Sibeliusta autiolla saarella, osa 4

Ajatusleikki, jossa etsitään säveltäjän kymmenen parasta teosta. Tähän mennessä soittolistalle on löydetty yksi laulu ja kaksi sinfonista runoa.

Sibelius 150 | Jos piano ei tyydyttänyt Sibeliusta soittimena, viulua hän rakasti. Vaikka säveltäjä tutustui viuluun vasta pianon jälkeen, hän otti sen nopeasti omakseen ja keskitti kaiken tarmonsa viulunsoiton harjoitteluun.

Aluksi Sibelius haaveili urasta virtuoosina, mutta vähitellen konserttiviulistin karriääri kilpistyi ylipääsemättömään esiintymisjännitykseen. Se ei kuitenkaan estänyt säveltäjää sepittämästä sävellyksiä rakastamalleen soittimelle.

Nuoruudessaan Sibelius sävelsi runsaasti teoksia paitsi itselleen myös musikaalisille sisaruksilleen. Nuorempi veli Christian soitti selloa ja vanhempi sisar Linda pianoa. Perhepiirissä oli siten mahdollista muodostaa pianotrio, jonka viulistina toimi säveltäjä itse.

Opintovuosinaan kotimaassa Sibelius kirjoitti kymmeniä kamarimusiikkiteoksia erilaisille kokoonpanoille. Viulu oli kuitenkin aina tärkeässä roolissa.

Ajanjakson sävellystuotanto huipentui vuoden 1890 jousikvartettoon B-duuri op. 4, jonka valoisassa tunnelmassa on arveltu heijastuvan säveltäjän kihlautumisen Aino Järnefeltin kanssa samana vuonna. Kvartetto on nuoruuden teoksista ainoa, jolle Sibelius antoi myöhemmin opusnumeron.

Vuoden 1891 jälkeen Sibelius lakkasi säveltämästä kamarimusiikkia. Sittemmin ilmestyi enää yksi jousikvartetto sekä joitakin pieniä kappaleita viululle ja pianolle 1920-luvun lopussa. Säveltäjä oli siirtynyt orkesterimusiikin maailmaan.

Onneksi Sibelius palasi kamarimusiikin pariin vielä vuonna 1909. Muussa tapauksessa hänen panoksensa sen saralla olisi jäänyt kovin kevyeksi. Opiskeluaikojen kamarimusiikkituotanto ei kestä vertailua suurten säveltäjien mestariteosten kanssa.

Tälläkin kerralla asiasta on kiittäminen Sibeliuksen mentoria Axel Carpelania, joka ehdotti jousikvarteton säveltämistä.

Seurauksena syntyi d-molli-kvartetto op. 56 lisänimeltään Voces intimae (Sisäisiä ääniä). Se on Sibeliuksen kamarimusiikkituotannon yksinäinen huippu.

Sibelius alkoi työstää kvartettoaan heti orkesteriteoksensa Öinen ratsastus ja auringonnousu jälkeen joulukuussa 1908.

Teoksen luonteeseen vaikutti säveltäjää kohdannut henkilökohtainen kriisi: hänen kurkustaan oli löydetty kasvain, joka poistettiin seuraavana keväänä. Säveltäjä uskoi menehtyvänsä.

Leikkaus onnistui, ja Sibelius jäi eloon. Hän joutui kuitenkin luopumaan vuosikausiksi rakkaista nautintoaineistaan sikareista ja alkoholista.

Sairauden aikana ja sen jälkeen luotuja sävellyksiä leimaa sisäänpäin kääntynyt, ekspressionistinen ilmaisu. Teoksia on pidetty vakavina ja vaikeatajuisina.

Jousikvartetto Voces intimae on juuri tällainen sävellys, kuten nimestä voi päätellä.

Sibelius itse luonnehti kvartettoa aivan toiseen sävyyn kirjeessään vaimolleen Ainolle: ”Siitä tuli ihana. Ihan semmoinen, joka saa hymyn huulille vieläpä kuolinhetkenä. En sano muuta.”

Teoksessa on tavanomaisesta neljästä poiketen viisi osaa, ja sitä on sanottu orkesterimusiikiksi neljälle jousisoittimelle. Päähuomion saa tapa, jolla säveltäjä kytkee kvarteton eri osat toisiinsa temaattisilla suhteilla.

Voces intimae on moderneinta Sibeliusta, sillä monissa kohdin kvartettoa sävellajituntu alkaa hämärtyä. Musiikki lähestyy tonaalisuuden rajoja ja Arnold Schönbergin atonaalista ilmaisua.

