Kuilun partaalla

konsertti | Klassisen musiikin konserttien päätteeksi esiintyjillä on tapana palkita kuulijat ylimääräisillä numeroilla, joita ei ole merkitty etukäteen ilmoitettuun ohjelmaan. Ylimääräiset ovat yleensä pienimuotoisia kappaleita, lyhyitä pyrähdyksiä tai tunnelmatuokioita, joilla taiteilijat kiittävät runsaista suosionosoituksista.

András Schiff vieraili viikko sitten Helsingin Musiikkitalossa Radion sinfoniaorkesterin pianosolistina ja kapellimestarina. Hän päätti konserttinsa ylimääräiseen solistinumeroon, joka oli kaukana kepeästä loppusoitosta. Se oli melkein kymmenminuuttinen Andantino Franz Schubertin A-duuri-pianosonaatista D 959 – siis kokonainen hidas osa suuresta sonaatista.

Schubertin musiikki maalasi synkän vastakuvan sille, mitä illan kuluessa oli kuultu. Kappaleen teemana on murheellinen melodia, jonka aikana ei valo kajasta. Tunnelma on alistunut ja lohduton.

Osan keskijaksossa melodia alkaa kulkea eksyksiin ja joutuu pian kokonaan pois raiteiltaan. Fantasiamaista välikettä hallitsee yllättävä kromatiikka, ja ankarat modulaatiot johtavat täysin tasapainottomaan, sävellajittomalta tuntuvaan tilaan. 

Jaksosta on sanottu, että sitä voi pitää uskottavana kuvauksena mielenterveyden järkkymisestä ja jopa psykoosista. Melankolia suistuu hulluudeksi. Lopussa kohtaus rauhoittuu, kun musiikki palaa alun huokaileviin eleisiin ja alakuloiseen perussävellajiin.

Schiffin ylimääräinen oli hämmentävä. Hän ei saatellut kuulijoita kotimatkalle sulavalla digestiivillä vaan esitti painavan puheenvuoron, joka jätti yleisön levottomuutta herättävään tunnelmaan. Mitä Schiff halusi sanoa?

* * *

Konsertin varsinainen ohjelma lähti liikkeelle toisenlaisesta asetelmasta. Siinä peilattiin kahden wieniläisklassikon – Joseph Haydnin ja Wolfgang Amadeus Mozartin – sävellysten ominaisluonteita ja musiikin tonaalisia suhteita.

Ensimmäisellä puoliskolla esitettiin Haydnin D-duuri-pianokonsertto (nro 11) – joka on hänen tunnetuimpansa – sekä Mozartin sinfonia nro 38 D-duuri KV 504 Prahalainen. Se taas on varsinainen hitti, joka kuultiin niin sanottuna pitkänä versiona kaikin kertauksin. Sävellaji oli siis D-duuri.

Jälkipuoliskolla siirryttiin duurista molliin ja Haydnin harvoin esitettyyn sinfoniaan nro 80 d-molli sekä yhteen konserttokirjallisuuden kirkkaimmista helmistä, Mozartin pianokonserttoon nro 20 d-molli KV 466.

Viimeksi mainittu on tekijänsä kahdesta molliin säveltämästä pianokonsertosta vanhempi. Vuotta myöhempi c-molli-konsertto kuultiin syyskuussa toisen suosikkipianistini Murray Perahian sielukkaana tulkintana (siitä lisää blogitekstissä Lumotut lumihiutaleet).

Ohjelma oli tyypillistä Schiffiä, joka keskittyy aina olennaiseen: ei tarvita kuin D-duuri ja d-molli, Haydn ja Mozart, ja kattaus on valmis suuren luokan konserttielämykselle.

Toisiaan lähellä olevat säveltäjät ja sävellajit tarjosivat lähtökohdan, jonka perustalta Schiff avasi rajattomilta tuntuvat mahdollisuutensa hahmottaa musiikillisia merkityksiä. Kyllin suuri mestari saa kukkaloiston nousemaan vaikka erämaan hiekasta.

Konsertin kuluessa Schiff osoitti, miten näennäisesti samankaltaisten säveltäjien musiikillinen kielioppi on todellisuudessa kaikkea muuta kuin yhdenmukainen.

