetkittäin hiponut kyllästymispistettä, eikä se ole kaikilta osin vaikuttanut perustellulta sen enempää ohjelmistonsa kuin tulkintojensakaan osalta.

Kaiken keskellä herää kysymys Sibeliuksen sävellystuotannon merkityksestä ja asemasta musiikin historian parnassolla. Mitä me oikeastaan juhlimme, kun juhlimme Sibeliusta? Ihmistä vai monumenttia? Musiikkia vai myyttiä?

Suomalaisille Sibelius on ennen kaikkea Finlandian säveltäjä – suuri suomalainen ja patriootti, jonka isänmaalliset teokset ovat käyntikortti maailmalla. Hänestä tuli jo eläessään kansallinen symboli ja suorastaan sen manifestaatio, saunan ja sisun synonyymi.

Täällä jokainen osaa hyräillä Finlandia-hymnin tai Karelia-sarjan Intermezzon teeman. Jääkärimarssi kuullaan televisiossa ainakin kerran vuodessa, kun vielä elossa olevat Mannerheim-ristin ritarit saapuvat tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolle. Monessa kodissa joulutunnelmaan ei päästä, ennen kuin on laulettu En etsi valtaa loistoa.

En kuitenkaan usko kadunmiehen viheltelevän viidennen sinfonian joutsenteemaa sen enempää kuin seitsemännen sinfonian pasuunateemaakaan. Moni suomalainen ei ole kuullut yhtään Sibeliuksen sinfoniaa. Sanooko nimi Voces intimae mitään? Kuuluvatko sävelrunot Bardi ja Luonnotar lempisävellysten joukkoon? Tuskinpa.

Kansallisen ikonin varjoon on jäänyt paljon sellaista, joka on tärkeä osa säveltäjän tuotannon todellista olemusta. Siksi väitän, että suurimmaksi osaksi Sibelius on myös meille suomalaisille tuttu tuntematon.

Se ei ole pelkästään suomalaisten vika. Sibeliuksen musiikki on vaikeaa.

Kansallissäveltäjämme ei ole yksin tuntemattomien mestareiden joukossa. Harva itävaltalainen on perehtynyt maineikkaiden sävelniekkojensa tuotantoon kaikkein ilmeisimpiä hittejä lukuun ottamatta. Harrastus on ylipäätään pintapuolista.

Kun Wienin filharmonikot järjesti kesällä perinteisen ulkoilmakonserttinsa Schönbrunnin linnan puistossa, ohjelmisto oli omistettu etupäässä pohjoismaiselle musiikille.

Pääosassa oli Norjan kansallissäveltäjä Edvard Grieg, jonka teoksista soitettiin pianokonserttoa ja Peer Gynt -näyttämömusiikkia. Lisäksi kuultiin tanskalaista ja itävaltalaista musiikkia. Sibeliukselta soitettiin vain yksi kappale – Finlandia – joskin vaikuttavana päätösnumerona ilotulitusten säestämänä.

Ulkomailla Sibelius on perinteisesti yhdistetty kansallisromanttiseen virtaukseen ja hänen musiikkiaan on pidetty periferisenä ilmiönä.

Hänet on luokiteltu Suomen Griegiksi ja niputettu samaan joukkoon Smetanan, Dvořákin ja muiden kansallisia erityispiirteitä korostaneiden säveltäjien kanssa. Toisaalta hänet on nähty vanhakantaisena 1800-luvun hahmona ja Tšaikovskin perinteen jatkajana.

Sibeliuksen maine on vaihdellut ajan saatossa. Yhdysvalloissa ja Englannissa – joissa maku on ollut verraten konservatiivinen – hän on ollut aina suosittu, ja varsinkin maineikkaat brittikapellimestarit ovat perehtyneet syvällisesti Sibeliuksen sinfonioihin.

Jo mainitun Rattlen lisäksi esimerkiksi Sir Colin Davis huomasi suomalaismestarin musiikin puhuttelevan itseään jo hyvin nuorena, ja lopulta hänestä tuli yksi maailman johtavista Sibelius-kapellimestareista.

Edistyksellisenä itseään pitävän Manner-Euroopan suhde Sibeliukseen on ollut ongelmallisempi.

