Suloinen kosto B-duurissa

konsertti | Jos Helsingin juhlaviikkojen konserttiversio Alban Bergin oopperasta Wozzeck oli raastanut sielua yhteiskunnallisten epäkohtien äärellä, paria iltaa myöhemmin oli tarjolla balsamia haavoihin ylellisen sointikylvyn muodossa. Siitä vastasi Amsterdamin Royal Concertgebouw Orchestra, joka kuuluu maailman arvostetuimpiin sinfoniaorkestereihin.

Concertgebouw-orkesterilla oli samalla mahdollisuus revanssiin parin vuoden takaisesta ensiesiintymisestään Musiikkitalossa. Tuolloin vaikutelma jäi nimittäin yllättävän laimeaksi. 

Soitto oli toki huippuluokkaa, mutta konsertin johtanut kapellimestari Daniele Gatti ei saanut irti sellaista huumaa ja hekumaa, jollaista soittajiston maine edellyttää. Ilta jäi selvästi jälkeen muiden huippuorkestereiden vierailuista.

Nyt oli toinen tilaisuus. Tällä kerralla orkesterin edessä seisoi brittikapellimestari Daniel Harding, jonka päätyönä on Ruotsin radion sinfoniaorkesterin johtaminen. Vaikka Gatti tuli sittemmin valituksi Concertgebouw-orkesterin ylikapellimestariksi loistavan Mariss Jansonsin jälkeen, Harding osoittautui Gattia monin verroin innostavammaksi persoonaksi Musiikkitalon johtajankorokkeella.

Konsertin ohjelmassa oli kaksi teosta ja pelkkää B-duuria, sillä tämä oli molempien ohjelmanumeroiden pääsävellaji. 

Kumpikaan kappaleista ei ollut mikään täytenumero tai heittopussi, sillä ennen puoliaikaa kuultiin Wolfgang Amadeus Mozartin haikeansuloinen 18. pianokonsertto KV 456 ja päätösnumerona Anton Brucknerin mammuttimainen viides sinfonia. Konserton solistina oli Mozart-spesialisti Kristian Bezuidenhout.

Minulla oli ilo kuulla Bezuidenhoutin soittoa viimeksi toukokuussa Royal Concertgebouw Orchestran solistina orkesterin kuuluisassa kotisalissa Amsterdamissa. Silläkin kerralla pianisti soitti Mozartin konserton – niin sanotun Jeunehomme-konserton – mutta soittimena oli konserttiflyygelin asemesta fortepiano. 

Bezuidenhout on erikoistunut tähän 1700-luvulla suosittuun kosketinsoittimeen ja käyttää sitä varsinkin Mozartin konsertoissa. Helsingissä Bezuidenhout soitti jostain syystä Steinway-flyygeliä.

Mielestäni se oli onni. Vaikka fortepiano on historiallisessa katsannossa Mozartin ajan soitin, jolle musiikki on alun perin sävelletty, se edustaa silti välivaihetta pianon kehityksessä cembalosta flyygeliksi; se on soittimena keskeneräinen. Fortepianon sointi on kilkuttavan yksiulotteinen, ja sen ääni uhkaa hukkua orkesterin alle. Sitä kuunnellessa jää usein epätyydyttävä jälkimaku.

Bezuidenhout onnistui kuitenkin siirtämään fortepianolla omaksumansa tekniikan sujuvasti flyygelille, ja Mozartin himmeästi hohtava pianotekstuuri sai solistin kosketuksen myötä ihanteellisen herkän toteutuksen. Daniel Hardingin tarkasti ja hienopiirteisesti johtama orkesteri loi sille täydelliset puitteet. 

Vaikka musisoitiin moderneilla soittimilla, Mozartin henki tuntui leijuvan salissa perhosen siiveniskuin.

Verrattuna Amsterdamin konserttitalon akustiikkaan – joka sivumennen sanoen on maailman parhaita – Musiikkitalon selektiivinen sointiympäristö esitteli orkesterin aivan toisentyyppisessä valaistuksessa. 

Amsterdamissa salin pitkä jälkikaiku ja muhkean rikas sointimaailma antavat orkesterille pumpulinpehmeän, täyteläisen akustisen valohämyn, kun taas Musiikkitalossa kaikki yksityiskohdat erottuvat selkeinä, jopa hieman terävinä, mutta vailla Amsterdamin akustiikan lämpöä ja tukea. 

Muusikoiden ollessa osaamiseltaan tätä luokkaa, sen soittoa ja hienouksia kuuntelee mielellään paljaammassakin ympäristössä, mutta akustisia eroja ei voi olla panematta merkille. Ei jäänyt epäselvyyttä, etteikö Concertgebouw-orkesteri olisi hurmannut tälläkin kertaa silkkisellä soinnillaan. 

Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että orkesterilla on tapana kuljettaa kiertueilla mukanaan pientä punaista samettimattoa, joka levitetään konserteissa johtajankorokkeelle. Ehkä kotisalista ja sen värityksestä muistuttava matto toimii talismaanin tavoin ja varmistaa huippuluokan lopputuloksen vieraassakin paikassa. Ainakin minua sen näkeminen sykähdytti ja toi muiston Amsterdamista.

Onneksi Kristian Bezuidenhout ja Royal Concertgebouw Orchestra eivät sortuneet Mozartin parissa sievistelyyn. Konserton ytimessä on sen hidas osa, joka kulkee g-mollissa – sävellajissa, joka merkitsi Mozartille jotain aivan erityistä. Kaikki säveltäjän g-molli-teokset poikkeavat muusta tuotannosta äärimmäisellä vakavuudellaan.

Niin on tässäkin tapauksessa. Osan vähäeleinen, surumielinen teema on kaukana konserton alun B-duurin leikkisyydestä, ja se muistuttaa Figaron häiden Barbarinan canzonettaa kadonneesta neulasta – oopperan ainoaa molliaariaa. Konsertossa teemaa seuraa joukko muunnelmia, joissa ahdistus kasvaa vähä vähältä.

Mozartin kerrotaan muuten säveltäneen konserton 24-vuotiaalle sokealle pianistille Maria Theresia von Paradisille, joka esitti sen Pariisissa vuonna 1784. Ehkä kappaleen erikoislaatuinen väritys on saanut kipinän solistista, joka saattoi olla mahdollinen henkinen esikuva tulevan oopperan Barbarinan roolihahmolle.

On sanottu, että siinä missä moni säveltäjä joutuu repimään hiuksiaan saadakseen maksimaalisen tunnekuohun aikaan, Mozartille riittää pelkkä kulmakarvojen kohottaminen. B-duuri-pianokonserton hidas osa on tästä hieno esimerkki, mutta myös poikkeus.

Variaatioiden edetessä verhottu surumieli tihentyy tuskalliseksi, ja lopulta patoutunut tunne purkautuu myrskyisässä orkesterimuunnelmassa, sen syöksyvissä juoksutuksissa ja puupuhaltimien avuttomissa unisono-huudoissa. Kauhutunnelma tarttuu myös pianoon. Jakso enteilee myöhemmin sävelletyn suuren g-molli-sinfonian dramaattista voimaa.

Seuraavassa muunnelmassa maisema vaihtuu yhdessä hetkessä: huilu ja oboe pyyhkäisevät synkät pilvet taivaallisilla säkeillään, ja pääteema saa aivan erilaisen luonteen. Vaikka teema palaa vielä uudelleen mollissa, sen tuska ja murhe ovat menettäneet käyttövoimansa.

Näin Mozart tiivisti valtavan emotionaalisen vastakkainasettelun yksinkertaiselta vaikuttavaan muotoon ja kykeni ilmaisemaan suuria tunteita ilman suuria – ja tyhjiä – eleitä.

Kristian Bezuidenhout ja Daniel Hardingin johtama Concertgebouw-orkesteri toteuttivat Mozartin musiikillisen draaman sanomattoman hienosti ja toivat esiin sen ulottuvuudet. Aplodien jälkeen solisti palkitsi yleisön vielä saman säveltäjän C-duuri-sonaatin KV 330 hitaan osan yhtä häikäisevällä esityksellä.

Se oli Mozart-soittoa maailman huipulta.

Väliajan jälkeen siirryttiin toiseen maailmaan. Lavalla oli soittajiakin tuplasti enemmän, sillä Brucknerin sinfonioissa tarvitaan aina suurta orkesteria, vaikka mistään Mahlerin jättiläiskoneistosta ei voidakaan puhua.

Brucknerin viidettä sinfoniaa (1876) ei yleensä lasketa kuuluvaksi säveltäjän suosituimpiin teoksiin, mutta se on kyllä yksi komeimmista – varsinkin, jos esitys on tasolla, joka nyt saatiin kuulla. Ei puuttunut suuria eleitä eikä suuria tunteita.

Concertgebouw-orkesterin sointi oli aivan erilainen kuin Mozartissa: jousissa oli yllin kyllin tummaa puuta, ja vaskisektioiden upeat nousut purkautuivat äänimassojen ylle pakottomasti ja vääjäämättömästi. Puhaltimien kuviot kimmelsivät elohopeamaisesti sointivirran kuohuissa.

Brucknerin tyyli kirjoittaa orkesterimusiikkia muistuttaa urkujen soittamista ja urkurille ominaista tapaa valita soittimensa äänikertoja. Urkurin mielenlaadulla Bruckner – joka todella oli loistava urkuri – jakaa orkesterin mahtaviin blokkeihin ja ohjaa ne toisiaan vasten kuin mannerlaatat. Törmäyksistä syntyy valtaisia sointivuoria. Varsinkin viidennen sinfonian karussa, graniittisessa yleisilmeessä tämä piirre vahvistuu.