Haydn esiintyi ohjelman puitteissa kokeilijana ja uudistajana, avantgardistina, jonka pienistä alkusoluista rakentuva oikukas sävelkieli osoittaa suoraan Beethoveniin ja jopa Sibeliuksen sinfoniseen ajatteluun saakka. Jos vertaillaan kaikkien säveltäjien panosta musiikin kehitykseen ylipäätään, Haydn nousee ilman muuta vaikutusvaltaisen joukon kärkikastiin.

Mozart näyttäytyi sitä vastoin aikakautensa musiikkityylit taitavana ja kokoavana vokaalisäveltäjänä, joka tuntui luovan oopperaa yhtä lailla sinfonioiden tai konserttojen absoluuttista musiikkia säveltäessään – niin selkeät yhteydet näiden laulavilla ja luonnehtivilla teemoilla on teatterin maailmoihin.

Nyt kuultujen, samoihin aikoihin sävellettyjen teosten perusteella Mozart oli päässyt 1780-luvun puolivälissä pidemmälle vaikka oli 24 vuotta kollegaansa ja esikuvaansa nuorempi. Mozart oli omaksunut sinfonian ja jousikvarteton periaatteet Haydnilta, mutta kolmenkymmenen ikävuoden paikkeilla hän oli jo ennättänyt viedä oppimaansa eteenpäin.

Haydn oli pitkälti luonut ja vakiinnuttanut klassiset muodot, mutta Mozart jalosti ne huippuunsa.

Vanhempi säveltäjä otti kopin, ja Haydnin vastaus haasteeseen tuli seuraavalla vuosikymmenellä. Silloin syntyivät hänen suurimmat mestariteoksensa jousikvartetot op. 76 ja kuuluisat Lontoo-sinfoniat. Tuolloin Mozart oli jo kuollut, eikä kahden mestarin pallottelu saanut jatkoa.

Radion sinfoniaorkesterin ja András Schiffin konsertin pyörteissä saattoi jossitella, mihin suurten säveltäjien luova kilpa olisikaan johtanut, jos kohtalo olisi määrännyt toisin.

Pianistina Schiffin ote on klassisen puhdas ja graafisen kirkas. Suurmuoto erottuu selkeästi, ja aksentit napahtavat kohdilleen. Kaikki on tiukasti kontrollissa. Mikrotasolla tapahtuu silti koko ajan jotain jännittävää, ja rytmiikka on hienostuneen rubaton läpitunkema. Sähköistynyt tunnelma saa yksityiskohdat kihelmöimään.

Schiff edellyttää paitsi itseltään myös kanssasoittajiltaan valpasta reagointia elävän esityksen improvisatorisilta vaikuttaviin, mutta epäilemättä ennalta harjoiteltuihin nyansseihin. Hänen tulkintojaan kuunnellessa syntyy vaikutelma vapaasta musisoinnista, jonka suunta on kuitenkin määrätty ennakkoon.

Radion sinfoniaorkesteri seurasi Schiffin antamia impulsseja valppaasti ja herkeämättä tämän johtaessa joukkoja sekä solistina että kapellimestarina. Siitä seurasi, että soittajisto ylsi enemmän kuin mallisuoritukseen ohjelmistossa, joka ei ole sen ominta.

Orkesterin onnistui tavoittaa wieniläisklassinen sointi-ihanne, jota ei liian usein pääse kuulemaan yhtään missään. Haydnin menuettien valssirytmit keinuivat kuin ländlerit Wienin kaduilla, ja Mozartin elohopeamaiset ”oopperakohtaukset” puhkesivat täyteen kukoistukseen.

Prahalaisen sinfonian aikana tuli mieleen, että silmät kiinni kuunneltuna olisin voinut uskoa lavalla esiintyvän Amsterdamin Kuninkaallisen Concertgebouw-orkesterin. Sen kirkkaan läpikuultava, hienostuneen pumpulinen sointi lienee suurten eurooppalaisten kokoonpanojen tyylistä lähimpänä Radion sinfoniaorkesterin tavoittelemaa ideaalia.

Nyt jouset soittivat klassisen keveästi ja raikkaan värikylläisesti, eikä dramaattisimmissakaan jaksoissa syyllistytty yksivakaaseen sahaamiseen tai rouhimiseen. Puhallinsoolojen pehmeät piirteet saivat tukea virheettömästi suoriutuneelta vaskisektiolta. Kulmat oli hiottu ja pinta kiillotettu.