Saksassa Sibeliusta soitettiin paljon hänen eläessään, ja natsiaikana hänen musiikkinsa saavutti jonkinlaisen kulttiaseman. Natsit ihannoivat sen edustamaa myyttistä alkuhämärää ja luokittelivat sinisilmäisen säveltäjän vaalean pohjoisen herrakansan edustajaksi.

Sibelius itse oli imarreltu kunnianosoituksista, mutta kulttuuriaristokraattina hän vieroksui natsien rahvaanomaista rotuajattelua ja rasismia.

Sodan jälkeen Sibeliuksen maine romahti. Syy ei ollut yksinomaan leimautumisessa natsien suosikiksi vaan myös se, että Sibeliuksen perinteiseen tonaalisuuteen nojaava sävelkieli tuntui aikansa eläneeltä.

Wienin toisen koulukunnan Arnold Schönbergin, Alban Bergin ja Anton Webernin atonaalisuus ja kaksitoistasäveljärjestelmä sekä niitä seurannut sarjallisuus koettiin edistyksellisiksi, oikeiksi tavoiksi säveltää. Muu tuomittiin taantumukseksi.

Jos ajattelun siirtäisi kuvataiteiden piiriin, se tarkoittaisi suunnilleen sitä, että kaikki abstraktista poikkeava esittävä ilmaisu olisi torjuttu vedoten sen vanhanaikaisuuteen.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun vasemmistolainen musiikkiteoreetikko Theodor Adorno hyökkäsi voimakkaasti Sibeliuksen estetiikkaa vastaan, suomalaismestarin musiikki vaipui Saksassa lähes unohduksiin.

Ranskassa asenne ei ollut yhtään suopeampi. Jo vanhastaan pohjoismaiseen, raskassoutuiseen sinfoniaperinteeseen penseästi suhtautuneet ranskalaiset julistivat Sibeliuksen ”maailman huonoimmaksi säveltäjäksi”, kuten René Leibowitz tiivisti.

Tilanne ei ole olennaisesti kohentunut vielä tähän päivään mennessä. Pariisin nykymusiikkipiirien paaviksi kutsuttu Pierre Boulez on ollut lähes viime vuosiin saakka kylmäkiskoinen Sibeliuksen musiikkia kohtaan.

Nykyään on kuitenkin viitteitä siitä, että Sibeliuksen tähti on nousemassa, ja myös Boulez on alkanut lämmetä; puhutaan jopa Sibelius-renessanssista. Uudet säveltäjäpolvet, joille Darmstadtin sarjallisen koulukunnan teoreettinen pakkopaita ei ole enää ensisijainen ohjenuora, ovat löytäneet Sibeliuksen modernin muotoajattelun.

He ovat ymmärtäneet, että Sibeliuksen musiikki ei ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Sen tonaalisen pinnan alta on alkanut paljastua radikaaleja ideoita, jotka haastavat ja inspiroivat.

Niinkin erilaiset tahot kuin ranskalaisen spektrimusiikin säveltäjät tai amerikkalaiset minimalistit ovat joutuneet myöntämään velkansa Sibeliukselle.

Vilkastunut konserttitoiminta ja innostunut yleisö – kuten Berliinin ja Lontoon esityksissä – osoittavat, että Sibeliuksen musiikkia halutaan myös kuulla.

Käsitykset Sibeliuksesta ja hänen sävellyksistään vaihtelevat kuitenkin edelleen. Asiaa mutkistaa vielä se, että hänen tuotantoonsa mahtuu hyvin erilaisia teoksia.

Jos Anton Brucknerin voidaan hieman ilkeämielisesti sanoa säveltäneen koko ikänsä yhtä ja samaa sinfoniaa, Sibeliukseen yleistys ei päde. Hänen sinfoniansa eivät ole yhdestä muotista.

Sibeliuksen tuotannon on laskettu koostuvan lähes kuudestasadasta teoksesta. Itse olen sikäli etuoikeutetussa asemassa, että olen kuullut ne kaikki ainakin kertaalleen.