Nimen Voces intimae sai muuten myös Yousuf Karshin kuuluisa valokuva Sibeliuksesta vuodelta 1949. Kuvassa nähdään Ainolan mestari silmänsä sulkeneena kuunnellen ”sisäisiä ääniään”. Loistavan otoksen on kerrottu syntyneen puolivahingossa, kun säveltäjä lepuutti hetken silmiään kesken kuvaustapahtuman.

Kvarteton ydin on sen kolmas osa Adagio di molto. Sen sisäistynyt musiikki keskeytyy kaksi kertaa, kun oudossa sävellajissa esiintyvät mollisoinnut katkaisevat linjan. Juuri tähän kohtaan partituuria Sibelius kirjoitti sanat ”voces intimae”.

Teos päättyy kuitenkin hurjalla tavalla kansanomaisten rytmien kuumeisessa kiihkossa.

Kvarteton ensiesitys oli vasta vuoden kuluttua sen säveltämisestä. Vastaanotto oli myönteinen, vaikka teosta pidettiin ”omituisena ja tavallisuudesta poikkeavana”. Sitä ei ajateltu suuren yleisön musiikkina.

Säveltäjä itse arveli myöhemmin suorittaneensa d-molli-jousikvartetollaan kisällintyönsä.

Sibeliuksen todellinen välienselvittely rakastamansa viulun kanssa oli kuitenkin tapahtunut jo vuosikymmenen alkupuolella ennen hänen sairastumistaan.

Vuonna 1899 hän kirjoitti Adolf Paulille: ”Olen ajatellut kirjoittaa viulukonserton. Jos kuninkaan [orkesterisarjan Kuningas Kristian II] musiikki menee hyvin, en anna muita vanhoja teoksia kenellekään, ennen kuin ne on muokattu perusteellisesti.”

Seuraavan kerran konsertosta puhutaan Axel Carpelanin kirjeessä kesällä 1902, mutta kesti vielä pari vuotta ennen kuin teos oli esityskunnossa. Kantaesitys oli 8. helmikuuta vuonna 1904.

Kriitikot suhtautuivat uuteen sävellykseen melkeinpä vihamielisesti ja väittivät, että Sibelius oli antautunut taituruuden edessä musiikillisten arvojen kustannuksella. Tämän seurauksena säveltäjä veti konserttonsa pois ja päätti jatkaa sen muokkaamista.

Uusintaesitys oli keväällä 1905, mutta lopullisessa muodossaan Sibeliuksen viulukonsertto d-molli op. 47 kuultiin vasta 12. maaliskuuta 1906.

Sibelius oli aikonut omistaa teoksen tuttavalleen Willy Burmesterille, joka oli ollut Robert Kajanuksen orkesterin konserttimestari ja sittemmin kiertänyt viulutaiturina Keski-Euroopassa. Ensiesityksen soitti Viktor Novačék, sillä Burmester oli estyneenä.

Virtuoosina Burmester oli kuitenkin omaa luokkaansa, ja konsertin lehtikritiikin kirjoittanut Oskar Merikanto arveli, että Burmester olisi ollut Novačékia paremmin teoksen tasalla.

Samaan uskoi ilmeisesti Burmester itsekin, sillä hän halusi esittää Sibeliuksen konserton sen uusintaensi-illassa vuonna 1904. Säveltäjä päätti kuitenkin vielä hioa teostaan. Kun lopullinen versio tuli julki pari vuotta myöhemmin, solistina oli Karel Haliř.

Burmester suuttui eikä soittanut Sibeliuksen viulukonserttoa milloinkaan.

Tuskallisen sävellysprosessin myötä syntyi teos, jonka puitteissa Sibelius toteutti haaveensa oman soittimensa virtuoosisena taitajana – säveltäjänä. Konsertto on paholaismaisen vaikea – varsinkin sen ensimmäinen versio – jonka rönsyjä ja sudenkuoppia Sibelius karsi lopullisessa versiossa.

Nykyään tuntemassamme muodossaan konserton solistisuus on paremmin tasapainossa sen sinfonisen luonteen kanssa.

Teoksen rakenne oli perua Felix Mendelssohnilta, mutta Sibeliuksen käsissä sävellys sai täysin omaperäisen ilmeen.

Konsertto alkaa pitkällä orkesteritremololla, jonka keskeltä nousee solistin pitkä, valittava teema. Jatkossa vuoropuhelu saa dramaattisia käänteitä, kun solisti väistelee orkesterin mahtavia nousuja taiturimaisilla kuvioillaan.

Ensimmäisen osan sinfonisen kehittelyn jälkeen seuraa romanssin kaltainen hidas osa, jossa orkesterin tumma tausta ympäröi solistin tunteikasta melodiaa. Teoksen päättävää vauhdikasta rondofinaalia on kutsuttu puolestaan ”jääkarhujen poloneesiksi” sen jyskyttävien rytmien perusteella.