Kunpa wieniläisklassikoita saisi kuullakseen useammin näin soitettuina.

Konsertin päänumero oli epäilemättä viimeisenä esitetty d-molli-pianokonsertto. Sen sävellaji on sama, jota Mozart käytti kaikkein dramaattisimmissa sävellyksissään, kuten mestarillisessa oopperassaan Don Giovanni ja viimeiseksi jääneessä Requiemissään.

Konsertossa sävellajin merkitys ei ole yhtään vähäisempi. Teoksen kuumeinen kiihko ja dramaattinen jännite saa käyttövoimansa duurin ja mollin vastakkainasettelusta sekä jatkuvista kontrasteista. Sävellajivalintana molli oli aikanaan aivan poikkeuksellisen rohkea lähtökohta konserttosävellykselle.

Nuori Beethoven rakasti tätä teosta ja soitti sitä mielellään. Hän sävelsi siihen myös kadenssit eli soolo-osuudet, joista ensimmäistä on tapana esittää yhä edelleen. Se kuultiin nytkin. Mozartin omat kadenssit eivät ole säilyneet, sillä hän improvisoi ne jokaiseen esitykseen erikseen soittohetkellä.

Schiff esitti kolmannessa osassa myös oman kadenssinsa, johon hän otti mukaan katkelmia Don Giovannin tuomiokohtauksesta. Siinä katumaton hamesankari putoaa manalan kuiluun ja kokee kohtalonsa helvetin lieskoissa. Oopperassa tuomion pasuunat jylisevät veret seisauttavassa d-mollissa.

Rinnastus Don Giovanniin ei ollut päähänpisto, sillä jokin vuosi sitten Schiff esitti Berliinissä oopperan alkusoiton ja samaisen d-molli-konserton keskeytyksettä. Schiffille ooppera ja konsertto merkitsevät yhtä ja samaa; ne on veistetty samasta puusta.

Kadenssin jälkeen konserton tasapaino muuttuu, ja synkän leimuava musiikki kääntyy äkkiä duuriin. Teos päättyy räjähtävään koodaan, jonka riemullista D-duuria ja onnellista loppua vaskien fanfaarit kehystävät.

Tällainen pimeästä valoon ja mollista duuriin johtava dramaturgia oli klassismin aikana vallankumouksellinen ja ennakoi seuraavan vuosisadan romantiikan keinovalikoimaa. Juuri edesmennyt kapellimestari Nikolaus Harnoncourt onkin huomauttanut, että klassisista klassisin Mozart oli pohjimmiltaan kaikkein suurin romantikko.

Mozartin dramaturginen ratkaisu ei kaikunut kuuroille korville, sillä idean kehittely sai Beethovenin käsissä huolellisen jatkokehittelyn. Tässä mielessä varsinkin Beethovenin viides ja yhdeksäs sinfonia – joissa kulku mollista duuriin on vaivalloinen ja esteitä täynnä – ovat Mozartin d-molli-konserton jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa.

* * *

Kun konsertin varsinainen ohjelma päättyi, András Schiff oli tuudittanut yleisön kaikesta kuohunnasta huolimatta euforian tilaan. Millainen makupala vielä saataisiin, jos mestari soittaisi ylimääräisen?

Ylimääräinen saatiin, ja Schubertin A-duuri-sonaatin hulluuskohtaus nyrjäytti näkökulman uuteen asentoon.

Valitsemalla tämän mieltä järkyttävän kappaleen konserttinsa päätteeksi Schiff tuntui painottavan itse asiassa koko esityksen yllä leijunutta vaaran tunnetta ja uhkaa: olemassaolo on epävarmaa, eikä mikään ole itsestään selvää. 

Illan antia oli ajateltava uudelleen.

Jo aiemmin Mozartin d-molli-konserton hitaan osan jumalainen lumous oli haihtunut hetkessä, kun sen keskijaksossa puhkeaa myrsky ja kohtalonomaiset g-molli-juoksutukset pimentävät maiseman. Haydnin musiikissa ei liioin voi olla koskaan aivan varma, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ylimääräinen Schubert päästi pedon irti.

