Sibeliusta autiolla saarella, osa 7

Ajatusleikki, jossa etsitään säveltäjän kymmenen parasta teosta. Viimeisessä jaksossa selviää, mikä on Sibeliuksen suurin sävellys.

Sibelius 150 | Loppusuora häämöttää. Olen käynyt läpi Jean Sibeliuksen tuotantoa ja seulonut joukosta sävellyksiä, jotka ottaisin mukaani autiolle saarelle, jos joutuisin lunastamaan sinne pelkän menolipun.

Yhdeksän teosta on löytynyt, mutta vielä on yksi paikka täyttämättä musiikillisessa arkissani. Se on varattuna kappaleelle, joka saa kunnian Sibeliuksen suurimpana sävellyksenä.

Mitä on enää tarjolla?

Aloitin matkani Sibeliuksen maailmassa pianomusiikista ja etenin muihin pienimuotoisiin teoksiin, kuten yksinlauluihin ja niiden myötä laajempiin vokaaliteoksiin sekä kamarimusiikkiin.

Välillä etsin listalleni teoksia sinfonisten runojen parista ja viululle sävelletystä tuotannosta. Lopulta päädyin näyttämömusiikkiin ja sinfonioihin.

Perkaamani lajityypit kattavat säveltäjän teoksista suurimman osan. Kokonaan vaille mainintaa ovat jääneet oikeastaan vain vapaamuurarimusiikki ja urkumusiikki, mutta näidenkin osalta tilanne on selvä: listalle valitsemilleni sävellyksille ei löydy uhkaajaa.

Urkumusiikin joukossa on kyllä kiinnostavia kuriositeetteja, kuten taiteilija Akseli Gallen-Kallelan muistoksi sävelletty Surusoitto op. 111b vuodelta 1931. Aino Sibeliuksen mukaan kovassa kiireessä tehty työ sisälsi mitä ilmeisimmin ainesta poltetusta kahdeksannesta sinfoniasta.

Yksi on kuitenkin joukosta poissa, ennen kuin aution saaren soittolistani on valmis.

Kyseessä on teos, jonka Herbert von Karajan halusi ehdottomasti johtaa vuonna 1956 osana ensimmäistä konserttiaan, jossa hän esiintyi Berliinin filharmonikoiden elinikäisenä ylikapellimestarina.

Se on kiistatta 1900-luvun musiikin korkeimpia huippuja, ja sitä on verrattu merkitykseltään Stravinskyn Kevätuhriin, Schönbergin Pierrot Lunaireen ja Debussyn La meriin.

Jopa ankarana ja radikaalina ympäristöaktivistina tunnettu kalastaja-filosofi Pentti Linkola, joka ei ole nähnyt ihmisen aikaansaannoksissa paljon hyvää, heltyi tämän sävellyksen kuultuaan. Sen perusteella Linkola myönsi ihmiskunnalle osittaisen oikeutuksen olemassaoloon, ”jotta Sibeliuksen musiikkia saataisiin kuulla jatkossakin”.

Valitsen soittolistani kärkeen Sibeliuksen neljännen sinfonian a-molli op. 63.

Yleisön hyljeksimä ja vielä tänäkin päivänä outona pitämä teos on karun ekspressionistista musiikkia, aikansa avantgarden kärkiteoksia, josta kaikki tarpeeton ja teennäinen on karsittu. Säveltäjä itse piti sitä ”psykologisena sinfonianaan”.

Mutta mikä nostaa sen ohi Tapiolan ja seitsemännen sinfonian kaltaisten ajattomien mestariteosten?

Minulle neljäs sinfonia on järkyttävä, syvällinen ja ilmestyksenomainen luomus, joka porautuu ihon alle ja enemmänkin: se lävistää sielun. Sen musiikki koskettaa jotakin sellaista äärimmäisen henkilökohtaista ja yksityistä, että siitä ei oikeastaan voi edes puhua.

