Guggenheim tulee, oletko valmis?

arkkitehtuuri | Guggenheim Helsinki -museohankkeesta kuului pitkästä aikaa hyviä uutisia, kun vuoden vireillä ollut arkkitehtuurikilpailu tuli päätökseensä ja voittaja julkistettiin.

Olin iloisesti yllättynyt, sillä ykkössijan sai oma suosikkini Art in the City, joka on ranskalaisen arkkitehtitoimiston Moreau Kusunoki Architectesin kilpailuehdotus. Se tunnetaan paremmin lempinimellä ”Majakka”.

Helsingin Eteläsatamaan kaavailtu rakennus koostuu yhdeksästä erillisestä paviljongista, joista yksi kohoaa muita korkeammalle majakkamaiseksi maamerkiksi näköalaravintoloineen. Osia yhdistää katettu käytävä. Paviljongit on veistetty kaarevin linjoin, ja niitä verhoaa hiilikäsitelty puu.

Majakan ulkopinta on musta, mikä antaa kokonaisuudelle samalla kertaa sekä hillityn ja ympäristöön hyvin istuvan asun että modernin hienostuneen ilmeen. Seinien alaosa on lähes kauttaaltaan nauhamaisten lasi-ikkunoiden peittämä, joten rakennuksesta on näköala kaikkiin suuntiin ja yhteys ympäröivään maisemaan.

Ennakkoon pidettiin melkein varmana, että kilpailun voittaa ”Pöytäliinaksi” kutsuttu Quiet Animal -niminen vaalea suorakaiteen muotoinen ehdotus, jonka julkisivua kehystää lakanamainen rakenne. Sekään ei ollut huono, mutta ehdotus joutui vastatuuleen rakennusteknisten ongelmien vuoksi.

Museona Pöytäliina olisi ollut myös melko tavanomainen. Majakan ”fragmentaarinen kampus” antaa sen sijaan uusia mahdollisuuksia näyttelykokonaisuuksia ajatellen. Se on elämys itsessään.

Majakan interiöörissä voi myös nähdä ripauksen Villa Maireaa ja kunnianosoituksen suurelle suomalaiselle arkkitehdille.

Pääasia oli, että Majakka kukisti toiseksi tulleen ehdotuksen Two-in-one Museumin eli ”Makasiinin”, josta on vaikea keksiä oikein mitään positiivista. Siinä on jätetty ennalleen paikalla nykyisin oleva makasiinirakennus, joka on visuaalisesti täysin epäkiinnostava, eikä vanhaan yhdistetty uudisrakennus itsekään ole mikään katseenvangitsija.

Samaa voi sanoa myös kahdesta muusta rannalle jääneestä finalistista ”Mustakaavusta” ja varsinkin ”Himmelistä”, joiden näkeminen ei jätä mainittavia muistijälkiä. (Kuvia finalisteista voi katsella osoitteessa http://designguggenheimhelsinki.org/fi/finalists.)

Vielä yksi loppukilpailuehdotus on mainitsematta, nimittäin ”Katedraaliksi” kutsuttu viiden veistoksellisen tornin muodostama Helsinki Five. Sen muotokieli on lähimpänä sellaista wau-arkkitehtuuria, joka on totuttu yhdistämään Guggenheimin museoihin New Yorkista Bilbaoon.

Katedraalin mahdollisuudet saattoivat kilpistyä paitsi korkeisiin rakennusmassoihin myös museoteknisiin haasteisiin. Tornien vertikaaliset tilat eivät ehkä sovellu näyttelytoimintaan yhtä joustavasti kuin horisontaalisesti jäsennetyn rakennuksen toisiaan seuraavat salit. Puhtaasti visuaalisin perustein se oli kuitenkin koko kilpailun mielenkiintoisimpia ehdotuksia.

Guggenheim Helsinki -hankkeen finalisteja on saatu arvioida rakennusten havainnekuvien perusteella, mutta keväällä oli mahdollisuus tutustua myös niiden pienoismalleihin ja rakennuspiirustuksiin varta vasten järjestetyssä näyttelyssä Helsingin Taidehallissa. Vasta siinä yhteydessä Majakan ansiot nousivat muiden yläpuolelle, vaikka se oli erottunut jo alkukilpailun 1715 työn joukosta.

Myös Majakan heikkoudeksi on mainittu korkeus, joka ylittää kilpailun sääntöjen asettamat rajat. On jopa epäilty, että sen valitseminen voittajaksi saattaa johtaa koko museohankkeen kaatumiseen. Toisaalta historia on opettanut, että säännöistä poikkeaminen ei ole aivan tavatonta ja toisinaan se on jopa hyväksyttävää, jos esitys on erityisen innovatiivinen.

