Tarina Taikavuoren varjosta

romaani | Jos Thomas Mannin Taikavuori tuntuu pitkäveteiseltä jaarittelulta tai on jäänyt peräti lukematta loppuun, ei kannata tarttua myöskään viime syksynä suomeksi ilmestyneeseen romaaniin Vuosisadan matkustaja. Niin paljon yhtäläisyyksiä Andrés Neumanin teoksella on ilmiselvän esikuvansa kanssa aina päähenkilön nimeä myöten.

Sen sijaan kirjaa voi suositella lämpimästi kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita 1800-luvun alun varhaisromantiikasta ja eurooppalaisesta kulttuurihistoriasta. Tai nykypäivän henkisen murroksen peilaamisesta menneisyyden tapahtumien kautta, sillä juuri tämä lienee ollut tekijän pääasiallinen tarkoitus.

Kirjailija, runoilija, kääntäjä ja kolumnisti Andrés Neuman on syntynyt Argentiinassa vuonna 1977, mutta hän on asunut Espanjassa 14-vuotiaasta asti. Hänen isänsä on juuriltaan saksanjuutalainen. Tausta saattaa selittää osaltaan, miksi kirjailija on valinnut teoksensa päähenkilöksi ja ilmeiseksi alter egokseen ulkopuolisen muukalaisen, vaeltavan intellektuellin.

Kirja ilmestyi espanjankielisenä alkuteoksena El viajero del siglo jo vuonna 2009 ja palkittiin heti tuoreeltaan. Sen salaperäisessä, maagista realismia muistuttavassa tyylissä on jotain samaa kuin toisen espanjalaisen menestyskirjailijan Carlos Ruiz Zafónin romaaneissa, mutta Neumanin eri suuntiin viittaavan huikean kielipelin rinnalla Zafónin anti on lähinnä viihdekirjallisuutta.

Teosta onkin kutsuttu ”klassikoksi jo syntyessään”.

Vuosisadan matkustaja alkaa, kun nuori kääntäjä Hans saapuu matkavaunuilla kuvitteelliseen Wandernburgin kaupunkiin jonnekin Preussin ja Saksin rajalle. Hän yöpyy majatalossa tarkoituksenaan jatkaa matkaa seuraavana päivänä, mutta oleskelu kaupungissa venyy kuukausien mittaiseksi – osittain myös siksi, että sen kaduilla eksyy helposti niiden vaihtaessa paikkaa yön aikana.

Wandernburg  – ”vaelluslinna” – on kuin suuren esikuvansa Taikavuoren parantola, josta kukaan ei osaa lähteä.

Hans jää kaupungin lumoihin tutustuttuaan sen asukkaisiin ja pääsee osalliseksi porvarisperheen kauniin tyttären Sophien kirjallisesta salongista. Kerhon piirissä keskustellaan ajan ilmiöistä, aatteista, politiikasta, monikulttuurisuudesta, vapaudesta ja tasa-arvosta. Loppupuolella juonisäikeiden vyyhti laventuu myös rikostarinalla.

Tiedän monen uupuneen teoksen äärellä ennen 200 sivun rajapyykkiä, sillä yli 600-sivuinen tiiliskiviromaani koostuu enimmäkseen salongin keskustelujen loputtomilta tuntuvista kuvauksista. Mutta juuri niissä on sen taika ja hehku.

Neuman vyöryttää lukijan eteen laajan panoraaman 1800-luvun alkupuolen kulttuurihistoriaa ja sen polttavimpia kysymyksiä. Vaikka tapahtumat sijoittuvat yhteen paikkaan, se ei estä kirjailijaa tuomasta yhtä lailla Espanjan kuin Englanninkin henkistä viitekehystä osaksi pienen saksalaiskaupungin älyllistä ilmastoa.

Salongin keskustelut kuvataan siihen osallistuvien vuoropuheluna hieman Tolstoin tyyliin, mutta venäläismestarista poiketen Neuman ei keskity henkilöiden persooniin. Hänelle roolihahmot ovat ennen kaikkea aatteiden edustajia. Sophien salongista tulee maailmankatsomusten ja ideologioiden taistelutanner, jossa eri osapuolet mittelevät sanan säilällä. Jakolinja kulkee konservatiivien ja liberaalien välillä.

Ajan yleispoliittinen tilanne luo keskusteluille kiehtovan kontekstin. Napoleonin sodat ovat juuri ohi, ja orastava nationalismi nostaa päätään eri puolilla Eurooppaa. Teollistuminen aiheuttaa epävarmuutta, ja köyhälistön kapinamieli on kasvussa. Ranskan vallankumouksen ihanteet tuntuvat jääneen pelkiksi julkilausumiksi, aikakautta hallitsee restauraatio.

Yhtymäkohdat nykypäivän jännitteisiin yhdentyneen Euroopan ja sitä vastustavien voimien välillä ovat ilmeiset.

