Sibeliusta autiolla saarella, osa 6

Ajatusleikki, jossa etsitään säveltäjän kymmenen parasta teosta. Tässä jaksossa pohditaan sävellyksiä mitalisijoille.

Sibelius 150 | Tänään vietetään Suomen itsenäisyyspäivää. Liput on nostettu salkoihin ja kuohujuomia kilistellään sen kunniaksi, että Suomen autonominen suuriruhtinaskunta irrottautui luhistuneesta Venäjän imperiumista ja julistautui itsenäiseksi tasavallaksi yhdeksänkymmentäkahdeksan vuotta sitten.

Monen muun maan kansallispäivästä poiketen meillä juhlan päähuomion saa sotaisa historia ja verinen uhri, joka itsenäistymisestä oli lopulta maksettava toisen maailmansodan suurvaltapolitiikan ristipaineessa.

Eron ymmärtää. Nykypolvet haluavat kunnioittaa esivanhempien urotöitä, joita ilman lähihistorian kulku olisi ollut hyvin toisenlainen.

Itsenäisyyspäivän juhlamenoihin liittyy olennaisena osana musiikki ja kansallissäveltäjä Sibeliuksen musiikki erityisesti. Se oli elimellinen osa aatehistoriallista kehitystä, joka johti osaltaan Suomen irtautumiseen itäisestä suurvallasta.

Sibelius laati 1890-luvulta lähtien suuren joukon teoksia erilaisia juhlallisuuksia ja yleisötilaisuuksia varten, varsinkin kohottavia kuorolauluja ja orkesterimusiikkia.

Niiden sanoma ei jäänyt epäselväksi. Musiikki tähtäsi kansallishengen nostattamiseen ja sen myötä kansallisen itsemääräämisoikeuden saavuttamiseen – joskus tulevaisuudessa.

Kansallisen musiikin luonne oli väkivallan ja vastarinnan läpäisemä – etenkin tekstiensä osalta. Sibeliuksen Ateenalaisten laulussa tai Jääkärimarssissa ei lauleta yhtään vähemmästä kuin ”hurmeisista kauhun kentistä” ja ”kauniista kuolosta”.

Ateenalaisten laulu https://www.youtube.com/watch?v=7Ul98nfFM5A

Jääkärimarssi https://www.youtube.com/watch?v=ztRyklk1J7I

Kuuluisin kaikista Suomen vapaustaistelun soivista symboleista on kuitenkin ollut sävelruno Finlandia.

Tänään se kuullaan juhlakonserttien lisäksi osana Edvin Laineen elokuvasovitusta Väinö Linnan romaanista Tuntematon sotilas, joka näytetään perinteiden mukaisesti televisiossa.

Elokuvassa Finlandia pyhittää suomalaisten urhean taistelun ylivoimaista vihollista vastaan jatkosodassa vuosina 1941–44. Myös sävellys itse kuvaa uhkaa, joka oli lähtöisin samalta suunnalta – Venäjältä – mutta musiikki oli syntynyt puoli vuosisataa sotaa ja elokuvaa aikaisemmin.

Tämä itsestään selvä fakta unohtuu ällistyttävän helposti, sillä nationalistisessa mytologiassa Finlandian sävelet ja talvisodan henki mielletään yhdeksi ja samaksi asiaksi. Musiikin synkoopeissa ollaan helposti kuulevinaan konekiväärin tai tykistökeskityksen ääniä – niin anakronistista kuin se onkin.

Sibelius sävelsi Finlandian alun perin osaksi kuvaelmamusiikkia sanomalehdistön päivien juhlanäytäntöön, joka järjestettiin helmikuun manifestin vuonna 1899.

Kuvaelmassa kerrattiin Suomen historian vaiheita kristinuskon saapumisesta kolmikymmenvuotiseen sotaan ja isoonvihaan. Päätösnumerona oli Finlandian alkuperäisversio, joka esitettiin nimellä Suomi herää.

Tapahtumalla kerättiin rahaa sanomalehtimiesten eläkerahaston kartuttamiseksi. Kaikki tiesivät, että todellinen syy oli tukea sananvapautta ja uhmata venäläisen kenraalikuvernööri Bobrikovin sensuurilainsäädäntöä.

