Lumotut lumihiutaleet

konsertti | Helsingin Musiikkitalon yleisöä hemmotellaan. Radion sinfoniaorkesterin solisteina vierailee tälläkin kaudella kirkkaimpia maailmantähtiä ja heidän joukossaan kaksi aikamme suurinta pianistia: yhdysvaltalainen Murray Perahia (s. 1947) ja syntyjään unkarilainen András Schiff (s. 1953).

Kumpikin on esiintynyt Suomessa aikaisemmin, mutta tällä kerralla mestareiden vierailuille antaa erityistä kihelmöintiä se, että heidän ohjelmiinsa on merkitty niin ikään konserttokirjallisuuden syvällisin teospari: Wolfgang Amadeus Mozartin ainoat molliin sävelletyt konsertot pianolle ja orkesterille.

Maailmassa on toinen toistaan atleettisempia ja virtuoosisempia pianon velhoja, mutta Perahian ja Schiffin maine perustuu heidän ylivertaisiin kykyihinsä tulkita musiikkia. Siksi Mozartin konsertot heidän soittaminaan ovat konserttikalenterin tapauksia.

Ensimmäisenä oli vuorossa Perahia, joka ennätti jo esittää Mozartin c-molli-konserton. Aivan kuin siinä ei olisi ollut kylliksi, hän soitti samana iltana vielä Ludwig van Beethovenin G-duuri-konserton.

Epätavallisen ohjelman takapiruna toimi ylikapellimestari Hannu Lintu, joka oli järjestänyt konsertin puoliajat toistensa peilikuviksi. Konsertti alkoi Anton Webernin teoksella Kuusi orkesterikappaletta op. 6a, jota seurasi Mozartin konsertto. Toisella puoliajalla kuultiin puolestaan Arnold Schönbergin Viisi orkesterikappaletta op. 16 ennen Beethovenia.

Ajatuksena oli rinnastaa kaksi Wienissä vaikuttanutta säveltäjäparivaljakkoa eli 1900-luvun alun ekspressionistit Schönberg ja Webern 1700-luvun klassikoihin Mozartiin ja Beethoveniin. Ratkaisu oli kiinnostava ja toimiva.

Ja sitten oli vielä Perahia.

Edellisellä Suomen-vierailulla vuonna 2007 Murray Perahian ohjelmassa oli ollut myös Beethovenin pianokonsertto nro 4 G-duuri op. 58. Hän on soittanut sitä viime aikoina muutenkin usein, joten uusinta oli varmaankin sattumaa.

Pastoraalinen, enimmäkseen säteilevässä duurissa etenevä kappale on sukua säveltäjän viulukonserton ja kuudennen sinfonian lyyriselle luonnonromantiikalle – siitäkin huolimatta, että konserton toisen osan alussa kuullaan kohta, jossa Orfeus kesyttää villipetoja, kuten on tapana kertoa.

Perahian käsissä konsertto sai ylevän aristokraattisen tulkinnan.

Niin komeaa musiikkia ja hieno loppunumero kuin Beethovenin neljäs onkin, se on kuitenkin pari pykälää harmittomampi sävellys kuin Mozartin syvyyksiä luotaava c-molli-konsertto.

Omasta mielestäni konsertin kiinnostavin anti olikin sen ensimmäisellä puoliajalla, ja huomio kohdistui ennen kaikkea Perahian Mozart-näkemykseen. Oliko se muuttunut?

On muistettava, että Murray Perahia teki jo 1970-luvulla moneen kertaan palkitun kokonaislevytyksen Mozartin kaikista pianokonsertoista. Niiden nuottikuva on piirtynyt varmasti pianistin selkäytimeen, mutta vuosikymmenten kuluessa tulkinnoilla on tapana kypsyä ja saada toisinaan täysin uusia piirteitä.

Pianokonsertto nro 24 c-molli KV 491 on Mozartin traagisin konserttosävellys, täysin poikkeuksellinen syntyaikanaan, jolloin oli tapana käyttää solistisissa teoksissa likipitäen yksinomaan duurisävellajeja. Säveltäjä kirjoitti sen kovassa kiireessä viimeistellessään Figaron häät -oopperaansa maaliskuussa 1786.

Mozart oli tehnyt samankaltaisen rohkean sävellajiratkaisun vuotta aikaisemmin d-molli-konsertossa (nro 20), joka on kuohuvan dramaattinen ja täynnä intohimoa.

Kun d-molli-konserton päätteeksi valoisa duuri voittaa, c-molli-konsertto liikkuu loppuun saakka synkissä varjoissa, joiden lohduttomuutta hetkittäiset ja ohikiitävät valonpilkahdukset vain korostavat.