Majakka on ilman muuta juuri sellainen ehdotus, eikä sen mittasuhteita tai hahmoa voi millään muotoa pitää päällekäyvinä. On kuitenkin muistettava, että Suomen kaltaisessa sääntöjen ja kieltojen luvatussa maassa vaanii alituinen uhka, että kaikkein lennokkaimmilta ehdotuksilta katkaistaan siivet heti lähtökuopissa jonkin sääntöverukkeen nojalla.

* * *

Parikymmentä vuotta sitten ei olisi voinut kuvitella, että jonain päivänä Helsinkiin puuhataan tosimielessä Guggenheimin museota. Ympäri maailmaa tunnetun museoinstituution kiinnostuminen harvaanasutun rajamaan pääkaupungista on onnenpotku, jota voi verrata kansalliseen lottovoittoon. Sitä naapureiden metropolit voivat vain kadehtia.

Pietarin, Tallinnan, Tukholman, Oslon ja Kööpenhaminan kaiken aikaa kasvavan kulttuuritarjonnan paineessa Helsingillä ei ole liikaa aitoa kansainvälistä vetovoimaa.

Guggenheimin säätiö näki Helsingissä kehittyvän länsimaisen kaupungin viiden miljoonan asukkaan Pietarin välittömässä läheisyydessä. Matkailijamäärien kasvaessa se uskoi ja uskoo yhä Helsingin sijainnin olevan edullinen uuden museon pystyttämistä ajatellen. Säätiön mukaan ”Helsinki on Suomen näyteikkuna ja lippulaiva, joka toimii esimerkkinä muille kaupungeille maailmanlaajuisesti”.

Jos amerikkalaisen taidesäätiön kiinnostus Helsinkiä kohtaan tuntuu kotimaasta katsottuna hämmästyttävältä, yhtä ihmeellistä on se, että Suomessa Guggenheimin vastustamisesta on tullut miltei kansalaisvelvollisuus. Yleisönosastot ja sosiaalinen media täyttyvät kannanotoista, joiden kirjoittajille hanke ei edusta mitään hyvää.

Koetaan, että museon rakentamiseen joudutaan uhraamaan yhteisiä varoja, jotka hupenevat väestön ikääntyessä ja taloussuhdanteiden heikentyessä entisestään. 

Välillä tuntuu, että julkisessa keskustelussa Guggenheimista on tullut mörkö, jossa on nähty melkeinpä hyvinvointivaltion päävastustaja. Pelätään, että vanhustenhoitoon ja päiväkoteihin luvatut varat ollaan aikeissa ohjata yleishyödyllisistä tarkoituksistaan sivuraiteille äveriään eliitin taideharrastuksiin.

On selvää, että sen enempää Guggenheimia kuin mitään muutakaan museota ei saa ilmaiseksi. Kustannusarvioksi on esitetty 130 miljoonaa euroa. Se on paljon rahaa, mutta kaikki on suhteellista. Kysymys on viime kädessä arvoista.

Nykyisenä populistipolitiikan kulta-aikana Helsingin kaupunginvaltuusto on suhtautunut Guggenheim-museon rakentamiseen alusta saakka penseästi yli puoluerajojen. Ropoja lasketaan, ja kertaalleen koko hanke ennätettiin jo tyrmätä ja kuopata.

Selkeimmin Guggenheimia on ajanut eteenpäin kaupungin johto, jonka on pakko tehdä myös pitkän aikavälin strategisia linjauksia. Virkamiehet eivät ole poliitikkojen tavoin riippuvaisia äänestäjien miellyttämisestä ja uskaltavat katsoa yhtä vaalikautta pidemmälle.

Kaupungin johto on ymmärtänyt, että museon rakentamiseen vaadittava satsaus ei ole ylimitoitettu, kun otetaan huomioon, mitä vastineeksi on luvassa. Jos Suomen pääkaupunkiin saadaan kautta maailman tunnettu kulttuuribrändi, sen vaikutus säteilee laajalle – ei vähiten matkailualalle. Rahoja ei kaadeta kaivoon.

Hankkeen positiivinen kerrannaisvaikutus tuntuu talouden lisäksi työllisyydessä. Panostus on ymmärrettävä sijoitukseksi tulevaisuuteen, elvyttäväksi toimenpiteeksi. Tarvitaan uskoa huomiseen, ei jarrutusta ja vastarintaa.

Ehkä erikoisinta on kuitenkin ollut kuvataidekentän suhtautuminen Guggenheimia kohtaan. Äkkiseltään luulisi, että maailmalla tunnetun museon tulo Helsinkiin koituisi koko kulttuurielämän eduksi, mutta asia ei ole näin yksinkertainen.