Finlandia oli alusta saakka avoimen poliittinen sävellys, jonka merkitys huomattiin heti. Pian kapellimestari Robert Kajanus ryhtyi johtamaan sitä irrallaan muusta kuvaelmamusiikista.

Sibelius muokkasi kappaleen uudestaan itsenäiseksi sävelrunoksi, ja tässä muodossa se alkoi elää omaa elämäänsä tekijänsä tunnetuimpana teoksena. Sitä esitettiin eri otsakkeilla – esimerkiksi muodoissa Patria ja Vaterland – kunnes Axel Carpelan keksi lopullisen nimen Finlandia.

Finlandia ei kaipaa esittelyjä. Riittää, kun todetaan, että se kulkee alun mahtavasta vaskiteemasta dramaattisten vaiheiden kautta kohti valoa ja voittoa, patrioottista hymniä, johon V. A. Koskenniemi myöhemmin laati isänmaallisen sanoituksen.

https://www.youtube.com/watch?v=F5zg_af9b8c

Sama vaikutus oli monilla aikakauden maalauksilla. Esimerkiksi Eero Järnefeltin Maisema Pielisjärveltä (1899) esittää näkymän Kolin huipulta, ja siinäkin tumman ja myrskypilvien varjostaman vaaran takana siintää auringossa kylpevä järven pinta: haavekuva isänmaan tulevaisuudesta.

Joitakin vuosia sitten kampanjoitiin aivan vakavissaan, että Suomen kansallislaulu Runebergin ja Paciuksen Maamme korvattaisiin Finlandia-hymnillä. Ällistyttävä ehdotus jäi onneksi toteutumatta.

Paciuksen mainio ja käyttökelpoinen melodia oli sävelletty Euroopan hulluna vuonna 1848 ylioppilaiden riehakasta kevätretkeä varten. Sibeliuksen herkkään hymniin verrattuna sen ponnekas sävel soveltuu paljon paremmin esitettäväksi ja laulettavaksi urheilukilpailujen palkintojenjakotilaisuuksissa – Runebergin tekstistä puhumattakaan.

Jossain mielessä Finlandian suosio on silti ymmärrettävä. Sen vaikuttava musiikki on saavuttanut patrioottista vastakaikua ulkomaita myöten. Yhdysvaltalainen kapellimestarilegenda Leopold Stokowski ehdotti Finlandia-hymniä peräti koko maailman kansallislauluksi.

Samankaltainen kieli- ja kulttuurirajat ylittävä innostus syntyy myös Englannin Sibeliuksen Edward Elgarin Pomp and Circumstances -marsseja kuunnellessa.

Elgarin ensimmäisen marssin pateettinen Land of Hope and Glory -hymni saa kenet tahansa tuntemaan itsensä ylpeäksi osaksi brittiläistä imperiumia ja laulamaan mukana, vaikka ei olisi koskaan saarivaltiossa käynytkään:

https://www.youtube.com/watch?v=zCx5bx-qtJQ

Patrioottinen musiikki puhuttelee ja tempaa väkijoukot liikkeelle kansallisuudesta riippumatta.

Sibelius itse ei ollut Finlandian menestyksestä ainoastaan hyvillään. Hänen mielestään sävellys oli syntynyt ”pelkästä inspiraatiosta” ja ”ylhäältä annetuista teemoista” ilman sen suurempaa sävellystyötä.

Vuonna 1911 hän tuskaili, että ”kaikki muut huutavat eläköötä tälle muihin teoksiini verraten vähäpätöiselle sävellykselle”. Kun Ainolassa avattiin ihailijapostia vuosikymmeniä myöhemmin, säveltäjässä eivät herättäneet kiinnostusta sellaiset kirjeet, joissa mainittiin vain Finlandia ja Valse triste.

Vaikka Finlandiasta tuli lopulta itsenäinen teos ja Suomen epävirallinen kansallislaulu, se on ennen kaikkea osa Sibeliuksen sävellysten suurilukuista joukkoa, joka oli tarkoitettu esitettäväksi näyttämöillä ja julkisissa tilaisuuksissa. Ne olivat tilaustöitä.