Sibelius palasi vielä konserton maailmaan vuosina 1917–18 säveltämällä humoreskit op. 87 ja 89 viululle ja orkesterille, mutta uutta konserttoa hän ei haaveistaan huolimatta enää laatinut.

Sibeliuksen ainoasta konserttosävellyksestä on tullut 1900-luvun esitetyin viulukonsertto, joka on kaikilta osin rinnastettavissa Mendelssohnin, Tšaikovskin ja Brahmsin suuriin romanttisiin konserttoihin.

Siitä on julkaistu kymmeniä levytyksiä, eikä yksikään mainetta havitteleva viulisti voi välttää sen esittämistä.

Tässä vaiheessa lukija varmaan arvaa, että pitkällisen esittelyn jälkeen Sibeliuksen viulukonsertto on vahvasti ehdolla otettavaksi mukaan autiolle saarelle suuntaavaan musiikilliseen arkkiini. Arvaus osuu oikeaan.

Joku voi ehkä ihmetellä, eikö näin maineikas ja maailmanlaajuista huomiota osakseen saanut, jopa maailman parhaaksi viulukonsertoksi mainittu kiistaton mestariteos saa listallani korkeampaa sijoitusta. Selitys on henkilökohtainen.

Arvostan Sibeliuksen viulukonserttoa, ja on ilman muuta selvää, että se kuuluu säveltäjän kymmenen parhaan sävellyksen joukkoon.

Minulle se ei ole kuitenkaan koskaan ollut ehdoton suosikki viulukonserttojen joukossa.

Omaa sydäntäni lähimpänä on Alban Bergin vuonna 1935 säveltämä riipaiseva viulukonsertto, joka jäi säveltäjänsä joutsenlauluksi. Näennäisesti vaikeatajuinen mutta lopulta aseistariisuvan tunnekylläinen teos noudattaa kaksitoistasäveljärjestelmää eli dodekafoniaa. Sen alaotsikoksi on kirjoitettu ”erään enkelin muistolle”.

Ryhtymättä enempää ruotimaan syitä Bergin konserton asemaan tyydyn toteamaan, että julistamalla sen suosikikseni tiedän kuuluvani häviävän pieneen vähemmistöön.

Tavallisesti parhaan viulukonserton säveltäjän titteli myönnetään Sibeliuksen ohella edellä mainituille Brahmsille, Mendelssohnille tai Tšaikovskille, ellei listan kärkeen nosteta sitten Beethovenin viulukonserttoa.

Ehkä minulle on muodostunut ongelmaksi se, että romantiikan aikakaudella konsertosta tuli sävellysmuotona jollain tapaa ulkokohtainen kaiken virtuoosisen loiston ja esittämisenhalun myötä. Romanttisen konserton olemuksessa on kuin sisäänrakennettuna pyrkimys tehdä vaikutus solistin teknisellä osaamisella ja sokeerata kuulija.

Kaikkein taiturimaisimmilla hetkillä musiikillinen sisältö saattaa jäädä sivuosaan, kun ulkoisista eleistä tulee pääasia. Monia 1800-luvun ja 1900-luvun alun konserttoja vaanii pinnallisuuden peikko, jonka houkutuksen harva säveltäjä on onnistunut välttämään.

En sano, että Sibeliuksen viulukonserton kohdalla uhka toteutuu – se on varmasti lajityyppinsä teoksista vahvimpia ja aidoimmin koskettavia – mutta myös se on osa romanttisten taiturikonserttojen jatkumoa.

Edellä selostettuihin syihin vedoten valitsen sen vasta soittolistani sijalle seitsemän, kuitenkin jo mukaan otettujen sinfonisten runojen edelle. Pykälää korkeamman sijoituksen saa jousikvartetto Voces intimae syvästi henkilökohtaisena tilityksenä ennen säveltäjän kuolemaa, joka onneksi jäi toteutumatta ennen aikojaan.

Parhaillaan käydään yhdettätoista kansainvälistä Jean Sibelius -viulukilpailua. Tasan kaksikymmentä vuotta sitten sen voitti ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana suomalaisena Pekka Kuusisto, joka levytti voitokkaan tulkintansa Sibeliuksen viulukonsertosta d-molli op. 47 heti tuoreeltaan.