On tuskin liioiteltua sanoa, että asenne on ollut avoimen vihamielinen. Keskeisenä motiivina lienee se, että monet taidekentän valtarakenteisiin kiinnittyneistä toimijoista ovat kokeneet Guggenheimin vaaraksi omalle turvalliselle lintukodolleen, ”kulttuurikuplalle” niin kuin eräs näyttelijä asian osuvasti ilmaisi.

Laajempia näköaloja ei kaivata, kun pelätään yhteiskunnan tukien ja oman aseman puolesta. Tässä katsannossa kokonaiskuva jää sivuseikaksi.

Guggenheimin ongelmana on ollut alusta saakka se, että sitä on pidetty hankkeena, jota määrittelee ylikansallinen ja erityisesti amerikkalainen raha. Säätiön museohankkeen päämotiiviksi on uskottu bisneksen tekeminen suomalaisten veronmaksajien kustannuksella. Ainakin näin on haluttu kertoa.

Jotkut taiteilijat ovat kenties kokeneet uhkaksi myös ulkomaisen taiteen mahdollisen invaasion suomalaisille taidemarkkinoille.

Rintamalinjoihin on saatu kipinöintiä poliittisesta vastakkainasettelusta ja Amerikan-vastaisuudesta. Mielikuvituksellisimpia lienee ollut Suomen Kuvalehdessä 14/2014 esitetty väite, jonka mukaan Guggenheim-hankkeen takana on ”taiderahan näkymätön verkosto”. Salaliittoteoriat ovat mukavaa ajanvietettä niin kauan, kun lukija ei ala todella uskoa niihin. Onneksi kukaan ei ole vielä vetänyt hihastaan juutalaiskorttia.

Hauskimpia vastavetoja Guggenheimille on ollut Checkpoint Helsingiksi nimetty liike, joka kutsuu itseään nykytaideorganisaatioksi. Se järjestää tapahtumia muun muassa kaduilla ja nuorisotaloilla, internetissä ja hylätyissä rakennuksissa. Sen suosimat erilaiset pop up -tapahtumat ovat nykyään muutenkin hyvin muodikkaita, mutta en osaa nähdä niitä samassa kuvassa vakavasti otettavan kansainvälisen museotoiminnan kanssa – niin hellyttäviltä kuin romanttiset ruokatorit ja kotikutoiset pihajuhlat saattavat vaikuttaa.

Checkpoint Helsinki poiki myös niin sanotun Next Helsinki -ideakilpailun, jonka tarkoituksena oli tuottaa käyttötarkoituksia samalle Etelärannan tontille, jolle Guggenheim-museo on ajateltu. Kilpailun tulokset julkistettiin jo aiemmin keväällä, mutta yhtään todellista vastaehdotusta ei noussut esiin luvalla sanoen infantiilien kyhäelmien joukosta. Next Helsinki saikin käyttövoimansa yksinomaan Guggenheimin vastustamisesta.

Suomessa on ollut kautta aikojen kulttuurikiistoja milloin mistäkin aiheesta. Aikoinaan Havis Amandan patsaan julkistaminen sai valtavan mediahuomion. Se kiihotti kansankerroksia ja järjestöjä erilaisiin mielenilmauksiin. Sama oli koettu aikaisemmin, kun Ateneumin taidemuseota oltiin perustamassa.

Reilu sata vuotta sitten huomion keskipisteessä oli kuitenkin substanssi: kiisteltiin etupäässä esteettisistä linjanvedoista ja taiteellisista painopisteistä. Nyt puhutaan rahasta ja siitä, kenelle sitä jaetaan.

1800-luvulla Suomen johtavat ideologit olivat yleisesti sitä mieltä, että kulttuurilla ja taiteella on keskeinen asema, kun arvioidaan kansakunnan sivistystasoa ja oikeutta olemassaoloon. Katseet oli suunnattu Eurooppaan, ja mielet olivat avoinna uusille ajatuksille. Aineellisen hyvinvoinnin lisäksi myös henkisillä harrastuksilla oli merkityksensä.

Tänään tilanne on toinen.

Nykyisessä julkisessa keskustelussa kulttuurilla näyttää olevan korkeintaan välinearvo. Kehutaan taideharrastusten mieltä virkistävää vaikutusta ja sen yhteyttä onnellisuuteen – onneksi edes sitä. Harvemmin kukaan rohkenee enää julistaa, että taide ja kulttuuri – varsinkaan niin sanottu korkeakulttuuri – on itsessään arvokasta; että taiteella on yhä edelleen itseisarvo.