Perahia aloitti osuutensa hieman haparoiden ja kompuroi parissa juoksutuksessa. Virheitä sattuu mestareillekin, ja mieleen palaavat Artur Rubinsteinin suorasukaiset muistelmat ja niiden värikkäät kuvaukset konserttien kommelluksista.

Mutta se, mitä Perahia teki jatkossa, olikin sitten sellaista, mihin vain parhaat pystyvät.

Mozartin musiikki on suurten säveltäjien luomuksista haurainta ja helpointa pilata keskinkertaisella tulkinnalla. Ikävä kyllä niitä kuulee enimmäkseen. Toimiakseen kunnolla Mozart edellyttää esittäjiltä näkemystä, jossa musiikin raikkaus ja pinnan alle kätkeytyvät merkitykset on sisäistetty ja sen tasapaino kohdallaan.

Mozartin musiikki on kuin taivaasta putoava lumihiutale, jonka voi tuhota koskettamalla.

Kapellimestari Sir Simon Rattle totesi vuosia sitten, että Mozartia kannattaa esittää oikeastaan vain hyvin nuorena, jolloin ei vielä osaa pelätä sen suunnattomia vaikeuksia, ja seuraavan kerran taas kypsällä iällä, kun ymmärtää, miten vaikeudet voitetaan.

Murray Perahia antoi Helsingin Musiikkitalossa Mozartin c-molli-konsertossa näytteen siitä, kuinka taitava muusikko kykenee ilmaisemaan yhtäaikaisesti mitä erilaisimpia tunnelmia ja sävyjä – jopa toisilleen täysin vastakkaisia.

Konserton esittämisen erityinen ongelma piilee sen traagisessa perusvireessä ja siinä, miten jyrkästi musiikin kontrastit toteutetaan. Moni hyväkin solisti pilaa teoksen korostamalla liiaksi sen yhtä tai toista ominaisuutta tai pahimmassa tapauksessa on korostamatta mitään, jolloin esityksestä tulee yhdentekevä läpisoitto.

Olen kuullut Perahiaa konserteissa useita kertoja 1980-luvulta lähtien, mutta tämä kerta teki erityisen vaikutuksen. Kirjalliset kykyni eivät riitä kuvaamaan hänen soittimestaan esiin loihtimaa ilmaisun rikkautta ja tulkinnan moniulotteisuutta. Hän tuntui pystyvän kaikkeen.

Solistin vaatimaton, kaikkea itsetehostusta välttävä persoona vain korosti hänen suuruuttaan.

Konserton ensiosan epätavallinen kolmijakoinen rytmi keinahteli kuin syksyinen ländler. Sen melankolisessa maisemassa puista karisseet, tuulen esiin puhaltamat ruskan sävyt välkähtelivät uhkaavassa, hyytävässä hämärässä.

Toinen osa – joka on rondomuotoineen yhtä omalaatuinen – oli näkemykseltään aivan eri kappale kuin se, jonka pianisti oli soittanut levylle lähes neljäkymmentä vuotta aikaisemmin. Nyt se oli aiempaa pehmeämpi, joustavampi.

Marssia muistuttava, muunnelmamuotoinen finaali huipentui kahden duurimuunnoksen ja lyhyen Bach-muistuman jälkeen kuumeiseen koodaan. Se sukelsi kohti pimeyttä ja myrskyisää päätöstä napolilaisine sekstisointuineen, joilla Mozartin ilmaisi lohduttominta epätoivoa.

Perahia käytti kuitenkin kaiken aikaa ylimaallista ristivalotusta. Oli mahdoton sanoa, missä ilo vaihtui suruksi ja päinvastoin. Siinä oli hymyä kyynelten läpi.

Pianistin ja orkesterin yhteistyö oli saumatonta. Solistina toimiessaan Perahian on ollut tapana johtaa samalla myös orkesteria, ja niin hän teki jo vanhassa levytyksessään. Nyt kapellimestarin virkaa hoiti Hannu Lintu.

Tästä huolimatta tuntui siltä, että musiikki virtasi solistilta orkesterille ja päinvastoin ilman mitään kynnyksiä. Silmät kiinni kuunnellen olisi voinut uskoa Perahian johtavan itse. Se oli tietenkin myös Hannu Linnun ansiota, sillä yhteissoitto oli verratonta.

Mozart on käyttänyt c-molli-konsertossaan suurempaa orkesteria kuin missään muussa konserttosävellyksessään, ja sen persoonallinen puupuhallinkuoro antaa jousille ja solistin osuudelle värikylläisen taustan.

Konsertti oli kunniaksi myös Radion sinfoniaorkesterille, joka ylsi parhaimpaansa. Jo avausnumerona kuultu Webernin Kuusi orkesterikappaletta oli elämys, jonka haluaisi saada kuulla pian uudestaan.