Vuosisadan matkustajaa on sanottu argentiinalaisen ”totaalisen romaanin” edustajaksi sekä Gabriel García Márquezin ja Mario Vargas Llosan tuotantojen kummilapseksi. Sen ”kaiken kattava kerronta” nielaisee mukaan sekä menneisyyden että nykyisyyden, sosiaaliset miljööt ja emotionaaliset mahdollisuudet. Kuvauksen leikkauspisteessä impulssit voivat olla lähtöisin mistä tahansa historian aikatasosta.

Avainlause tuleekin jossain kirjan keskivaiheilla, kun päähenkilö selittää suhdettaan historiallisiin romaaneihin. Hän toteaa, että ”menneisyyden ei pitäisi olla ajanvietettä vaan laboratorio, jossa analysoidaan nykyisyyttä”.

Jotta salongin keskusteluista saisi kaiken irti, täytyy olla ainakin pääosin selvillä 1800-luvun alun kulttuurihistoriallisista virtauksista ja varhaisromantiikan kirjallisista suuntauksista. Keskustelut vilisevät viittauksia kirjallisuuden lisäksi musiikkiin, kuvataiteisiin ja muihin kulttuurikentän osa-alueisiin.

Fokuksessa ovat niin sanotut Jenan varhaisromantikot sekä heistä erityisesti Friedrich Schlegel, jonka romaani Lucinde (1799) tuodaan esille avoimena inspiraation lähteenä: sen asetelmaa Neuman varioi ja vie eteenpäin. Lisäksi vaellustematiikan alkukuvina ovat selvästi olleet romantiikan ajan merkittävimmän saksalaisen maisemamaalarin Caspar David Friedrichin vaeltajahahmot sekä runoilija Wilhelm Müllerin ja säveltäjä Franz Schubertin laulusarjojen romanttiset kulkurit.

Osittain on kysymys myös siitä, että kirja kirjoittaa historiaa uudelleen, tuo esiin latentteja, toteutumatta jääneitä polkuja, korjaa sen mahdollisuuksia. Neuman onnistuu vakuuttamaan lukijan siitä, että hallitsee valtaisan aineistonsa, johon hänen on täytynyt perehtyä perin pohjin.

Joitakin pieniä ja merkityksettömiä virheitä saattaa silti sattua silmään. Tulkoon nyt ainakin mainituksi, että vuonna 1750 kuolleen Johann Sebastian Bachin musiikkia tuskin soitettiin 1800-luvun alun porvariskodeissa, kuten teoksessa tapahtuu. Bachin sävellykset tulivat uudelleen suuren yleisön tietoisuuteen vasta vuosisadan puolivälin jälkeen. Mutta tällaiset detaljit eivät vähennä romaanin pieteetillä rakennetun historiallisen ajankuvan arvoa.

Vuosisadan matkustaja on myös tutkielma olemassaolosta, eksistenssistä.

Sophien kirjallisen salongin seurapiirin luonteeseen kuuluu, että sen maailma rakentuu älyllisistä ja sosiaalisista suhteista, hierarkioista. Sosieteetin vastakohdaksi Neuman nostaa näyttämölle yksinäisen posetiivarin hahmon, joka on tavallinen, huomaamaton tuttavuus Wandernburgin torilla. 

Posetiivari asuu koiransa kanssa karussa luolassa kaupungin ulkopuolella – hän on ikuinen ulkopuolinen. Erakon luona vierailee yhteiskunnan vähäosaisia, jotka perustavat eräänlaisen varjosalongin, tunnelmaltaan ja asetelmaltaan tyystin toisenlaisen.

Työläisten kuvaus jää lopulta sivuteemaksi, mutta viisaasta posetiivarista kasvaa yksi kirjan päähenkilöistä. Kun muut ovat aatteidensa ja ideoidensa, asemiensa ja vaurautensa vankeja, rutiköyhän posetiivarin rajoittamaton vapaus on seurausta täydellisestä riippumattomuudesta – sekä taloudellisesta että henkisestä.

Posetiivarin maailma on kuin toisinto Platonin kuuluisasta vertauksesta, jossa luolan seinään lankeavat varjot ovat heijastusta aistimaailmaa korkeammasta ideoiden todellisuudesta. Neumanin peilisalissa ei voi kuitenkaan olla varma, kumpi todellisuus on todempi – luolan vai salongin. 

Posetiivarin henkistynyt elämänasenne todistaa hermeettisestä ylemmyydestä: eksistenssin ydin on ulkoisten eleiden sijaan sisäisessä intensiteetissä. ”Mitä vähemmän asioihin panee rakkautta, sitä enemmän ne muistuttavat toisiaan.”  

Hansista tulee posetiivarin ystävä ja linkki kahden maailman välillä.

Asetelmassa Neuman tuntuu jatkavan myös siitä, mihin Müllerin ja Schubertin laulusarja Winterreise päättyy. Vaeltaja kohtaa eräänlaisen kaksoisolentonsa, mikä tarkoittaa romantiikan mytologiassa kuolemaa. Kuolemalta ei vältytä tässäkään tapauksessa, mutta Vuosisadan matkustajan kohtaamiset merkitsevät ennen kaikkea pysyviä muutoksia henkilöiden sielullisissa tiloissa, henkisiä rajapintoja ja taitekohtia.

