Suukkoja ikuisesti

konsertti | Enää on turha elätellä kuvitelmaa, että suomalaisilla olisi hallussaan jokin salainen resepti kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen musiikin tulkitsemiseksi. Veni, vidi, vici: kapellimestari Franz Welser-Möst ja Wienin filharmonikot näyttivät Helsingin Musiikkitalossa, miten Sibeliusta soitetaan niin, että tuntuu. Ei puuttunut sointivärejä eikä detaljien rikkautta, kun konsertin avausnumero Lemminkäinen op. 22 – neljä legendaa Kalevalasta sai osakseen ihanteellisen toteutuksen.

Itse en ole koskaan erityisemmin pitänyt Lemminkäis-sarjasta, tästä Sibeliuksen varhaisteoksesta, vaikka sen neljään legendaan sisältyykin ilmiselvä täysosuma eli sarja toinen osa Tuonelan joutsen. Muissa osissa on paljon keskeneräiseltä tuntuvaa ainesta, joka ei johda samanlaiseen vääjäämättömään kehittelyyn kuin säveltäjän myöhempien mestariteosten yhteen hitsattu sinfoninen determinismi. Teemat pyörivät ympyrää, eikä mistään oikein tule valmista.

Ilmeisesti samalla kannalla oli aikoinaan myös kapellimestari Robert Kajanus, jonka happamien kommenttien perusteella Sibelius kielsi vuosikymmeniksi sarjan kahden osan esittämisen kokonaan. Synninpäästön sai Tuonelan joutsenen lisäksi vain päätösjakso Lemminkäisen kotiinpaluu.

Franz Welser-Möst oli kuitenkin toista mieltä ja tutkinut partituurin perusteellisesti. Hän johti melko ripeästi, mutta pystyi taikomaan esiin pienimmätkin yksityiskohdat tarkasti ja elegantisti, suurmuoto jäsentyi analyyttisen selkeästi. Kuultiin esitys, joka pakotti arvioimaan musiikkia uudelleen.

Itävaltalaiskapellimestari teki Lemminkäisestä sinfonisen kokonaisuuden sijaan neliosaisen kuvaelman, jonka jokainen jakso sai vahvasti omanlaisensa värityksen. Musiikki palautui sen syntyaikaan, 1800-luvun lopun kuohuvaan ja aatteista raskaaseen symbolismiin, joka imi käyttövoimansa spiritualistisesta mystiikasta. (Se oli juuri sitä aikaa, jota Akseli Gallen-Kallela kuvasi Kämpin illanistujaisia esittävässä maalauksessaan Symposion.) Sulavan hienostuneesti esiintynyt Franz Welser-Möst sai itsevarmalla ja omaperäisellä näkemyksellään vakuuttuneeksi, että hän on yksi aikamme suurista kapellimestareista.

Erityisen vaikutuksen teki teoksen kolmas osa, joka on rakenteellisesti kaikkein ongelmallisin. Nyt sen hienonhienot, tuskin kuuluvat tremolot ja alarekisterin murahdukset soivat ennenkuulumattoman salaperäisesti ja kauniisti. Dynaamiset siirtymät ja soinnin lumo saivat haukkomaan henkeä. Orkesterin väripaletilla ei tuntunut olevan rajoja, ja kappale suureni silmissä.

En lakkaa ihastelemasta Wienin filharmonikoiden jousia, joiden ääni oli ihmeellisen homogeeninen. Viulut soivat kuin yksi suuri instrumentti, ja seuraavassa hetkessä kudos hajosi yksittäisten virtuoosisoittajien taiturilliseksi kimaraksi. Sama koski selloja ja kontrabassoja. Näin tummanpuhuvaa satsia saa harvoin kuulla.

Entä puupuhaltimet? Kerrankin balanssi oli kohdallaan, eivätkä klarinetit ja oboet tuutanneet yli koko orkesterin, niin kuin Musiikkitalon akustiikassa usein tapahtuu. Sointitasapaino oli esikuvallinen, ja kaiken kruunasivat vaskien jalot soolot, jotka olivat kuin ilta-auringon säteet kullanhohtoisen maiseman yllä. Orkesterin keskelle sijoitetut patarummut ja isorummun uhkaavat kumahdukset ankkuroivat sointihurmion peruskallioon. Kokonaisuus oli hyvällä maulla silattu.