Tutkija Erkki Salmenhaaran mukaan Sibeliuksen neljäs sinfonia on ”luovan subjektin sielunrippi, jonka saattoi tehdä vain yhden kerran”.

On kyllä myönnettävä, että päivästä ja kuuntelukokemuksesta riippuen yhtä lailla seitsemäs sinfonia tai Tapiola voisivat saada paikan soittolistani ykköspaikalla, mutta neljättä sinfoniaa en jättäisi missään tapauksessa ottamatta mukaan autiolle saarelle.

Ennen neljännen sinfonian säveltämistä Sibelius oli katsonut kuolemaa silmästä silmään, kun hän oli sairastunut vakavasti. Kurkkukasvain poistettiin leikkauksella, ja säveltäjä sai jatkaa elämäänsä. Kuolemanpelko ei kuitenkaan väistynyt pitkään aikaan.

Tärkeänä yllykkeenä ja inspiraationa sinfonian säveltämiselle oli myös vuonna 1909 tehty matka Kolille yhdessä Sibeliuksen langon, taiteilija Eero Järnefeltin kanssa. Pielisen rannalla kohoava vaara oli Järnefeltille loputon maalausten aihe, ja Sibeliukselle Koli merkitsi yhtä elämän ”suurista kokemuksista”.

On kuvaavaa, että kaksikko lähti matkalle yhdessä, sillä Tuusulanjärven taiteilijayhteisön jäsenistä he olivat toisilleen läheisimmät. Heillä oli tapana tehdä yhdessä pitkiä kävelyretkiä.

Tyypillistä taiteilijaparin keskusteluille oli, että inspiroitunut Sibelius maalaili mielellään korkealentoisia teorioita ja visioita, jotka Järnefelt pyyhkäisi olemattomiin yhdellä tarkasti punnitulla lauseella.

Säveltäjää ärsytti älykkään taiteilijatoverin terävyys, mutta hän arvosti tämän lahjomatonta rehellisyyttä ja varauksetonta ystävyyttä yli kaiken.

Sibelius omisti neljännen sinfoniansa Eero Järnefeltille.

Kun teos oli kantaesitetty huhtikuussa 1911, Hufvudstadsbladetin nimimerkki ”Bis” eli musiikkiarvostelija Karl Fredrik Wasenius selosti laveasti, miten uusi sinfonia kuvaili Kolin näkymiä ja luonnon vaikutelmia suorastaan topografisen tarkasti.

Sibelius tyrmäsi tulkinnan.

Luonto merkitsi säveltäjälle paljon, ja siksi hänen musiikissaan on usein haluttu kuulla sääskiparvien surinaa tai lintujen ääniä. Luonto oli kuitenkin innoittaja, ei kuvauksen kohde.

Etenkään sinfonioilla ei ole mitään tekemistä maisemakuvailun tai luonnontunnelmien kanssa. Ne eivät ole sinfonisten runojen tapaan ohjelmallista vaan absoluuttista musiikkia.

Sibeliuksen elämään liittyy kuitenkin paljon luontoaiheisia tarinoita.

Elämänsä viimeisinä viikkoina kaihin kiusaama säveltäjä näki pitkästä aikaa etelään muuttavan kurkiparven. ”Siinä ne olivat ne minun nuoruuteni linnut”, hän totesi nostalgisesti. Kuuleman mukaan yksi kurjista teki kunniakierroksen Ainolan yllä – kuin hyvästit jättääkseen.

Toisessa tarinassa kerrotaan konsertista, jossa soitettiin Sibeliuksen viides sinfonia. Esityksen aikana pieni perhonen lenteli ympäri salia yleisön ihastukseksi. Kun konsertti oli päättynyt, saatiin tieto, että Ainolan mestari oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

Neljäs sinfonia alkaa matalien jousten ja fagottien ankaralla murahduksella ja niin sanotulla tritonus-intervallilla. Tämä ylinouseva kvartti tunnettiin riitasointuisuutensa vuoksi paholaisen musiikkina – ”diabolus in musica” – ja keskiajalla sen soittaminen oli kokonaan kielletty.