Unkarissa syntynyt Schiff on muusikkona kantaaottava. Hän on hylännyt synnyinmaansa ja asuu nykyisin sekä Firenzessä että Lontoossa ja sai vuonna 2001 Ison-Britannian kansalaisuuden. Pari vuotta sitten hänet lyötiin ritariksi, mikä oikeuttaa käyttämään arvonimeä ”Sir”.

Sir András on kieltäytynyt palamasta Unkariin vastalauseena Budapestin oikeistohallituksen harjoittamalle antiliberaalille, kiihkokansalliselle politiikalle. Hän on myös todennut, että musiikki ja taide eivät elä omassa umpiossaan vaan ovat osa ympäröivää yhteiskuntaa ja maailmaa, joiden kanssa on kommunikoitava. Taiteilijoiden on reagoitava, kun aika on.

Tätä ajatellen Schiffin ylimääräinen oli kuin hätähuuto tai uhkavaatimus. Schubertin sonaatin voi kuulla vertauskuvana ajalle, jossa elämme: apaattinen välinpitämättömyys johtaa hoitamattomana hulluuteen.

Meillä on yhä Haydnin ja Mozartin klassinen taide, duuri ja molli, järjestys ja harmonia – sivistys ja usko ihmisyyteen, humanismi. 

Samaan aikaan rakennetaan muureja ja kaduilla partioidaan. Suvaitsemattomuus on hallitsemattomassa kasvussa, viha valtaa mielet, kaaos on ovella.

Mitä seuraavaksi? Onko edessä kollektiivinen psykoosi 1900-luvun tyyliin? Kun kuilu aukeaa ja lieskat lyövät.

Pianisti András Schiffin ja Radion sinfoniaorkesterin konsertti Helsingin Musiikkitalossa 9. maaliskuuta 2016.

Lumotut lumihiutaleet

konsertti | Helsingin Musiikkitalon yleisöä hemmotellaan. Radion sinfoniaorkesterin solisteina vierailee tälläkin kaudella kirkkaimpia maailmantähtiä ja heidän joukossaan kaksi aikamme suurinta pianistia: yhdysvaltalainen Murray Perahia (s. 1947) ja syntyjään unkarilainen András Schiff (s. 1953).

Kumpikin on esiintynyt Suomessa aikaisemmin, mutta tällä kerralla mestareiden vierailuille antaa erityistä kihelmöintiä se, että heidän ohjelmiinsa on merkitty niin ikään konserttokirjallisuuden syvällisin teospari: Wolfgang Amadeus Mozartin ainoat molliin sävelletyt konsertot pianolle ja orkesterille.

Maailmassa on toinen toistaan atleettisempia ja virtuoosisempia pianon velhoja, mutta Perahian ja Schiffin maine perustuu heidän ylivertaisiin kykyihinsä tulkita musiikkia. Siksi Mozartin konsertot heidän soittaminaan ovat konserttikalenterin tapauksia.

Ensimmäisenä oli vuorossa Perahia, joka ennätti jo esittää Mozartin c-molli-konserton. Aivan kuin siinä ei olisi ollut kylliksi, hän soitti samana iltana vielä Ludwig van Beethovenin G-duuri-konserton.

Epätavallisen ohjelman takapiruna toimi ylikapellimestari Hannu Lintu, joka oli järjestänyt konsertin puoliajat toistensa peilikuviksi. Konsertti alkoi Anton Webernin teoksella Kuusi orkesterikappaletta op. 6a, jota seurasi Mozartin konsertto. Toisella puoliajalla kuultiin puolestaan Arnold Schönbergin Viisi orkesterikappaletta op. 16 ennen Beethovenia.

Ajatuksena oli rinnastaa kaksi Wienissä vaikuttanutta säveltäjäparivaljakkoa eli 1900-luvun alun ekspressionistit Schönberg ja Webern 1700-luvun klassikoihin Mozartiin ja Beethoveniin. Ratkaisu oli kiinnostava ja toimiva.

Ja sitten oli vielä Perahia.

Edellisellä Suomen-vierailulla vuonna 2007 Murray Perahian ohjelmassa oli ollut myös Beethovenin pianokonsertto nro 4 G-duuri op. 58. Hän on soittanut sitä viime aikoina muutenkin usein, joten uusinta oli varmaankin sattumaa.

Pastoraalinen, enimmäkseen säteilevässä duurissa etenevä kappale on sukua säveltäjän viulukonserton ja kuudennen sinfonian lyyriselle luonnonromantiikalle – siitäkin huolimatta, että konserton toisen osan alussa kuullaan kohta, jossa Orfeus kesyttää villipetoja, kuten on tapana kertoa.

