Kuilun partaalla

konsertti | Klassisen musiikin konserttien päätteeksi esiintyjillä on tapana palkita kuulijat ylimääräisillä numeroilla, joita ei ole merkitty etukäteen ilmoitettuun ohjelmaan. Ylimääräiset ovat yleensä pienimuotoisia kappaleita, lyhyitä pyrähdyksiä tai tunnelmatuokioita, joilla taiteilijat kiittävät runsaista suosionosoituksista.

András Schiff vieraili viikko sitten Helsingin Musiikkitalossa Radion sinfoniaorkesterin pianosolistina ja kapellimestarina. Hän päätti konserttinsa ylimääräiseen solistinumeroon, joka oli kaukana kepeästä loppusoitosta. Se oli melkein kymmenminuuttinen Andantino Franz Schubertin A-duuri-pianosonaatista D 959 – siis kokonainen hidas osa suuresta sonaatista.

Schubertin musiikki maalasi synkän vastakuvan sille, mitä illan kuluessa oli kuultu. Kappaleen teemana on murheellinen melodia, jonka aikana ei valo kajasta. Tunnelma on alistunut ja lohduton.

Osan keskijaksossa melodia alkaa kulkea eksyksiin ja joutuu pian kokonaan pois raiteiltaan. Fantasiamaista välikettä hallitsee yllättävä kromatiikka, ja ankarat modulaatiot johtavat täysin tasapainottomaan, sävellajittomalta tuntuvaan tilaan. 

Jaksosta on sanottu, että sitä voi pitää uskottavana kuvauksena mielenterveyden järkkymisestä ja jopa psykoosista. Melankolia suistuu hulluudeksi. Lopussa kohtaus rauhoittuu, kun musiikki palaa alun huokaileviin eleisiin ja alakuloiseen perussävellajiin.

Schiffin ylimääräinen oli hämmentävä. Hän ei saatellut kuulijoita kotimatkalle sulavalla digestiivillä vaan esitti painavan puheenvuoron, joka jätti yleisön levottomuutta herättävään tunnelmaan. Mitä Schiff halusi sanoa?

* * *

Konsertin varsinainen ohjelma lähti liikkeelle toisenlaisesta asetelmasta. Siinä peilattiin kahden wieniläisklassikon – Joseph Haydnin ja Wolfgang Amadeus Mozartin – sävellysten ominaisluonteita ja musiikin tonaalisia suhteita.

Ensimmäisellä puoliskolla esitettiin Haydnin D-duuri-pianokonsertto (nro 11) – joka on hänen tunnetuimpansa – sekä Mozartin sinfonia nro 38 D-duuri KV 504 Prahalainen. Se taas on varsinainen hitti, joka kuultiin niin sanottuna pitkänä versiona kaikin kertauksin. Sävellaji oli siis D-duuri.

Jälkipuoliskolla siirryttiin duurista molliin ja Haydnin harvoin esitettyyn sinfoniaan nro 80 d-molli sekä yhteen konserttokirjallisuuden kirkkaimmista helmistä, Mozartin pianokonserttoon nro 20 d-molli KV 466.

Viimeksi mainittu on tekijänsä kahdesta molliin säveltämästä pianokonsertosta vanhempi. Vuotta myöhempi c-molli-konsertto kuultiin syyskuussa toisen suosikkipianistini Murray Perahian sielukkaana tulkintana (siitä lisää blogitekstissä Lumotut lumihiutaleet).

Ohjelma oli tyypillistä Schiffiä, joka keskittyy aina olennaiseen: ei tarvita kuin D-duuri ja d-molli, Haydn ja Mozart, ja kattaus on valmis suuren luokan konserttielämykselle.

Toisiaan lähellä olevat säveltäjät ja sävellajit tarjosivat lähtökohdan, jonka perustalta Schiff avasi rajattomilta tuntuvat mahdollisuutensa hahmottaa musiikillisia merkityksiä. Kyllin suuri mestari saa kukkaloiston nousemaan vaikka erämaan hiekasta.

Konsertin kuluessa Schiff osoitti, miten näennäisesti samankaltaisten säveltäjien musiikillinen kielioppi on todellisuudessa kaikkea muuta kuin yhdenmukainen.

Haydn esiintyi ohjelman puitteissa kokeilijana ja uudistajana, avantgardistina, jonka pienistä alkusoluista rakentuva oikukas sävelkieli osoittaa suoraan Beethoveniin ja jopa Sibeliuksen sinfoniseen ajatteluun saakka. Jos vertaillaan kaikkien säveltäjien panosta musiikin kehitykseen ylipäätään, Haydn nousee ilman muuta vaikutusvaltaisen joukon kärkikastiin.