Sibeliuksen neljännessä sinfoniassa tritonuksella on keskeinen asema teoksen kaikissa osissa. Nykyään intervallia käytetään räikeytensä vuoksi hälytysajoneuvojen äänimerkeissä.

Teoksen alkutahdeista lähtien ollaan oudossa maailmassa. Musiikki on tavattoman tiivistynyttä ja sen sanonta aforistista. Katkelmallisuudesta huolimatta syntyy tunne, että jokainen sävelaihe johtaa väistämättä seuraavaan. Vaihtoehtoja ei ole.

Sinfonian ensimmäinen osa Tempo molto moderato, quasi adagio etenee edellä kuvatulla dominoperiaatteella kohtalonomaisesti ja vääjäämättömästi kuin tuonpuoleisessa. Kapellimestari Sir Simon Rattlen mielestä Sibelius sanoo tässä kymmenessä minuutissa saman, mihin Wagner käyttää Parsifal-oopperansa viisi ja puoli tuntia.

Jokainen nuotti elää, eikä yhtään voi ottaa pois.

Pitkät ajat musiikki liikkuu alueilla, joissa tunne sävellajista katoaa kokonaan. Ollaan jälleen kuin painottomassa tilassa, jossa kamarimusiikillisesti käsitellyt soitintyhmät huhuilevat toisiaan. Avaruuden tuntu on käsinkosketeltava. Lopuksi sävelet haihtuvat hiljaisuuteen.

Sinfonian seuraavassa osassa tritonus ilmestyy leikkisässä sävyssä – kuin naamiaisasussa. Musiikki kuulostaa hilpeältä, mutta ensivaikutelma pettää. Pian synkät pohjavirrat saavat vallan, ja leikillisestä teemasta tulee painajaismainen irvikuva.

Erkki Salmenhaara vertasi kohtaa saksalaisekspressionisti Emil Nolden maalauksiin. Niissä ihmiskasvot on kuvattu vääristyneinä kirkuvin värein.

Kolmas osa Il tempo largo on ensimmäisen osan pari ja säveltäjänsä omaperäisimpiä luomuksia. Sibelius itse piti sitä erityisessä arvossa, ja kappale soitettiin myös hänen hautajaisissaan. Sen musiikki on hienointa, mitä tiedän.

Osan erikoisuutena on tapa, jolla pääteema paljastetaan vähin erin, vaihe vaiheelta. Sisäänpäin kääntynyt ahdistus nostaa palan kurkkuun. Kun teoksen huippukohta viimein saavutetaan ja teema soi kaikessa mahtavuudessaan, purkautuu niin suunnaton tunnelataus, että tuntuu kuin lumi sulaisi ympäriltä. Jäljelle jää tyhjyys ja hiljaisuus.

Päätösosa alkaa yhtä valoisasti kuin toinen. Vauhdikkaan kisailun jälkeen tritonus-sukuiset sävellajit ajautuvat ennen pitkää törmäyskurssille, ja musiikki joutuu raiteiltaan. Harhailevien intervallien myrsky johtaa katastrofiin ja vaskien ”kuoleman huutoon”.

Kapellimestari Sir Colin Davis on verrannut osaa ehkä hieman naiiviin tyylin mutta musiikin dramaturgiaa osuvasti kuvaillen rekiretkeksi. Matka päättyy onnettomasti, kun reki menee nurin ja matkustajat menehtyvät.

Viimeinen partituurisivu on Sibeliuksen kuuluisimpia. Liike-energia ehtyy jousten johdattaessa ”tielle tyhjyyteen”, kuten Erik Tawaststjerna on kuvannut. ”Kuoleman huuto” kuullaan vielä oboen toistuvina, selkäpiitä karmivina, epätoivoisina repliikkeinä.

