Svengiä silmille

kuvataide | Paljon on kirjoitettu jazzista – ehkä liikaakin – tänään viimeistä päivää esillä olleen kuvataiteilija Lars-Gunnar Nordströmin (1924–2014) retrospektiivin yhteydessä. Espoon modernin taiteen museon (EMMA) näyttelyssä sai kuulla jopa jazzin säveliä.

Yhteys ei ollut kaukaa haettu. Soitettu musiikki oli peräisin viidentoista tuhannen levyn kokoelmasta – tiettävästi Suomen suurimmasta – jonka ”Nubben” Nordström ennätti eläessään kerätä. Taiteilija oli levykauppa Digeliuksen paras asiakas vuosikymmenten ajan.

Jazzahtava svengi leimaa myös Nordströmin ankaran geometrisiä maalauksia, joissa kaikki viittaukset esittävään todellisuuteen on karsittu. On vain värejä ja muotoja: ympyröitä, kolmioita, suorakaiteita.

Teosten rytmiikka on tarttuvaa, värit selkeitä ja kontrastit jyrkkiä. Kuvien maailma rakentuu vastakohtaisuuksista. Taiteilijan musiikkiharrastuksen tietäen voi helposti kuvitella innoituksen syntyneen modernin jazzin trumpettien törähdyksistä ja saksofonien sykkeestä. Nordström totesi itsekin luovansa ”musiikkia silmille”.

Minuun Lars-Gunnar Nordströmin maalauksissa on aina tehnyt vaikutuksen niiden tinkimättömyys ja ehdottomuus. Hänen muotokielensä tuli tutuksi oppikirjoista ja lehtijutuista, ja yhdessä Sam Vannin tuotannon kanssa se näytti muodostavan suomalaisen abstraktin maalaustaiteen terävimmän kärjen.

Nordströmin taide tuntui edustavan jopa jonkinlaista ei-esittävän taiteen virallista, ”puhtainta” linjaa.

Myöhemmin oli yllätys, kun selvisi, että Nordström olikin itseoppinut taiteilija ja taidekentän ulkopuolinen. Hän oli alun perin sisustusarkkitehti ja työskenteli arkkitehtitoimistoissa, kunnes antautui kokonaan taiteilijan uralle.

Kovalla työllä ja järkähtämättömällä linjallaan Nordström vakiinnutti ajan kuluessa asemansa geometrisen abstraktion – konkretismin – pioneerina ja keskeisenä edustajana Suomessa.

Espoon retrospektiivi oli erittäin yhtenäinen, vaikka mukana oli teoksia Nordströmin koko uran varrelta. Syy hallittuun kokonaisuuteen löytyy taiteilijan tyylistä, joka kiteytyi jo varhain 1940-luvun lopulla lyhyen kubistisen kauden jälkeen.

Sittemmin tyyli ei enää muuttunut, vaikka tekniikat ja materiaalit vaihtuivat ja taiteilijan sai vaikutteita amerikkalaisesta minimalismista. Maalausten lisäksi Nordström sovelsi visuaalista kieltään myös origameja muistuttaviin veistoksiin. Niitäkin oli saatu Espoon näyttelyyn maalausten ja grafiikanlehtien rinnalle.

Aikalaiset pitivät Nordströmin taidetta kylmänä ja älyperäisenä, ja hän itsekin halusi pyrkiä eroon kaikesta symbolisesta painolastista. Taiteen mystifioiminen ja tulkitseminen oli myrkkyä.

”Kunpa ihmiset jonain päivänä pystyisivät näkemään värejä ja muotoja taiteessa samalla itsestään selvällä tavalla, kuin he kuuntelevat musiikissa säveliä ja sointuja”, Nordström totesi lehtihaastattelussa vuonna 1981.

Hän kuului ikäpolveen, joka uskoi periaatteisiin ja utopioihin, vaikka jo Pablo Picasso oli julistanut, että absoluuttinen abstraktio on kuvataiteessa mahdottomuus.

Nordströmiä arvosteltiin samojen aiheiden ja muotojen toistamisesta, mutta todellisuudessa hänen onnistui luoda loputtomasti variaatioita yksinkertaisista teemoista valitsemansa visuaalisen kielen puitteissa.

Ehkä jazzin vaikutus tulee selvimmin näkyviin juuri tässä: toisto ei ole milloinkaan monotonista vaan lujalle sointupohjalle perustuvaa improvisaatiota.

Nordströmin konkretismin viehättävin piirre on sen geometrinen kekseliäisyys. Muoto saa alkunsa värien itsenäisestä asemasta tilavaikutuksen rakennusmateriaalina. Nordströmin abstraktio ei sorru mekanistisuuteen.

Nordströmin taidetta on ollut esillä julkisesti varsin vähän ottaen huomioon sen tärkeän aseman Suomen taiteessa. Vaikka maalaukset toimivat erinomaisesti valokuvareproduktioina ja jopa sanomalehtipaperille painettuina, olin utelias näkemään, miltä eriaikaisten teosten toteutus vaikuttaa omin silmin.

Tässäkään suhteessa taiteilija ei tuottanut pettymystä. Tekninen varmuus ja loppuun saakka viimeistelty jälki veitsenterävine värirajoineen oli kunnioitusta herättävää.

Ajan kuluessa Nordström vaihtoi öljyvärit emalimaaleihin häivyttääkseen teoksistaan loputkin siveltimenvedot ja oman persoonansa. Mutta suomalaiseen modernismiin hän jätti persoonallisen, pysyvän jäljen.