Mozart näyttäytyi sitä vastoin aikakautensa musiikkityylit taitavana ja kokoavana vokaalisäveltäjänä, joka tuntui luovan oopperaa yhtä lailla sinfonioiden tai konserttojen absoluuttista musiikkia säveltäessään – niin selkeät yhteydet näiden laulavilla ja luonnehtivilla teemoilla on teatterin maailmoihin.

Nyt kuultujen, samoihin aikoihin sävellettyjen teosten perusteella Mozart oli päässyt 1780-luvun puolivälissä pidemmälle vaikka oli 24 vuotta kollegaansa ja esikuvaansa nuorempi. Mozart oli omaksunut sinfonian ja jousikvarteton periaatteet Haydnilta, mutta kolmenkymmenen ikävuoden paikkeilla hän oli jo ennättänyt viedä oppimaansa eteenpäin.

Haydn oli pitkälti luonut ja vakiinnuttanut klassiset muodot, mutta Mozart jalosti ne huippuunsa.

Vanhempi säveltäjä otti kopin, ja Haydnin vastaus haasteeseen tuli seuraavalla vuosikymmenellä. Silloin syntyivät hänen suurimmat mestariteoksensa jousikvartetot op. 76 ja kuuluisat Lontoo-sinfoniat. Tuolloin Mozart oli jo kuollut, eikä kahden mestarin pallottelu saanut jatkoa.

Radion sinfoniaorkesterin ja András Schiffin konsertin pyörteissä saattoi jossitella, mihin suurten säveltäjien luova kilpa olisikaan johtanut, jos kohtalo olisi määrännyt toisin.

Pianistina Schiffin ote on klassisen puhdas ja graafisen kirkas. Suurmuoto erottuu selkeästi, ja aksentit napahtavat kohdilleen. Kaikki on tiukasti kontrollissa. Mikrotasolla tapahtuu silti koko ajan jotain jännittävää, ja rytmiikka on hienostuneen rubaton läpitunkema. Sähköistynyt tunnelma saa yksityiskohdat kihelmöimään.

Schiff edellyttää paitsi itseltään myös kanssasoittajiltaan valpasta reagointia elävän esityksen improvisatorisilta vaikuttaviin, mutta epäilemättä ennalta harjoiteltuihin nyansseihin. Hänen tulkintojaan kuunnellessa syntyy vaikutelma vapaasta musisoinnista, jonka suunta on kuitenkin määrätty ennakkoon.

Radion sinfoniaorkesteri seurasi Schiffin antamia impulsseja valppaasti ja herkeämättä tämän johtaessa joukkoja sekä solistina että kapellimestarina. Siitä seurasi, että soittajisto ylsi enemmän kuin mallisuoritukseen ohjelmistossa, joka ei ole sen ominta.

Orkesterin onnistui tavoittaa wieniläisklassinen sointi-ihanne, jota ei liian usein pääse kuulemaan yhtään missään. Haydnin menuettien valssirytmit keinuivat kuin ländlerit Wienin kaduilla, ja Mozartin elohopeamaiset ”oopperakohtaukset” puhkesivat täyteen kukoistukseen.

Prahalaisen sinfonian aikana tuli mieleen, että silmät kiinni kuunneltuna olisin voinut uskoa lavalla esiintyvän Amsterdamin Kuninkaallisen Concertgebouw-orkesterin. Sen kirkkaan läpikuultava, hienostuneen pumpulinen sointi lienee suurten eurooppalaisten kokoonpanojen tyylistä lähimpänä Radion sinfoniaorkesterin tavoittelemaa ideaalia.

Nyt jouset soittivat klassisen keveästi ja raikkaan värikylläisesti, eikä dramaattisimmissakaan jaksoissa syyllistytty yksivakaaseen sahaamiseen tai rouhimiseen. Puhallinsoolojen pehmeät piirteet saivat tukea virheettömästi suoriutuneelta vaskisektiolta. Kulmat oli hiottu ja pinta kiillotettu.

Kunpa wieniläisklassikoita saisi kuullakseen useammin näin soitettuina.

Konsertin päänumero oli epäilemättä viimeisenä esitetty d-molli-pianokonsertto. Sen sävellaji on sama, jota Mozart käytti kaikkein dramaattisimmissa sävellyksissään, kuten mestarillisessa oopperassaan Don Giovanni ja viimeiseksi jääneessä Requiemissään.

Konsertossa sävellajin merkitys ei ole yhtään vähäisempi. Teoksen kuumeinen kiihko ja dramaattinen jännite saa käyttövoimansa duurin ja mollin vastakkainasettelusta sekä jatkuvista kontrasteista. Sävellajivalintana molli oli aikanaan aivan poikkeuksellisen rohkea lähtökohta konserttosävellykselle.

Nuori Beethoven rakasti tätä teosta ja soitti sitä mielellään. Hän sävelsi siihen myös kadenssit eli soolo-osuudet, joista ensimmäistä on tapana esittää yhä edelleen. Se kuultiin nytkin. Mozartin omat kadenssit eivät ole säilyneet, sillä hän improvisoi ne jokaiseen esitykseen erikseen soittohetkellä.