Jättiläiskokoonpanolle sävelletty kokonaisuus on Webernin teokseksi pitkä, sillä se jatkuu lähes varttitunnin. Yleensä Webernin äärimmilleen tiivistetyille aforistisille sävellyksille riittää muutaman minuutin kesto.

Erityismaininnan ansaitsee lyömäsoitinpatteristo, joka soitti niin hiljaa, että ääniä saattoi tuskin erottaa Musiikkitalon taustakohinasta.

Radion sinfoniaorkesterin perjantaisarjan huikea avauskonsertti sai vielä arvoisensa päätöksen, kun Murray Perahia lahjoitti yleisölle ylimääräisenä Johannes Brahmsin Intermezzon C-duuri op. 119 nro 3.

Brahmsin viimeisiin sävellyksiin kuuluva pianokappale on scherzomainen pyrähdys, ja sen voi soittaa huolettomasti ja hilpeästi. Perahia on sen myös levyttänyt.

Nyt mestari johdatti kuulijat vielä kerran uuteen taikapiiriin, jossa resignoitunut alakulo väritti hypähtelevän musiikin. Se oli kuin vanhan Brahmsin haikeansuloinen lapsuusmuisto, kellastunut kaitafilmi.

Vaikka Perahia ei olisi esittänyt koko illan aikana mitään muuta kuin tämän pienen kappaleen, olisin ollut täysin tyytyväinen.

Jälkeenpäin kuuntelin konsertin uudestaan internetin kautta Yle Areenasta.

Yllätyin, sillä lumous oli haihtunut. Sointi kuulosti vieraalta, ja herkkyys oli poissa. Ehkä äänitys ja tietokoneen yhteys vaikuttivat, mutta Musiikkitalossa koettua ei ollut mahdollista toistaa enää uudelleen.

Lumihiutaleet olivat sulaneet.

Kurjien ooppera

konsertti | Sotilas ajaa kapteenin partaa, hakkaa puita majurille ja on koekaniinina tohtorille, joka pyrkii saamaan selville, miten hernedieetti vaikuttaa ihmisen elimistöön. Kaikki käyttävät häikäilemättä hyväkseen köyhää ja kiusattua sotilasta, joka näkee harhoja.

Sotilas on nimeltään Wozzeck. Pienillä tuloillaan hän yrittää elättää morsiamensa Marien ja heidän yhteisen lapsensa. Tämä on tullut maailmaan ”ilman kirkon siunausta”, kuten kapteeni asian ilmaisee. Wozzeck vastaa alistuneesti, että ”moraali on sellaista, johon köyhillä ei ole varaa”.

Tällainen on alkuasetelma näytelmässä Woyzeck, joka on saksalaisen runoilijan Georg Büchnerin (1813–1837) pääteos. Teksti jäi julkaisematta, kun kirjailija menehtyi 23-vuotiaana lavantautiin. Näytelmän ensi-ilta oli Münchenissä vasta vuonna 1913. Epäselvän käsikirjoituksen takia nimeksi merkittiin erehdyksessä Wozzeck.

Kun teos esitettiin vuotta myöhemmin Wienissä, katsomossa istui säveltäjä Alban Berg (1885–1835). Yhteiskunnallisesti kantaaottava teksti teki Bergiin niin suuren vaikutuksen, että hän päätti siltä istumalta laatia aiheeseen perustuvan oopperan.

Kesti aina vuoteen 1925 saakka, ennen kuin Bergin muokkaama libretto ja siihen sävelletty radikaalin ekspressionistinen musiikki saatiin esityskuntoon. Väliin tuli ensimmäinen maailmansota.

Helsingin juhlaviikot esitti Bergin mestariteoksen – yhden 1900-luvun tärkeimmistä oopperoista – viime perjantaina Musiikkitalossa konserttiversiona. Vaikka Wozzeck saatiin kokea näin ilman lavasteita ja varsinaisia rooliasuja, se ei menettänyt tehoaan. Intensiteetti oli kenties vielä varsinaista näyttämötoteutustakin tiiviimpi.

Juhlaviikoilla on ollut tarjota viime vuosina useita vastaavanlaisia produktioita, joissa oopperan puolidramatisoitu versio on istutettu onnistuneesti Musiikkitalon konserttisaliin – huikeimpana esimerkkinä Peter Sellarsin vuonna 2012 ohjaama Wagnerin Tristan ja Isolde, jonka viisituntinen tajunnanvirta johdatti konserttiyleisön jonnekin todellisuuden tuolle puolen.