Osaavatko edes Berliinin filharmonikoiden virtuoosit soittaa paremmin? Olisi tehnyt mieli pompata pystyyn jo ensimmäisen puoliajan jälkeen, mutta eipä jäyhä suomalainen rohkene yllättäviin irtiottoihin.

Väliajan jälkeen ohjelma jatkui Franz Schubertin sinfonialla nro 3 C-duuri. Etukäteen olin ollut hieman epäileväinen ohjelmiston suhteen; se tuntui paperista luettuna laimealta. Mutta myös Schubertin varhainen sinfonia osoittautui hyväksi valinnaksi ja suuremmaksi teokseksi kuin onkaan. Sen kupliva ilomieli muistutti, että sävellyksen syntyaikoihin italialainen ooppera ja Gioachino Rossini olivat Wienissä hyvin suosittuja, ja niistä myös 18-vuotias Schubert osasi ammentaa. Menuetin trio-taitteessa saatiin raikas maistiainen wieniläisestä ländleristä, tästä valssin esiasteesta, niin ikään Schubertin aikoina populaarista tanssirytmistä.

Ooppera oli illan teema monessa suhteessa. Wienin filharmonikot koostuu itse asiassa Wienin valtionoopperan muusikoista, jotka työskentelevät päätyökseen oopperamontussa. Vapaa-aikanaan he soittavat sinfoniamusiikkia filharmonikoiden riveissä Musikvereinin Kultaisessa salissa. Ehkä sen vuoksi Franz Welser-Möst oli valinnut ohjelmaan sävellykset, jotka kaikki jollain tapaa liittyvät oopperan vaikutuspiiriin.

Sibeliuksen Lemminkäisen musiikki on peräisin kariutuneesta oopperahankkeesta Veneen luominen, jonka musiikin säveltäjä pelasti sinfoniseksi orkesterisarjaksi. Sen jälki-wagneriaanisesta sointikuvasta voi päätellä, miten Wienin filharmonikot – maailman paras oopperaorkesteri – toteuttaa Tristanin tai Ringin kaltaiset partituurit. Schubertin sinfonian yhteydet oopperamaailmaan jo mainitsin, ja päätösnumerona kuultu Ludwig van Beethovenin alkusoitto Leonore III oli tarkoitettu säveltäjän ainoan oopperan Fidelio avaukseksi.

Beethoven sävelsi oopperaansa kaikkiaan neljä alkusoittoversiota, joista nyt kuultu on vaikuttavin. Se on niin mahtava, että sen rinnalla itse ooppera tuntuu kalpenevan. Tämän takia Beethoven ymmärsi korvata alkusoiton vähäpätöisemmällä. Konsertin päätösnumeroksi Leonore III oli nappivalinta, niin komean sankarillisen esityksen wieniläiset tarjosivat. Hupaisaa sinänsä, että konsertin ohjelma päättyi alkusoittoon.

Onneksi saatiin kuulla vielä kaksi ylimääräistä. Ne olivat sitten sitäkin harvinaisempaa herkkua, kuin suoraan wieniläisen konditorian hyllyltä: Johann Strauss nuoremman valssi Suukkoja ja Josef Straussin polkka Ikuisesti – illan soittajiston perusohjelmistoa, jota yksikään toinen orkesteri ei saa soimaan niin kuin Wienin filharmonikot.

Vastauksena edelliseen blogikirjoitukseeni: vaikka kaikki muu nyt kuultu haihtuisi mielestä, näitä ylimääräisiä tuskin unohdan. Yleisö pääsi hetkeksi nauttimaan Wienin uudenvuodenkonsertin autenttisesta tunnelmasta keskellä kesäisen koleaa Helsinkiä.

Sen jälkeen me suomalaisetkin lämpenimme ja huusimme bravota seisomaan nousten.