Schiff esitti kolmannessa osassa myös oman kadenssinsa, johon hän otti mukaan katkelmia Don Giovannin tuomiokohtauksesta. Siinä katumaton hamesankari putoaa manalan kuiluun ja kokee kohtalonsa helvetin lieskoissa. Oopperassa tuomion pasuunat jylisevät veret seisauttavassa d-mollissa.

Rinnastus Don Giovanniin ei ollut päähänpisto, sillä jokin vuosi sitten Schiff esitti Berliinissä oopperan alkusoiton ja samaisen d-molli-konserton keskeytyksettä. Schiffille ooppera ja konsertto merkitsevät yhtä ja samaa; ne on veistetty samasta puusta.

Kadenssin jälkeen konserton tasapaino muuttuu, ja synkän leimuava musiikki kääntyy äkkiä duuriin. Teos päättyy räjähtävään koodaan, jonka riemullista D-duuria ja onnellista loppua vaskien fanfaarit kehystävät.

Tällainen pimeästä valoon ja mollista duuriin johtava dramaturgia oli klassismin aikana vallankumouksellinen ja ennakoi seuraavan vuosisadan romantiikan keinovalikoimaa. Juuri edesmennyt kapellimestari Nikolaus Harnoncourt onkin huomauttanut, että klassisista klassisin Mozart oli pohjimmiltaan kaikkein suurin romantikko.

Mozartin dramaturginen ratkaisu ei kaikunut kuuroille korville, sillä idean kehittely sai Beethovenin käsissä huolellisen jatkokehittelyn. Tässä mielessä varsinkin Beethovenin viides ja yhdeksäs sinfonia – joissa kulku mollista duuriin on vaivalloinen ja esteitä täynnä – ovat Mozartin d-molli-konserton jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa.

* * *

Kun konsertin varsinainen ohjelma päättyi, András Schiff oli tuudittanut yleisön kaikesta kuohunnasta huolimatta euforian tilaan. Millainen makupala vielä saataisiin, jos mestari soittaisi ylimääräisen?

Ylimääräinen saatiin, ja Schubertin A-duuri-sonaatin hulluuskohtaus nyrjäytti näkökulman uuteen asentoon.

Valitsemalla tämän mieltä järkyttävän kappaleen konserttinsa päätteeksi Schiff tuntui painottavan itse asiassa koko esityksen yllä leijunutta vaaran tunnetta ja uhkaa: olemassaolo on epävarmaa, eikä mikään ole itsestään selvää. 

Illan antia oli ajateltava uudelleen.

Jo aiemmin Mozartin d-molli-konserton hitaan osan jumalainen lumous oli haihtunut hetkessä, kun sen keskijaksossa puhkeaa myrsky ja kohtalonomaiset g-molli-juoksutukset pimentävät maiseman. Haydnin musiikissa ei liioin voi olla koskaan aivan varma, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ylimääräinen Schubert päästi pedon irti.

Unkarissa syntynyt Schiff on muusikkona kantaaottava. Hän on hylännyt synnyinmaansa ja asuu nykyisin sekä Firenzessä että Lontoossa ja sai vuonna 2001 Ison-Britannian kansalaisuuden. Pari vuotta sitten hänet lyötiin ritariksi, mikä oikeuttaa käyttämään arvonimeä ”Sir”.

Sir András on kieltäytynyt palamasta Unkariin vastalauseena Budapestin oikeistohallituksen harjoittamalle antiliberaalille, kiihkokansalliselle politiikalle. Hän on myös todennut, että musiikki ja taide eivät elä omassa umpiossaan vaan ovat osa ympäröivää yhteiskuntaa ja maailmaa, joiden kanssa on kommunikoitava. Taiteilijoiden on reagoitava, kun aika on.

Tätä ajatellen Schiffin ylimääräinen oli kuin hätähuuto tai uhkavaatimus. Schubertin sonaatin voi kuulla vertauskuvana ajalle, jossa elämme: apaattinen välinpitämättömyys johtaa hoitamattomana hulluuteen.

Meillä on yhä Haydnin ja Mozartin klassinen taide, duuri ja molli, järjestys ja harmonia – sivistys ja usko ihmisyyteen, humanismi. 

Samaan aikaan rakennetaan muureja ja kaduilla partioidaan. Suvaitsemattomuus on hallitsemattomassa kasvussa, viha valtaa mielet, kaaos on ovella.

Mitä seuraavaksi? Onko edessä kollektiivinen psykoosi 1900-luvun tyyliin? Kun kuilu aukeaa ja lieskat lyövät.

Pianisti András Schiffin ja Radion sinfoniaorkesterin konsertti Helsingin Musiikkitalossa 9. maaliskuuta 2016.