Tällaisia teoksia olivat muiden muassa tunnettu Karelia-sarja op. 11, musiikki Adolf Paulin näytelmään Kuningas Kristian II op. 27, sarjat Historiallisia kuvia I op. 25 ja II op. 66, musiikki Arvid Järnefeltin näytelmään Kuolema op. 44, Joutsikki op. 54, Scaramouche op. 71, Jokamies op. 83 ja niin edelleen.

Näyttämöteosten säveltäminen huipentui vuonna 1926, kun Sibelius laati musiikin William Shakespearen näytelmään Myrsky. Siitä tuli säveltäjän laajimpia partituureja.

Mittavuudestaan huolimatta Myrsky-musiikki op. 109 koostuu kymmenistä pienistä kappaleista, joista monen luonne on varsin itsenäinen. Jotkut niistä ovat Sibeliuksen vaikuttavimpia.

Sama koskee muitakin teatterin tarpeisiin sävellettyjä teoksia. Esimerkiksi Valse triste oli alun perin yksi näytelmän Kuolema kuudesta musiikkinumerosta, kuten myös niin sanottu Kurkikohtaus.

Moni Sibeliuksen suosituimmista ja ilmeikkäimmistä melodioista on peräisin näyttämölle sävelletyistä pienoiskuvista, joiden kirjo ulottuu eksoottisesta orientalismista (Belsazarin pidot op. 51) psykologiseen symbolismiin (Pelléas ja Mélisande op. 46) ja vieläkin laajemmalle.

Yhteistä tälle musiikille on, että se on syntynyt paitsi tilauksesta myös etupäässä säveltäjän mainitseman ”inspiraation” tuloksena ilman suurimuotoisiin teoksiin liittyvää luomisen tuskaa. Säveltäjä itse kutsui teatterille tekemäänsä musiikkia ”vanhaksi synnikseen”, jonka säveltämisestä hän ei kuitenkaan halunnut luopua.

Säveltäessään viidettä sinfoniaa Sibelius kirjoitti päiväkirjaansa kuvauksen työnsä edistymisestä: ”On kuin Isä Jumala olisi heittänyt alas mosaiikin palasia taivaan permannosta ja pyytänyt minua selvittämään, millainen kuvio on ollut.”

Tämä tarkoitti, että Sibeliuksen työtapana oli yhdistellä – tai takoa, kuten hän itse asian ilmaisi – suurimuotoiset kokonaisuudet pienistä aiheista ja teemojen katkelmista, juuri siitä ”inspiraation” tuottamasta ja ”itsestään syntyneestä” materiaalista, jota hänen näyttämöteoksensa ovat täynnä ääriään myöten.

Osa aineksesta saattoi olla luonteeltaan suorastaan kepeän viihteellistä – kuten Karelia-sarjan musiikki – mutta joukkoon mahtui myös riitasointuisinta avantgardea.

Sibeliuksen tapauksessa sävellyksen lähtökohtana olevat aiheet kuulostivat usein aivan erilaisilta kuin valmiissa teoksessa. Tässä suhteessa Sibelius muistutti Beethovenia, jonka teokset rakentuivat vähäpätöisistä alkuiduista ja muuttuivat sävellystyön kuluessa huomattavasti.

Sivukommenttina mainittakoon, että nykysäveltäjistä Kaija Saariaho on kertonut työskentelevänsä täysin päinvastaisella tavalla. Hänen metodinaan on selvittää ensin tulevan sävellyksensä suurmuoto ja ryhtyä sitten ”täyttämään” syntynyttä hahmoa järjestyksessä osa kerrallaan.

Sibeliuksen osoittama vähättely näyttämömusiikkiaan ja Finlandiaa tai Valse tristeä kohtaan johtui siis siitä, että hänen mielestään pelkän luovan innoituksen tuottama musiikillinen materiaali ei vielä ollut itsessään merkittävää.

Hän toki sävelsi sellaista, kun sitä pyydettiin, mutta suurimuotoisten teosten pysyviä arvoja näissä teoksissa ei hänen mielestään ollut.