Nyt Wozzeckin näyttämösovituksen oli tehnyt Erik Söderblom, ja visuaalisena lisämausteena sarjakuvataiteilija Petteri Tikkanen piirsi esityksen kuluessa oopperan jokaisesta kohtauksesta liitukuvat, jotka heijastettiin reaaliajassa salin seinille. Piirrosten tyyli oli sovitettu asianmukaisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen kuvastoon.

Alban Bergin oopperaan kuuluu kolme näytöstä, joista kukin jakautuu viiteen kohtaukseen. Wozzeckin maailma on julma ja raaka. Nopeasti leikkaavien kohtausten vääristyneet musiikilliset hahmot ovat kuin kubistisesta maalauksesta. Ne saavat osakseen saksalaisen varhaisekspressionismin kirkuvan värityksen.

Vaikka Bergin sävelkieli saattaa vaikuttaa pinnalta kaoottiselta ja korostaa tarinan raastavaa lohduttomuutta tiukan modernistisella tyylillään puhelauluineen, riitasointuineen ja rajuine kontrasteineen, se onnistuu pitämään kuulijan otteessaan.

Berg on rakentanut atonaalisen sävellyksensä ankaran klassiselle perustalle, sillä oopperan jokaisen kohtauksen musiikki pohjautuu jollekin perinteisistä muotorakenteista, kuten inventiolle, sonaatille, rondolle, fuugalle ja niin edespäin.

Tekniikasta huolimatta säveltäjän tarkoituksena on ollut kertoa yleisölle ennen kaikkea puhutteleva draama, eikä musiikin muodoista tai rakenteista tarvitse olla ensinkään tietoinen, mieluiten päinvastoin. Bergin kerronnallinen mestaruus pakottaa seuraamaan tapahtumien kulkua henkeä pidätellen.

Wozzeckin tarina päättyy traagisesti ja perustuu väljästi tositapahtumiin. Mustasukkaisuuden riivaamalle sotilaalle selviää, että hänen rakastettunsa on antautunut rumpalimajurille. Alati pahenevan sekapäisyyden tilassa Wozzeck puukottaa Marien kuoliaaksi ja hukkuu itse lampeen.

Oopperan musiikillisia huippukohtia on jakso heti Marien kuoleman jälkeen, kun koko jättiorkesteri yltyy viiltävään fortissimoon soittaen pelkkää h-säveltä. Saman tien kohtaus vaihtuu kuin veitsellä leikaten. Seuraavassa hetkessä ollaan dekadentin kapakan savuisessa hälinässä, jossa ylimpänä pauhaa epävireinen saluunapiano. Mikä vaikutus!

Epilogi riipaisee. Tragedia jättää jälkeensä vain pariskunnan orpolapsen, joka leikkii keppihevosellaan ymmärtämättä tapahtunutta. Hänen kohtalonsa on onnettomien vanhempiensa tavoin ilmeinen: mielettömässä maailmassa heikkojen osana on jäädä vahvempien jalkoihin. Korviin jää soimaan pojan viaton laulu. ”Hop, hop!”

Ei voi kuin ihmetellä, miten ajan hermolla sata vuotta sitten sävelletty ooppera voi olla.

Solisteiksi Musiikkitaloon oli saatu maailmantähtiä alkaen Karita Mattilasta, joka tulkitsi naispääosan. Nimiroolin esitti itävaltalainen baritoni Florian Boesch, joka on saavuttanut mainetta varsinkin liedin tulkkina. Molemmat eläytyivät hahmoihinsa kokonaisvaltaisesti ja käyttivät äänivarojaan ilmaisun ääripäitä kaihtamatta.

Boeschin roolityö eteni alistuneesta, tukahdutetusta katkeruudesta raivokkaisiin purkauksiin, mutta välillä oltiin myös lyyrisissä tunnelmissa. Mattilan kolmannen näytöksen alun rukous hauraine pianissimoineen oli esityksen koskettavimpia hetkiä.

Myös muut solistit olivat ensiluokkaisia, mutta erityisesti on mainittava Hubert Francisin kapteeni. Australialaissyntyinen tenori oli groteskissa luonneroolissaan erinomainen.

Radion sinfoniaorkesteri toteutti Alban Bergin värikylläisen ja loistokkaan partituurin hankalimmatkin käänteet ja todisti jälleen olevansa enemmän kuin pätevä oopperaorkesteri. Kapellimestari Hannu Linnulle ilta oli ilman muuta voitto ja sulka hattuun.

Sali oli myyty täyteen. Se oli hieno asia siksikin, että Wozzeck tarjoaa tinkimättömän ja anteeksipyytelemättömän rankan taide-elämyksen, joka ei taatusti kosiskele ketään. Sen tuskassa ei ole teeskentelyn häivääkään.