Perahian käsissä konsertto sai ylevän aristokraattisen tulkinnan.

Niin komeaa musiikkia ja hieno loppunumero kuin Beethovenin neljäs onkin, se on kuitenkin pari pykälää harmittomampi sävellys kuin Mozartin syvyyksiä luotaava c-molli-konsertto.

Omasta mielestäni konsertin kiinnostavin anti olikin sen ensimmäisellä puoliajalla, ja huomio kohdistui ennen kaikkea Perahian Mozart-näkemykseen. Oliko se muuttunut?

On muistettava, että Murray Perahia teki jo 1970-luvulla moneen kertaan palkitun kokonaislevytyksen Mozartin kaikista pianokonsertoista. Niiden nuottikuva on piirtynyt varmasti pianistin selkäytimeen, mutta vuosikymmenten kuluessa tulkinnoilla on tapana kypsyä ja saada toisinaan täysin uusia piirteitä.

Pianokonsertto nro 24 c-molli KV 491 on Mozartin traagisin konserttosävellys, täysin poikkeuksellinen syntyaikanaan, jolloin oli tapana käyttää solistisissa teoksissa likipitäen yksinomaan duurisävellajeja. Säveltäjä kirjoitti sen kovassa kiireessä viimeistellessään Figaron häät -oopperaansa maaliskuussa 1786.

Mozart oli tehnyt samankaltaisen rohkean sävellajiratkaisun vuotta aikaisemmin d-molli-konsertossa (nro 20), joka on kuohuvan dramaattinen ja täynnä intohimoa.

Kun d-molli-konserton päätteeksi valoisa duuri voittaa, c-molli-konsertto liikkuu loppuun saakka synkissä varjoissa, joiden lohduttomuutta hetkittäiset ja ohikiitävät valonpilkahdukset vain korostavat.

Perahia aloitti osuutensa hieman haparoiden ja kompuroi parissa juoksutuksessa. Virheitä sattuu mestareillekin, ja mieleen palaavat Artur Rubinsteinin suorasukaiset muistelmat ja niiden värikkäät kuvaukset konserttien kommelluksista.

Mutta se, mitä Perahia teki jatkossa, olikin sitten sellaista, mihin vain parhaat pystyvät.

Mozartin musiikki on suurten säveltäjien luomuksista haurainta ja helpointa pilata keskinkertaisella tulkinnalla. Ikävä kyllä niitä kuulee enimmäkseen. Toimiakseen kunnolla Mozart edellyttää esittäjiltä näkemystä, jossa musiikin raikkaus ja pinnan alle kätkeytyvät merkitykset on sisäistetty ja sen tasapaino kohdallaan.

Mozartin musiikki on kuin taivaasta putoava lumihiutale, jonka voi tuhota koskettamalla.

Kapellimestari Sir Simon Rattle totesi vuosia sitten, että Mozartia kannattaa esittää oikeastaan vain hyvin nuorena, jolloin ei vielä osaa pelätä sen suunnattomia vaikeuksia, ja seuraavan kerran taas kypsällä iällä, kun ymmärtää, miten vaikeudet voitetaan.

Murray Perahia antoi Helsingin Musiikkitalossa Mozartin c-molli-konsertossa näytteen siitä, kuinka taitava muusikko kykenee ilmaisemaan yhtäaikaisesti mitä erilaisimpia tunnelmia ja sävyjä – jopa toisilleen täysin vastakkaisia.

Konserton esittämisen erityinen ongelma piilee sen traagisessa perusvireessä ja siinä, miten jyrkästi musiikin kontrastit toteutetaan. Moni hyväkin solisti pilaa teoksen korostamalla liiaksi sen yhtä tai toista ominaisuutta tai pahimmassa tapauksessa on korostamatta mitään, jolloin esityksestä tulee yhdentekevä läpisoitto.

Olen kuullut Perahiaa konserteissa useita kertoja 1980-luvulta lähtien, mutta tämä kerta teki erityisen vaikutuksen. Kirjalliset kykyni eivät riitä kuvaamaan hänen soittimestaan esiin loihtimaa ilmaisun rikkautta ja tulkinnan moniulotteisuutta. Hän tuntui pystyvän kaikkeen.