Ei ole tietenkään poissuljettu mahdollisuus, etteikö pelkän inspiraation myötä syntyneillä sävellyksillä olisi merkitystä ja huomattavia ansioita. Sibeliuksen suuruus säveltäjänä perustui kuitenkin ennen kaikkea kykyyn jalostaa sävelaiheet pitkällisen sävellysprosessin myötä aivan uudelle tasolle.

Lukijalle saattaa tulla yllätyksenä tai ehkä jopa järkytyksenäkin, että edellä sanotusta ei voi seurata muuta kuin yksi johtopäätös: muiden Sibeliuksen näyttämömusiikkiteosten mukana myös Finlandia jää valitsematta mukaan autiolle saarelle.

Näin itsenäisyyspäivänä joku voi pitää tällaista puhetta jopa maanpetoksellisena – siinä määrin pyhän aseman tämä siniristilippuun verrattava Suomen musiikillinen kuva on ihmisten mielissä saavuttanut.

Tarkoitukseni ei ole suhtautua pilkallisesti tai ylimielisesti kansallisia symboleja ja ilmaisuja kohtaan, jos kohta niiden edustamalla nationalistisella retoriikalla ei ole kovin paljon tarkoitusta autiolla saarella.

Sen sijaan yritän tarkastella sävellyksiä irrallaan niihin liitetyistä arvolatauksista.

On myös sanottava, että Karelia-sarja, Finlandia ja Valse triste ovat niitä teoksia, jotka ovat olleet omiaan kaventamaan käsitystä Sibeliuksen musiikista ja uusintaneet kuvaa säveltäjästä, joka on ”vain” kansallissäveltäjä.

Valse triste on kyllä tehnyt Sibeliuksen nimen tunnetuksi, mutta ehkä osin väärässä viitekehyksessä. Alkuperäisestä yhteydestään irrotettuna se saattaa antaa vaikutelman kansallisromanttisesta kitschistä.

Silti sanon samaan hengenvetoon, että olisin mielelläni kuullut kappaleen osana vuoden 2015 Wienin uudenvuodenkonserttia, kuten oli vähällä tapahtua.

Konsertin johtanut kapellimestari Zubin Mehta olisi halunnut kunnioittaa Sibeliuksen juhlavuotta soittamalla Valse tristen, mutta viime hetkillä kappale jäi pois ohjelmasta nuottikustantajan ylisuureksi koetun palkkiovaatimuksen takia.

Ajatusleikkini on edennyt vaiheeseen, jossa autiolle saarelle lähtevässä musiikillisessa arkissani on enää kolme paikkaa on jäljellä.

Selväksi tuli, että mikään Sibeliuksen ”ylhäältä annetuista” näyttämölle säveltämistä kappaleista ei mahdu kärkijoukkoon eikä ohita niitä teoksia, jotka olen jo tähän mennessä valinnut mukaan.

Luovuttuani näin eräistä Sibeliuksen tunnetuimmista sävellyksistä valitsen soittolistalleni teoksen, jonka luomiseen on tarvittu varmasti runsain mitoin sekä inspiraatiota että pieniä aiheita.

Se on syntynyt viidennen sinfonian tavoin ”taivaan permannon mosaiikin palasista” ja saavuttanut lopullisen muotonsa suuren ”takomisen” tuloksena.

Teos on Sibeliuksen seitsemäs sinfonia C-duuri op. 105.

Se on säveltäjän sinfoniasarjan kruunu ja sinfonisen muodon kehityslinjan huipentuma ylipäätään. Se merkitsi eräänlaista päätepistettä sinfoniamusiikin evoluutiossa, jonka sävellysmuodon todellinen isä Joseph Haydn oli pannut alulle 1700-luvun puolivälissä.

Työn alkuvaiheissa Sibelius puhui vielä moniosaisesta sinfoniasta, mutta ”takomisen” edistyessä osat sulautuivat yhteen viidennen sinfonian kahden ensimmäisen osan tavoin.

Lopputuloksesta tuli yksiosainen, saumaton kokonaisuus, joka kantaesitettiin Tukholmassa vuonna 1924 nimellä Fantasia sinfonica. Pian Sibelius ymmärsi, että kyse on ehdottomasti sinfoniasta.