Sibelius muisteli suurta aikaansaannostaan 1940-luvulla: ”Olen tyytyväinen, että sen tein, sillä en voi vieläkään löytää yhtään nuottia, jonka voisin poistaa, enkä löydä myöskään mitään lisättävää, mikä antaa voimaa ja tyydytystä. Neljäs sinfonia edustaa hyvin oleellista ja suurta osaa minua; kyllä minä olen iloinen, että olen tuon kirjoittanut.”

On muuten merkillistä, että vaikka Sibeliuksen neljännessä sinfoniassa ei ole jälkeäkään karelianismista tai muistumia kansanlaulumelodioista, sen karussa ilmaisussa ja hiljaisuuden estetiikassa koen kaikkein aidoimman tunteen suomalaisuudesta.

Elmer Diktonius kutsui Sibeliuksen neljättä ”pettuleipäsinfoniaksi”.

Kapellimestarit ovat olleet eri mieltä sinfonian lopusta. Leif Segerstam on verrannut sitä hautajaissaattoon, kun taas Neeme Järvi ja Osmo Vänskä ovat pitäneet päätöstä optimistisena.

Herbert von Karajan – jolle Sibeliuksen neljäs oli erityisen tärkeä ja ”teos vailla kompromisseja” – näki sen lopun pessimistisenä. Karajanin mukaan sinfonia on Mahlerin kuudennen ohella ainoa teos, joka päättyy täysin negatiivisissa tunnelmissa.

Itse olen Segerstamin ja Karajanin kannalla. En osaa kuvitella mitään lohduttomampaa kuin Sibeliuksen neljännen sinfonian viimeiset tahdit.

Sibelius itse ennätti kuulla Karajanin levytyksiä ja oli niistä erittäin otettu. Säveltäjään vetosi Karajanin ”maltillisuus”, sillä ”eihän rakkauttakaan pidä huutaa julki, se on sanottava kuiskaten”.

Sibeliuksen väitetään myös todenneen, että Karajan oli ainoa ihminen, joka ymmärsi hänen musiikkiaan.

Sen kunniaksi sinfonia kuullaan tässä Berliinin filharmonikoiden ja Herbert von Karajanin tulkintana:

https://www.youtube.com/watch?v=zl_q1QDkiiw

Nyt on soittolistani valmis. Jäljellä ei ole enää muuta kuin Sibeliuksen kymmenen parhaan teoksen kokoaminen yhteen siltä varalta, että autiolle saarelle kävisi kutsu. Kirjoitussarjassa selostetun pohdintani tuloksena syntyi seuraava luettelo mukaan otettavista teoksista tärkeysjärjestyksessä:

1. Sinfonia nro 4 a-molli op. 63
2. Sinfonia nro 7 C-duuri op. 105
3. Sinfoninen runo Tapiola op. 112
4. Sinfonia nro 6 d-molli op. 104
5. Sinfonia nro 5 Es-duuri op. 82
6. Jousikvartetto d-molli op. 56 ”Voces intimae”
7. Konsertto viululle ja orkesterille d-molli op. 47
8. Sinfoninen runo En saga – Satu op. 9
9. Sinfoninen runo Aallottaret op. 73
10. Yksinlaulu pianon säestyksellä Var det en dröm op. 37 nro 4

Valikoima on ehkä jopa yllätyksetön. Listaa katsellessa huomio kiinnittyy sinfonioiden hallitsevaan asemaan, vaikka mukana on vain neljä viimeistä. Niitä ei voi ohittaa, sillä ne ovat Sibeliuksen tuotannon ehdotonta ydintä.