Markat ja eurot hukkuvat aina jonnekin, mutta kestävät taideilmaukset ovat niitä, joiden kautta sivilisaatio määrittelee itsensä. Kaikkien suurten kulttuurien ytimessä ovat kautta aikojen olleet kirjallisuuden, kuvataiteiden, musiikin ja arkkitehtuurin saavutukset – vain muutamia kulttuurin osa-alueita mainitakseni. Ne ovat perintö, jolla jokainen sukupolvi jättää jälkeensä pysyvimmän muiston itsestään.

* * *

Seuraavaksi Guggenheimin Majakan kohtalo siirtyy jälleen Helsingin kaupunginhallituksen ja -valtuuston käsiin. Palataan lähtöruutuun ties kuinka monennen kerran.

Ensi syksyn aikana on tarkoitus selvittää museon rahoitus- ja toimintamallit sekä laatia sen rakentamista koskeva aiesopimus. Vastustajat ovat jo ennättäneet teroittaa kirveensä ja vaatia hankkeen lopullista hautaamista.

Tahto ratkaisee. Kun sitä löytyy, löytyy myös rahoitus.

Helsingin Musiikkitalo on ollut hyvä esimerkki. Sekin saatiin pystyyn vasta kiivaan väittelyn ja vastakkainasettelun jälkeen, eikä vaurioilta vältytty. Alkuperäistä suunnitelmaa typistettiin, ja kuluja karsittiin. Onneksi järki voitti viime hetkellä.

Kun talo valmistui, sillä oli valtava merkitys suomalaiselle musiikkielämälle ja sen näkyvyydelle koko Euroopassa. Nykyään Helsingissä vierailee viikoittain maailman johtavia klassisen musiikin taitajia laulajista soittajiin ja suuriin orkestereihin. Helsinki on muutamassa vuodessa kohonnut klassisen musiikin suurkaupunkien joukkoon. Enää ei ole pakko matkustaa maailman ääriin kuullakseen parhaita esiintyjiä.

Kansainvälisen kiinnostuksen herättämiseksi tarvittiin kunnon puitteet.

Samanlaista elvyttävää suolapulssia kaivattaisiin kiireesti kuvataidealan happivajauksesta kärsivään ankkalampeen. Juuri Guggenheimin kaltaiset kansainvälistä huomiota herättävät hankkeet ovat paras tae sille, että Suomesta saadaan entistä avoimempi ja moniarvoisempi yhteiskunta. Siinä voittavat kaikki.

Käpertyminen puolustusasemiin ja henkisiin poteroihin on pahinta, mitä suomalaiselle kulttuurielämälle – ja yhteiskunnalle ylipäätään – voi tällä hetkellä tapahtua.

On kiistaton tosiasia, että kulttuurisesti menestyneimpiä ja rikkaimpia ajanjaksoja – siis myös eniten yhteistä jaettavaa tuottaneita – ovat olleet sellaiset historian periodit, joissa vaikutteita on otettu ja niitä on jaettu. Ikkunat on avattu kaikkiin suuntiin ja oltu veljiä naapureiden kanssa.

On tärkeää, että yhteyttä pidetään rohkeasti omien etupiirien yli ja omista ennakkoluuloista välittämättä. Kulttuuriyhteistyö on parasta lääkettä raja-aitojen ylittämiseksi ja uuden henkisen pääoman kasvattamiseksi.

Sillä henkinen pääoma tuottaa väistämättä myös aineellista hyvää.

* * *

Arkkitehtuurikilpailun tulosten julkistamisen jälkeen joku yleisön edustaja totesi, että pitää Majakasta sitä enemmän mitä enemmän sitä katsoo. Olen täysin samaa mieltä. Olisipa päättäjillä ymmärrystä ja uskallusta antaa meille tämä hieno rakennus.


PS. Kuuden vuoden taistelu päättyi joulukuun 1. päivänä vuonna 2016, kun Helsingin kaupunginvaltuusto hylkäsi Guggenheimin. Valtuutetuista 53 äänesti museota vastaan ja 32 sen puolesta. Kiihkeälle ja pitkäksi venyneelle kokoukselle antoi lisäpainetta sosiaalisen median raivo, joka kohdistui kaikkea amerikkalaisuutta, korkeakulttuuria ja muualta tulevaa vastaan. Myös rakennus julistettiin rumaksi ja sopimattomaksi Pohjolan valkeaan kaupunkiin, jonka satamaa hallitsevat jatkossakin ruotsinlaivojen ja maailmanpyörien siluetit. 

Guggenheim-museo jäi rakentamatta Helsinkiin. Kukaan ei saanut mitään.