Vaikka osia on vain yksi, teoksessa kuljetaan monivaiheinen matka myrskyisten taitteiden ja juhlavien huipennusten kautta seesteiseen päätökseen. Jaksottaisuus ja moniaineksisuus tekee siitä aidon sinfonian.

Teos alkaa matalalla asteikkokululla, joka nousee kuin maan alta. Jousten ja puupuhaltimien aiheet kietoutuvat pian hymniksi, ja musiikkiin vakiintuu teosta hallitseva ylevä ilme. Siinä on syksyn tuoksua ja kypsää, jaloa melankoliaa.

Teemaryhmitys ja sävellajijärjestys ovat aivan omaperäisiä. Sinfonialle on myös tyypillistä useiden tapahtumien päällekkäisyys ja lomittaisuus, jossa kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen. Painottomassa tilassa vellovien orkesterikuohujen keskeltä voi milloin tahansa nousta uusi teema, joka raivaa tiensä väistämättä sointimassojen huipulle.

Myös väritykseltään Sibeliuksen seitsemäs on omassa luokassaan. Ranskalaiset spektrimusiikin säveltäjät löysivät sen 1980-luvulla ja nostivat sinfonian kulttiteoksen asemaan.

Se on ollut myös erikoisen rakenteensa osalta innoituksen lähteenä monille viime vuosikymmeninä syntyneille orkesterisävellyksille.

Tässä mielessä seitsemäs sinfonia on Sibeliuksen vaikutusvaltaisin ja kauaskantoisin sävellys.

Sinfonian yhteydessä ei voi olla mainitsematta niin sanottua pasuunateemaa, joka kuullaan kappaleen aikana useaan otteeseen. Lopussa se palaa vielä kerran musertavan majesteettisena ja johtaa teoksen täyttymykseen.  

Ennen viimeistä C-duuri-sointua kontrabassot soittavat muistuman kaksikymmentä vuotta aikaisemmin syntyneestä Valse tristestä – surullisesta valssista – kuin vertauskuvana kaiken katoavuudesta. Näin tämäkin Sibeliuksen menestysteos pääsee seitsemännen sinfonian kyydissä autiolle saarelle – salamatkustajana.

Aino Sibelius ei ollut läsnä kantaesityksessä. Hän kieltäytyi lähtemästä Tukholmaan, koska ei halunnut enää todistaa miehensä alennuksen hetkiä. Edellisessä Göteborgin-konsertissa Sibelius oli johtanut orkesteria juovuksissa ja lyönyt musiikin poikki kesken esityksen. Mestari kuvitteli olevansa yhä harjoituksissa.

Uuden sinfonian aikalaisarviot olivat kuitenkin myönteiset, ja säveltäjä itsekin oli tyytyväinen. Hän totesi kirjeessään: ”miten vähän nämä kaikki aavistavatkaan, mitä olen antanut uudessa teoksessani”.

Hän tiesi, että uusi teos ei ollut vain yksi 1900-luvun vaan yksi koko sinfoniamusiikin suurimmista ilmentymistä.

Seitsemännen sinfonian jälkeen Sibelius jatkoi vielä ”mosaiikin palasten” luomista ja sävelsi jo mainitun Myrsky-musiikin. Syntyi kuitenkin vielä yksi mittava orkesteriteos, jonka muotoajattelu oli – jos mahdollista – vielä sinfoniaakin keskitetympää ja pidemmälle vietyä.

Sinfoninen runo Tapiola op. 112 on Sibeliuksen viimeinen suuri sävellys. Sen tilasi amerikkalainen kapellimestari Walter Damrosch, ja teos kantaesitettiin New Yorkissa vuonna 1926.

Sibelius palasi vielä kerran Kalevalan maailmaan, jonka metsän jumalan Tapion valtakuntaa sävellys kuvaa. Säveltäjä kirjoitti sen alkuun mottorunon:

On metsät Pohjolassa sankat, tummat,

ne ikisalat, haaveet hurjat loi.

Asunnot Tapion on siellä kummat,

haltiat väikkyy, hämyn äänet soi.

Lähes kaksikymmentä minuuttia kestävä sävellys on monotemaattinen kokonaisuus. Se rakentuu lyhyestä, ahtaalla alalla kiertävästä sävelsolusta, josta koko teos kehittyy. H-mollissa kulkeva sävellys on kuin jatkuva orgaaninen metamorfoosi, joka synnyttää mitä erilaisimpia muotoja.