Kirja on tarina jäämisestä ja lähtemisestä. Kun Hans on luonteeltaan vaeltaja, posetiivari pysyttelee aloillaan. Posetiivarin mielestä liikkuminen on mielentila, joka ei edellytä matkustamista paikasta toiseen.

Paikkatematiikalla on myös syvempi merkityksensä, joka liittyy kysymyksiin vapaudesta ja onnellisuudesta. Posetiivari toteaa: ”Joka uskoo, että hänen synnyinmaansa on hänen isänmaansa, kärsii. Joka uskoo, että mikä maa tahansa voisi olla hänen isänmaansa, kärsii vähemmän. Joka tietää, ettei mikään maa ole hänen isänmaansa, on haavoittumaton.”

Oman paikan löytäminen tarjoaa suurimman vapauden ja onnellisuuden, sillä mieli kulkee minne tahtoo. Näin asetelma kääntyy ympäri. Yhdestä paikasta ja yhdestä asenteesta riippumaton henkinen liikkumatila antaa kyvyn nähdä maailma vapaana lukkoon lyödyistä totuuksista.

Älyllisten pohdintojen lisäksi Vuosisadan matkustaja on täynnä romanttista rakkautta ja myös avointa erotiikkaa. Sitä ei ole kätketty tai häivytetty Taikavuoren tai muiden Mannin keskusteluromaanien tapaan. Tarinan edetessä runojen kääntämisestä tulee yhä tärkeämpi aihe, ja sen myötä tilan valtaa loppua kohti kiihottuva eroottinen lataus.

Neuman rakentaa jälleen vastakohtien kautta: intellektuaalinen käännöstyö saa peilikuvansa rakkaussuhteen lihallisuudesta, ja siirtymä kielestä toiseen merkitsee seksuaaliaktin metaforaa. Älyn ja intohimon toisiinsa kietoutuvasta punoksesta kasvaa romaanin kohti korkeuksia kurkottava kantava pilari – kuin postmoderni korkeaveisu. Peilikuvat sulautuvat, ja kahdesta tulee yksi.

Samalla huipentuu teoksen idea absoluuttisesta tasa-arvosta, joka oli 1800-luvun alussa kaukainen utopia ja on sitä osin yhä. Radikaali feminismi inkarnoituu nuoren Sophien hahmossa, joka toteaa säätyläismiesten pelkäävän enemmän vallankumousta sängyssä kuin poliittista anarkiaa.

Hän jatkaa: ”Huolimatta rajoituksistani teoreetikkona minusta vaikuttaa siltä, että aikamme suurimpia filosofeja riivaa muuan ristiriita: he yrittävät jokainen perustaa oman, toisista poikkeavan ajatusmallin, mutta naisista he ajattelevat kaikki samalla tavalla. Eikö se teistä, hyvät herrat, ole äärettömän huvittavaa? Olen varma, että kanapeitä on vielä jäljellä.”

Vuosisadan matkustajan kieli ja kerrontatekniikka on verrattoman rikasta ja kekseliästä, kuten edellisestä katkelmasta voi aavistella. Repliikit ja puheenparret sekoittuvat toisiinsa, ja keskustelut kuvataan keskeytyksettä saman kappaleen sisällä.

Kaiken lomassa kirjailija ennättää kertoa henkilöiden ilmeiden ja eleiden pienistä vivahteista ja vaihdetuista katseista, salatuista vihjauksista. Niiden kääntäjänä Tarja Härkönen on tehnyt työnsä taiten, vaikka espanjaa osaamattomana en pysty vertailemaan suomennosta alkuteokseen.

Maininnan ansaitsee myös näennäisen vanhanaikainen tapa kuljettaa tapahtumia eteenpäin kaikkitietävän kertojan ohjauksessa. Ensivaikutelma pettää, sillä kertojan näkökulma saattaa vaihtua, ja pian tilannetta seurataan toisin silmin, toisen roolihenkilön horisontista. Osattomaksi ei jää edes posetiivarin koira, jonka aistein kuvattuna kohtaus luolassa saa kokonaan uuden merkitystason.

Lopulta suurenmoinen romaani päättyy pitkään virkkeeseen, jota jatkuu peräti neljän sivun verran. Viimeisen sanan saa tuuli – jokaisen vaeltajan uskollinen ystävä – joka kulkee kaikkialle ja näkee kaiken. Sen korkeuksista etääntyvät hahmot asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Ehkä ne löytävät paikkansa maailmassa, jossa mikään ei ole pysyvää. Vai löytävätkö sittenkään?

Tekee mieli aloittaa alusta uudelleen.

Andrés Neuman, Vuosisadan matkustaja, Tammen Keltainen kirjasto 2015.