Kurjien ooppera

konsertti | Sotilas ajaa kapteenin partaa, hakkaa puita majurille ja on koekaniinina tohtorille, joka pyrkii saamaan selville, miten hernedieetti vaikuttaa ihmisen elimistöön. Kaikki käyttävät häikäilemättä hyväkseen köyhää ja kiusattua sotilasta, joka näkee harhoja.

Sotilas on nimeltään Wozzeck. Pienillä tuloillaan hän yrittää elättää morsiamensa Marien ja heidän yhteisen lapsensa. Tämä on tullut maailmaan ”ilman kirkon siunausta”, kuten kapteeni asian ilmaisee. Wozzeck vastaa alistuneesti, että ”moraali on sellaista, johon köyhillä ei ole varaa”.

Tällainen on alkuasetelma näytelmässä Woyzeck, joka on saksalaisen runoilijan Georg Büchnerin (1813–1837) pääteos. Teksti jäi julkaisematta, kun kirjailija menehtyi 23-vuotiaana lavantautiin. Näytelmän ensi-ilta oli Münchenissä vasta vuonna 1913. Epäselvän käsikirjoituksen takia nimeksi merkittiin erehdyksessä Wozzeck.

Kun teos esitettiin vuotta myöhemmin Wienissä, katsomossa istui säveltäjä Alban Berg (1885–1835). Yhteiskunnallisesti kantaaottava teksti teki Bergiin niin suuren vaikutuksen, että hän päätti siltä istumalta laatia aiheeseen perustuvan oopperan.

Kesti aina vuoteen 1925 saakka, ennen kuin Bergin muokkaama libretto ja siihen sävelletty radikaalin ekspressionistinen musiikki saatiin esityskuntoon. Väliin tuli ensimmäinen maailmansota.

Helsingin juhlaviikot esitti Bergin mestariteoksen – yhden 1900-luvun tärkeimmistä oopperoista – viime perjantaina Musiikkitalossa konserttiversiona. Vaikka Wozzeck saatiin kokea näin ilman lavasteita ja varsinaisia rooliasuja, se ei menettänyt tehoaan. Intensiteetti oli kenties vielä varsinaista näyttämötoteutustakin tiiviimpi.

Juhlaviikoilla on ollut tarjota viime vuosina useita vastaavanlaisia produktioita, joissa oopperan puolidramatisoitu versio on istutettu onnistuneesti Musiikkitalon konserttisaliin – huikeimpana esimerkkinä Peter Sellarsin vuonna 2012 ohjaama Wagnerin Tristan ja Isolde, jonka viisituntinen tajunnanvirta johdatti konserttiyleisön jonnekin todellisuuden tuolle puolen.

Nyt Wozzeckin näyttämösovituksen oli tehnyt Erik Söderblom, ja visuaalisena lisämausteena sarjakuvataiteilija Petteri Tikkanen piirsi esityksen kuluessa oopperan jokaisesta kohtauksesta liitukuvat, jotka heijastettiin reaaliajassa salin seinille. Piirrosten tyyli oli sovitettu asianmukaisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen kuvastoon.

Alban Bergin oopperaan kuuluu kolme näytöstä, joista kukin jakautuu viiteen kohtaukseen. Wozzeckin maailma on julma ja raaka. Nopeasti leikkaavien kohtausten vääristyneet musiikilliset hahmot ovat kuin kubistisesta maalauksesta. Ne saavat osakseen saksalaisen varhaisekspressionismin kirkuvan värityksen.

Vaikka Bergin sävelkieli saattaa vaikuttaa pinnalta kaoottiselta ja korostaa tarinan raastavaa lohduttomuutta tiukan modernistisella tyylillään puhelauluineen, riitasointuineen ja rajuine kontrasteineen, se onnistuu pitämään kuulijan otteessaan.

Berg on rakentanut atonaalisen sävellyksensä ankaran klassiselle perustalle, sillä oopperan jokaisen kohtauksen musiikki pohjautuu jollekin perinteisistä muotorakenteista, kuten inventiolle, sonaatille, rondolle, fuugalle ja niin edespäin.

Tekniikasta huolimatta säveltäjän tarkoituksena on ollut kertoa yleisölle ennen kaikkea puhutteleva draama, eikä musiikin muodoista tai rakenteista tarvitse olla ensinkään tietoinen, mieluiten päinvastoin. Bergin kerronnallinen mestaruus pakottaa seuraamaan tapahtumien kulkua henkeä pidätellen.

Wozzeckin tarina päättyy traagisesti ja perustuu väljästi tositapahtumiin. Mustasukkaisuuden riivaamalle sotilaalle selviää, että hänen rakastettunsa on antautunut rumpalimajurille. Alati pahenevan sekapäisyyden tilassa Wozzeck puukottaa Marien kuoliaaksi ja hukkuu itse lampeen.

Oopperan musiikillisia huippukohtia on jakso heti Marien kuoleman jälkeen, kun koko jättiorkesteri yltyy viiltävään fortissimoon soittaen pelkkää h-säveltä. Saman tien kohtaus vaihtuu kuin veitsellä leikaten. Seuraavassa hetkessä ollaan dekadentin kapakan savuisessa hälinässä, jossa ylimpänä pauhaa epävireinen saluunapiano. Mikä vaikutus!

Epilogi riipaisee. Tragedia jättää jälkeensä vain pariskunnan orpolapsen, joka leikkii keppihevosellaan ymmärtämättä tapahtunutta. Hänen kohtalonsa on onnettomien vanhempiensa tavoin ilmeinen: mielettömässä maailmassa heikkojen osana on jäädä vahvempien jalkoihin. Korviin jää soimaan pojan viaton laulu. ”Hop, hop!”

Ei voi kuin ihmetellä, miten ajan hermolla sata vuotta sitten sävelletty ooppera voi olla.

Solisteiksi Musiikkitaloon oli saatu maailmantähtiä alkaen Karita Mattilasta, joka tulkitsi naispääosan. Nimiroolin esitti itävaltalainen baritoni Florian Boesch, joka on saavuttanut mainetta varsinkin liedin tulkkina. Molemmat eläytyivät hahmoihinsa kokonaisvaltaisesti ja käyttivät äänivarojaan ilmaisun ääripäitä kaihtamatta.

Boeschin roolityö eteni alistuneesta, tukahdutetusta katkeruudesta raivokkaisiin purkauksiin, mutta välillä oltiin myös lyyrisissä tunnelmissa. Mattilan kolmannen näytöksen alun rukous hauraine pianissimoineen oli esityksen koskettavimpia hetkiä.

Myös muut solistit olivat ensiluokkaisia, mutta erityisesti on mainittava Hubert Francisin kapteeni. Australialaissyntyinen tenori oli groteskissa luonneroolissaan erinomainen.

Radion sinfoniaorkesteri toteutti Alban Bergin värikylläisen ja loistokkaan partituurin hankalimmatkin käänteet ja todisti jälleen olevansa enemmän kuin pätevä oopperaorkesteri. Kapellimestari Hannu Linnulle ilta oli ilman muuta voitto ja sulka hattuun.

Sali oli myyty täyteen. Se oli hieno asia siksikin, että Wozzeck tarjoaa tinkimättömän ja anteeksipyytelemättömän rankan taide-elämyksen, joka ei taatusti kosiskele ketään. Sen tuskassa ei ole teeskentelyn häivääkään.