Kuudennen sinfonian tavoin modaalisuudella on siinä jälleen tärkeä osa, kuten myös kromaattisuudella.

Tapiolassa huipentuu Kullervon primitivismi. Arkaaisessa pääteemassa ja sen luomassa shamanistisessa tunnelmassa Sibelius pääsi viimein suomalaisen runosävelmän syvimpään olemukseen – nyt täysin modernilla tavalla.

Karun ja tumman yleisilmeen lisäksi sävellyksessä on jaksoja, jotka tuovat mieleen melkein Mendelssohnin Kesäyön unelman keijukaismusiikin. Lopun valtaisa myrskysekvenssi palauttaa metsän herran Tapion mahdin kaikessa pelottavuudessaan. Teos päättyy pitkään levolliseen H-duuri-sointuun.

Brittisäveltäjä Granville Bantockin tytär kuvasi kiehtovasti Sibeliusta ja hänen teostaan:

”Sibelius näytti minusta aivan Tapiolta, joka on pohjoisten tarujen outo kaikkivaltias – muinainen, salaperäinen, julmien unien näkijä – joka hallitsee suomalaisia metsiä. Ehkä tästä syystä pidän Tapiolaa hänen kiinnostavimpana työnään. Se kertoo musiikin keinoin hänen omasta voimakkaasta, visionäärisestä ja vangitsevasta hengestään, joka on samaan aikaan verhoutunut johonkin sanomattoman surulliseen.”

Tapiola on epäilemättä liikkumattoman, ikuisen metsän kuva, mutta enemmän kuin luonnon maalailua teos on matka ihmisen omaan mieleen ja sen maisemaan, sen tutkimattomille alueille.

Tapiolan jälkeen seurasi Ainolan hiljaisuus. Sen aikana tuli julki vain joukko pienimuotoisia teoksia ja sovituksia varhaisemmista sävellyksistä.

Sibelius työsti vielä vuosikaudet kahdeksatta sinfoniaa mutta poltti teoksen partituurin 1940-luvulla ylipääsemättömäksi kasvaneen itsekritiikin paineessa.

Tapiola oli kuitenkin niin äärimmilleen viety aikaansaannos muodon tiivistämisessä ja temaattisessa ykseydessään, että säveltäjän ratkaisu tuntuu kaikessa traagisuudessaan jopa ymmärrettävältä.

Tie oli kuljettu loppuun. Mitä Tapiolan jälkeen olisi voinut enää julkaista?

Musiikkikriitikko ja säveltäjä Cecil Gray totesi: ”vaikka Sibelius ei olisi kirjoittanut mitään muuta kuin Tapiolan, tämä yksi teos riittäisi takaamaan hänelle paikan kaikkien aikojen suurimpien mestarien joukossa”.

Olen päätynyt samaan lopputulokseen, ja siksi Tapiola tulee valituksi Sibeliuksen parhaiden sävellysten kärkisijoille.

Tapiola saa aution saaren soittolistani sijan kolme ja seitsemäs sinfonia sijan kaksi.

Perustelen päätöstäni teosten erilaisella asemalla suhteessa aikaan.

Kun Tapiola merkitsi yhden aikakauden lopullista päättymistä, seitsemännessä sinfoniassa oli siemen Sibeliuksen musiikin uudelle tulemiselle. Seitsemäs sinfonia on ulottanut vaikutuksensa kauas tulevaisuuteen aina meidän päiviemme musiikkiin saakka – paljon kauemmas kuin Finlandia tai yksikään toinen suosikkisävelmä.

Teoksista olen valinnut kuunneltavaksi Lahden sinfoniaorkesterin esitykset kapellimestari Osmo Vänskän johdolla:

Tapiola op. 112 https://www.youtube.com/watch?v=mKdNRv5l7UQ

Sinfonia nro 7 C-duuri op. 105 https://www.youtube.com/watch?v=h3ZvVXMpH14

Sarjan viimeisessä jaksossa selviää, mikä on Sibeliuksen suurin sävellys.