Concertgebouw-orkesterin ja Daniel Hardingin mestaruutta kuvaa, että näinkin tuimasta orkesterisatsista saatiin esiin valtavasti sävyjä ja yksityiskohtia. Loisteliaat pizzicatot ja finaalin kaksoisfuugan kontrapunktiset säikeet piirtyivät tarkasti kokonaisuuden menettämättä mahtavaa kokonaistehoaan.

Brucknerin viidettä sinfoniaa on usein kutsuttu ”uskonsinfoniaksi”. Uskolla ei välttämättä viitata tässä yhteydessä niinkään kristillisyyteen kuin itsetuntoon – niin syvästi uskonnollinen kuin säveltäjä olikin. 

Taustalla on nähtävä Brucknerin haparoiva alku sinfonikkona ja epävarmuus suurten esikuvien – etenkin Beethovenin – edessä. Ennen numeroituja sinfonioitaan Bruckner sävelsi varmuuden vuoksi kaksi ”harjoitussinfoniaa” sekä sinfonian nro 0, kunnes uskalsi käydä tosissaan vaativan sävellysmuodon kimppuun.

Pahaksi onneksi Bruckner – joka ei toivonut pahaa kenellekään – joutui keskelle 1800-luvun lopun musiikkisotaa, jossa vastakkain olivat Johannes Brahmsin ja Richard Wagnerin kannattajien leirit. 

Wagnerin kuoltua Brucknerista tuli tahtomattaan valtaviksi paisuneine sinfonioineen suuriin mittoihin mieltyneen Wagner-leirin kärkinimi ja vastustajien hyökkäysten kohde. Sivukommenttina mainittakoon, että tuolloin Keski-Euroopassa matkustellut Sibelius otti myös osaa välienselvittelyyn ja julistautui Brucknerin estetiikan kannattajaksi.

Vaarallisin vihollinen oli teräväkielinen kriitikko ja Wienin musiikkimaailman keskeinen hahmo Eduard Hanslick, josta Wagner oli tehnyt pirullisen karikatyyrin oopperansa Nürnbergin mestarilaulajat koomisessa Beckmesser-hahmossa. Hanslick vainosi Bruckneria yhtä säälimättömästi kuin Wagneria tämän eläessä.

Kun Bruckner täytti 70 vuotta, hänen arvostuksensa oli kohonnut kriitikoista huolimatta niin korkealle, että Itävalta-Unkarin keisari Franz-Joosef kutsui säveltäjän asumaan keisarilliseen palatsiin Wienin Belvedereen. Kerrotaan, että ennenkuulumattoman huomionosoituksen lisäksi keisari lupasi täyttää vielä yhden säveltäjän esittämän toivomuksen.

Luultavasti keisari arveli Brucknerin haaveilevan suuremmasta eläkkeestä tai muusta etuisuudesta, mutta hallitsijan – ja kaikkien muiden – yllätykseksi vaatimaton mestari pyysi majesteettia vaikuttamaan jotenkin siihen, ettei Hanslick enää haukkuisi hänen teoksiaan niin ilkeästi.

Viides sinfonia on eräänlainen sielullinen kuvaus siitä, miten säveltäjä kokoaa uskonsa omiin kykyihinsä. Kulku on vaikea, ja ensimmäisen osan teemat katkeavat monessa kohdassa alkuunsa. Tästä syystä sinfonia ei ole niin pakottomasti etenevä kuin vaikkapa neljäs tai seitsemäs, ja sen logiikkaa on työläämpi seurata.

Vielä finaali alkaa viittauksella Beethovenin yhdeksänteen ja sen tapaan kerrata aikaisempien osien teemoja – kuin turvaa ja voimaa hakien. Lopulta vaikeudet voitetaan, ja mahtavan kontrapunktisen kehittelyn jälkeen seuraa niin suunnaton loppunousu, että vastaavaa ei taida löytyä toista edes Brucknerin sinfonioiden joukosta.

Usko johtaa voittoon.

Daniel Hardingin johtamasta Amsterdamin Royal Concertgebouw Orchestrasta irtosi Brucknerin viidennen sinfonian päätteeksi niin mahtava jylinä, että sellaista on tuskin Helsingin Musiikkitalossa monta kertaa kuultu.

Voitto maistui makealle, ja viimeistään konsertin loppuhetkillä oli täysin selvää, että Gramophone-musiikkilehden kriitikoiden amsterdamilaisille myöntämä maailman parhaan orkesterin titteli ei ole tuulesta temmattu. Punaisen maton orkesteri sai revanssinsa.