Jokunen vuosi sitten siihen tarjoutui tilaisuus, kun levy-yhtiö BIS sai valmiiksi Sibeliuksen sävellysten kokonaislevytyksen. Julkaisuun sisältyy 68 cd-levyä. Kävin ne läpi systemaattisesti, sillä kirjoitin kokoelmasta arvion Eeva-lehteen.

Osa musiikista oli toki entuudestaan tuttua – tutuimpien teosten kuuntelukerrat lasken kymmenissä tai sadoissa – mutta paljon tuli vastaan uusia löytöjä. Kuva laajeni aika tavalla.

Suuri kansallissäveltäjä tuntui jättäneen jälkeensä ennen kaikkea valtavan määrän salonkimusiikkia ja muita harmittomia pikkusävellyksiä, joita hän oli joutunut tehtailemaan elättääkseen perheensä ja pitääkseen yllä verraten yläluokkaisen elintasonsa.

”Leipäkappaleiden” olemassaolo on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, mutta niiden määrä yllätti. Oliko käsitys Sibeliuksen musiikista peräti virheellinen?

Säveltäjän asema ei tietenkään rakennu tuotannon vähäpätöisimmän aineksen varaan vaan kestävimpien luomusten merkitykselle. Sibeliuksen sävellyksistä tärkeimpinä mainitaan tavallisesti seitsemän sinfoniaa, viulukonsertto ja joukko orkesteriteoksia. 

Kuitenkaan edes muusikot tai tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen sibeliaanisesta kaanonista. Kapellimestareiden suosikkisinfoniat vaihtelevat sen mukaan, kenen mielipidettä kysytään, ja kriitikoiden puheissa teosten arvoluokitukset menevät ristiin.

Sibeliuksen musiikkia on vaikea määritellä kovin yksiselitteisesti sen ominaislaadun tai sen herättämän vastaanoton perusteella. Se ei asetu oikein mihinkään tyyliperiodiin. Sibelius pakenee luokittelua.

Tuntuu siltä, että yhden Sibeliuksen asemesta on monta Sibeliusta.

Nyt juhlavuoden kuluessa on tullut uudestaan ajankohtaiseksi pohtia, mitä Sibelius merkitsee minulle, millainen on minun Sibeliukseni.

Onko se kansallisromanttinen Sibelius vai impressionisti Sibelius? Vokaalisäveltäjä Sibelius vai pianomusiikin Sibelius? Miniatyyrien mestari vai suuri sinfonikko?

Päätin ryhtyä ajatusleikkiin. Aloin miettiä, mitkä ovat Sibeliuksen sävellyksistä minulle kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat – ne jotka ottaisin mukaani autiolle saarelle, jos joutuisin sellaiselle lähtemään vailla toivoa paluusta.

Autiolle saarelle ei voi viedä paljon matkatavaroita. Ajatusleikissäni rajasin mukaan otettavien teosten määrän kymmeneen. Päätin valita Sibeliuksen sadoista kappaleista vain kymmenen kirkkainta timanttia, joihin en kyllästyisi, vaikka muuta kuunneltavaa ei olisi.

Helppo ratkaisu olisi ollut koota musiikilliseen arkkiini seitsemän sinfoniaa ja muutama muu orkesteriteos. Näin ilmeiseen lopputulokseen en kuitenkaan halunnut päätyä. Sibeliuksella on niin paljon hienoja teoksia eri musiikinlajien alueilta, että yhteiskuvan täytyy olla moninaisempi ja edustavampi.

Haaste ei ollut aivan helppo.

Vaikka lähtökohta oli tietenkin täysin subjektiivinen, yritin lähestyä ongelmaa myös objektiivisesta näkökulmasta ja puntaroida sävellysten yleistä merkitystä ja asemaa sekä säveltäjän tuotannossa että musiikin historiassa laajemmin. Kyse ei ollut pelkästään siitä, mikä minua miellyttää, vaikka sillä oli toki lopullinen painoarvo.

Tässä blogissa kirjaan ajatusleikkini tulokset. Käyn läpi kymmenen valitsemaani mestariteosta nousevassa järjestyksessä. Aloitan sijalta kymmenen ja etenen kohti terävintä kärkeä, Sibeliuksen suurinta sävellystä.

Seuraavassa jaksossa selviää, mikä sävellys valitaan soittolistan sijalle kymmenen.