Sinfoniat ovat vallanneet kärkisijat, mutta väliin on kiilannut sentään Tapiola, joka on täysin sinfonioihin verrattava mestariteos ja sävelrunojen huippu. Mukana on tietysti myös viulukonsertto, mutta sen edelle olen sijoittanut syvämietteisen jousikvarteton d-molli, jonka musiikin sisällön arvioin virtuoosista konserttoa painavammaksi.

Tapiolan lisäksi sinfonisista runoista mukaan mahtuivat Satu, joka huipentaa karelianistisen kauden musiikin, sekä Aallottaret, joka liittyy puolestaan kylpijöiden ja merenneitojen yleiseurooppalaisiin aiheisiin.

Halusin kymmenen listalle ehdottomasti myös yhden vokaaliteoksen. Paikan ansaitsee itseoikeutetusti yksinlaulu Var det en dröm, jonka loistava, vuolas melodia voisi olla minkä tahansa myöhäisromanttisen oopperan huippukohtia.

Kaikki teokset ovat 1900-luvun puolelta, kun otetaan huomioon, että Sadun lopullinen versio valmistui vasta vuonna 1902.

Kolmannen sinfonian putoaminen harmittaa, sillä siinäkin on puutteista huolimatta niin paljon hyvää. Valinnat on kuitenkin tehty, enkä kadu. Jokainen listan sävellyksistä on matkalippunsa ansainnut.

Onneksi autiolle saarelle ei kuitenkaan ole lähdettävä oikeassa elämässä. Saan vielä kuunnella rannalle jääneitä teoksia ja Sibeliuksen pikkukappaleita, joiden parissa tiedän olevan luvassa nautinnollisia hetkiä.

Voi olla, että tällainen parhaiden sävellysten luettelo kertoo enemmän laatijastaan kuin musiikista tai sen säveltäjästä. Valinnat ovat lopulta aina arvokysymyksiä.

Kannustan silti jokaista pohtimaan omaa suhdettaan Sibeliukseen ja hänen musiikkiinsa. Ajatusleikki itsessään on kiehtova ja vaivan arvoinen.

Millainen sitten on minun Sibeliukseni?

Sibeliuksen ominaislaadusta säveltäjänä kertoo hänen tapaamisensa kollegansa Gustav Mahlerin kanssa, kun tämä oli konserttimatkalla Helsingissä.

Kuuluisassa keskustelussa Sibelius sanoi ihailevansa sinfonian olemuksessa ”sen syvää logiikkaa, joka vaatii kaikkien motiivien sisäistä yhteyttä”. Mahler vastasi: ”Ei, sinfonian on oltava kuin maailma: siihen pitää sisältyä kaikki.”

Kun Mahler laajensi ja paisutti, Sibelius karsi ja tiivisti.

Mahlerin menetelmästä seurasi, että hän joutui keräämään yhdeksään sinfoniaansa koko maailman kerran toisensa jälkeen. Siitä syystä ne muistuttavat toisiaan, kuten Brucknerin sinfoniat.

Sibeliuksen sinfonioista jokainen on erilainen – kuin ”uskontunnustus elämän eri vaiheissa”. Sibelius loi jokaisessa sinfoniassaan uuden universumin, loppua kohti yhä tiheämmän ja painavamman.

Minulle Sibelius on enemmän modernisti kuin romantikko, enemmän sinfonikko kuin pienten muotojen mestari, enemmän eurooppalainen ja maailmankansalainen kuin kansallinen säveltäjä.

Minun Sibeliukseni aloitti uransa ja teki nimensä tunnetuksi myöhäisromanttisilla sävellyksillä, mutta tärkeimmän panoksensa hän antoi teoksissa, jotka ovat ainutlaatuisen omaperäinen vastaus 1900-luvun alun modernismin heittämään vakavaan haasteeseen.

Pitkällisen ponnistelun myötä hän hioi aiheistaan suurimuotoisia sävellyksiä. Niiden absoluuttisen musiikin syvyys on kaukana ohjelmallisten tilaustöiden teatraalisuudesta, jonka herätteinä oli kirjallisista lähtökohdista kumpuava välitön innoitus.