Solistin vaatimaton, kaikkea itsetehostusta välttävä persoona vain korosti hänen suuruuttaan.

Konserton ensiosan epätavallinen kolmijakoinen rytmi keinahteli kuin syksyinen ländler. Sen melankolisessa maisemassa puista karisseet, tuulen esiin puhaltamat ruskan sävyt välkähtelivät uhkaavassa, hyytävässä hämärässä.

Toinen osa – joka on rondomuotoineen yhtä omalaatuinen – oli näkemykseltään aivan eri kappale kuin se, jonka pianisti oli soittanut levylle lähes neljäkymmentä vuotta aikaisemmin. Nyt se oli aiempaa pehmeämpi, joustavampi.

Marssia muistuttava, muunnelmamuotoinen finaali huipentui kahden duurimuunnoksen ja lyhyen Bach-muistuman jälkeen kuumeiseen koodaan. Se sukelsi kohti pimeyttä ja myrskyisää päätöstä napolilaisine sekstisointuineen, joilla Mozartin ilmaisi lohduttominta epätoivoa.

Perahia käytti kuitenkin kaiken aikaa ylimaallista ristivalotusta. Oli mahdoton sanoa, missä ilo vaihtui suruksi ja päinvastoin. Siinä oli hymyä kyynelten läpi.

Pianistin ja orkesterin yhteistyö oli saumatonta. Solistina toimiessaan Perahian on ollut tapana johtaa samalla myös orkesteria, ja niin hän teki jo vanhassa levytyksessään. Nyt kapellimestarin virkaa hoiti Hannu Lintu.

Tästä huolimatta tuntui siltä, että musiikki virtasi solistilta orkesterille ja päinvastoin ilman mitään kynnyksiä. Silmät kiinni kuunnellen olisi voinut uskoa Perahian johtavan itse. Se oli tietenkin myös Hannu Linnun ansiota, sillä yhteissoitto oli verratonta.

Mozart on käyttänyt c-molli-konsertossaan suurempaa orkesteria kuin missään muussa konserttosävellyksessään, ja sen persoonallinen puupuhallinkuoro antaa jousille ja solistin osuudelle värikylläisen taustan.

Konsertti oli kunniaksi myös Radion sinfoniaorkesterille, joka ylsi parhaimpaansa. Jo avausnumerona kuultu Webernin Kuusi orkesterikappaletta oli elämys, jonka haluaisi saada kuulla pian uudestaan.

Jättiläiskokoonpanolle sävelletty kokonaisuus on Webernin teokseksi pitkä, sillä se jatkuu lähes varttitunnin. Yleensä Webernin äärimmilleen tiivistetyille aforistisille sävellyksille riittää muutaman minuutin kesto.

Erityismaininnan ansaitsee lyömäsoitinpatteristo, joka soitti niin hiljaa, että ääniä saattoi tuskin erottaa Musiikkitalon taustakohinasta.

Radion sinfoniaorkesterin perjantaisarjan huikea avauskonsertti sai vielä arvoisensa päätöksen, kun Murray Perahia lahjoitti yleisölle ylimääräisenä Johannes Brahmsin Intermezzon C-duuri op. 119 nro 3.

Brahmsin viimeisiin sävellyksiin kuuluva pianokappale on scherzomainen pyrähdys, ja sen voi soittaa huolettomasti ja hilpeästi. Perahia on sen myös levyttänyt.

Nyt mestari johdatti kuulijat vielä kerran uuteen taikapiiriin, jossa resignoitunut alakulo väritti hypähtelevän musiikin. Se oli kuin vanhan Brahmsin haikeansuloinen lapsuusmuisto, kellastunut kaitafilmi.

Vaikka Perahia ei olisi esittänyt koko illan aikana mitään muuta kuin tämän pienen kappaleen, olisin ollut täysin tyytyväinen.

Jälkeenpäin kuuntelin konsertin uudestaan internetin kautta Yle Areenasta.

Yllätyin, sillä lumous oli haihtunut. Sointi kuulosti vieraalta, ja herkkyys oli poissa. Ehkä äänitys ja tietokoneen yhteys vaikuttivat, mutta Musiikkitalossa koettua ei ollut mahdollista toistaa enää uudelleen.

Lumihiutaleet olivat sulaneet.