Enää ei ole tarpeen käyttää termiä kansallissäveltäjä. Eihän Brucknerin tai Mahlerinkaan yhteydessä puhuta ensisijaisesti itävaltalaisista säveltäjistä.

Sibeliuksen tärkeimpien teosten näköalat ulottuvat paljon laajemmalle ja koskettavat paljon suurempia joukkoja kuin yhden kansakunnan kohtaloihin käpertyvä retoriikka tekisi mahdolliseksi.

Sibelius on säveltänyt runsaasti hyviä teoksia mutta vain kourallisen todella hyviä. Ne ovat kuitenkin niin korkeassa luokassa, että kestävät vertailun musiikin historian suurimpien rinnalla.

Mozartin oopperat ja konsertot ovat ylivertaisia, ja Beethovenin myöhäiset jousikvartetot kuuluvat syvällisimpään musiikkiin, mitä on sävelletty. Puhtaasti sinfonikkona, sinfonisen muodon kehittäjänä ja huipentajana Sibelius nousee mielestäni aivan eturiviin.

Hänen musiikkinsa on koko ihmiskunnan omaisuutta.

* * *

Koska olen laatinut ajatusleikkini säännöt itse, voin rikkoa niitä myös mieleni mukaan.

En malta olla valitsematta autiolle saarelle vielä yhtä äänitettä – bonusraitaa – joka on ainutlaatuinen, korvaamaton historiallinen aarre.

Se on New Yorkin maailmannäyttelyn kunniaksi taltioitu radiolähetys, jossa säveltäjä itse johtaa uudenvuodenpäivänä 1939 lyhyen orkesteriteoksensa Andante festivon op. 117 Suomen tervehdyksenä maailmalle.

Tallenne on ainoa säilynyt dokumentti Sibeliuksesta kapellimestarina.

Sitä kuunnellessa tuntuu huvittavalta, että niin monet maestrot tekevät kaikkensa toteuttaakseen Sibeliuksen partituuriinsa kirjoittamat esitysohjeet pilkuntarkasti.

Säveltäjän oikeudella Sibelius jättää huomiotta omat tempomerkintänsä ja johtaa hitaasti lavealla rubatolla. Nauhoitus tehtiin vain yhden yhteisharjoituksen jälkeen, kun säveltäjä oli käskenyt orkesteria soittamaan ”inhimillisemmin”.

Alkuperäiseen ohjelmaan sisältyi myös presidentti Kyösti Kallion puhe, ja sen päätteeksi Radio-orkesteri soitti vielä Finlandian ylikapellimestarinsa Toivo Haapasen johdolla.

Sibeliuksen Andante festivo oli kuitenkin kaunein viesti maailmalle, meille nykyajan kuulijoille ja tuleville sukupolville.

Sen hienosti kaartuvassa ”loputtomassa” melodiassa on harrasta ylevyyttä ja juhlavaa seesteisyyttä. Musiikissa ei ole jälkeäkään kansallismielisestä itsekorostuksesta.

Mieleeni tulee toinen 150-vuotisjuhliaan viettävä taiteilija eli Pekka Halonen ja hänen maalauksensa.

Kansankuvauksillaan Halonen halusi pyhittää suomalaisen talonpojan arjen ja elämän; nostaa kunniaan nöyrän ja vaatimattoman kansan pyyteettömän yhteisöllisyyden ja kestävän moraalin eetoksen.

Sen kaltainen mielikuva Suomesta välittyi talvisodan vuonna Sibeliuksen Andante festivon sävelin. Siinä soi sunnuntain rauha ja ikuinen poutapäivä.

Viimeisen sanan saakoon kapellimestari Sibelius.

Hyvää syntymäpäivää suurelle suomalaiselle, tänään 150-vuotiaalle!

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/sibelius-johtaa-andante-festivonsa