Vuosipäivän kunniaksi suosittelen kuunneltavaksi hänen esityksensä, jonka tukena Helsingin kaupunginorkesteria johtaa Leif Segerstam:

1. osa https://www.youtube.com/watch?v=U3_sIIs_3ls

2. osa https://www.youtube.com/watch?v=jp4WxpFntcY

3. osa https://www.youtube.com/watch?v=uTGveyr9h-Q

Jousikvarteton d-molli op. 56 Voces intimae soittaa puolestaan yhdysvaltalainen Emerson-jousikvartetti:

1. osa https://www.youtube.com/watch?v=7ASc1Lo446A

2. osa https://www.youtube.com/watch?v=Nx2w2AdJfwQ

3. osa https://www.youtube.com/watch?v=QYVU6FlJr3Y

4. osa https://www.youtube.com/watch?v=yjTWeYRcK9M

5. osa https://www.youtube.com/watch?v=BjT_hGpeFKk

Seuraavassa jaksossa etsitään musiikkia aution saaren soittolistalle Sibeliuksen sinfonioiden joukosta.

Sibeliusta autiolla saarella, osa 2

Ajatusleikki, jossa etsitään säveltäjän kymmenen parasta teosta. Tässä jaksossa selviää, mikä sävellys valitaan soittolistan sijalle kymmenen.

Sibelius 150 | Aloitetaan pianomusiikista. Se edustaa sitä osaa Sibeliuksen tuotannosta, jonka vastaanotto on ollut kaikkein ristiriitaisinta.

Suureksi on kasvanut niiden tutkijoiden ja musiikkikriitikoiden joukko, joka on ollut valmis hautaamaan Sibeliuksen pianosävellykset kokonaan. Juuri näitä on pidetty esimerkkinä heppoisesta biedermeier-henkisestä salonkimusiikista, jonka ei ole uskottu jäävän osaksi säveltäjän elävää perintöä.

On jopa väitetty, että pienet pianokappaleet vähentävät koko hänen tuotantonsa arvoa.

Piano ei ollut Sibeliuksen oma soitin. Hän saattoi todeta huolettomasti säveltävänsä pianokappaleita ”vapaahetkinään” ja lisäsi, että ei välitä pianosta. Sibeliuksen mielestä piano oli epätyydyttävä soitin, jonka oli hallinnut täydellisesti ainoastaan Chopin.

Silti Sibelius improvisoi mielellään pianon ääressä ja käytti sitä sävellystyönsä apuna. Hän itse antoi arvoa pianomusiikilleen ja uskoi sen suosion kohenevan jälkimaailman silmissä ajan mittaan.

Siinä Sibelius osui ainakin osittain oikeaan, sillä varsinkin monet pianistit ovat pitäneet hänen pianosävellyksiään merkittävinä.

Legendaarisen kanadalaispianisti Glenn Gouldin mukaan ”Sibelius ei koskaan kirjoittanut pianon ominaisluonnetta vastaan … siinä kaikki toimii, kaikki soi, mutta omin ehdoin”. Gouldin mukaan Sibelius toi merkittävän lisän myöhäisromanttisen pianomusiikin ohjelmistoon.

Musiikkitieteen professori ja Sibeliuksen elämäkerran kirjoittaja Erik Tawaststjerna piti kolmea sonatiinia op. 67 vuosisadan huomattavimpiin kuuluvina pianoteoksina ja vertasi niitä Sibeliuksen suurimpiin luomuksiin.

Kokonaan oma lukunsa ovat varsinkin ne suomalaiset musiikin harrastajat ja kuuntelijat, joille kaikki Sibeliuksen kynästä lähtenyt on mestarillisinta sitten Beethovenin päivien, myös pianoteokset.

Ainakin osaksi ristiriitaiset käsitykset ovat olleet seurausta suhtautumisesta Sibeliuksen pianosävellyksissään käyttämiin miniatyyrimuotoihin. Niiden on ajateltu olevan jo lähtökohtaisesti vähempiarvoisia kuin sonaattien tai sinfonioiden kaltaisten teosten.

Romantiikan ajan estetiikassa sinfoniat olivat julkisiin konsertteihin sävellettyä ”suurta musiikkia”, kun taas pianokappaleet kuuluivat kodin piiriin ja suljettuihin kamareihin; ne olivat ”harrastelijoiden musiikkia”.

Pianisti Eero Heinonen on sijoittanut edellä kuvatun ajattelun oikeisiin mittasuhteisiin. Hän on pitänyt asennetta yhtä onnistuneena kuin öljyvärimaalauksen merkittävyyden määrittämistä sen pinta-alan perusteella.

Sibelius sävelsi pitkälti toistasataa pianokappaletta. Monet niistä on ryhmitelty kokoelmiksi tai sarjoiksi yhden opusnumeron alle.

Ensimmäiset ovat 1880-luvulta ja viimeinen kokonaisuus nimeltä Viisi luonnosta op. 114 vuodelta 1929. Se on Sibeliuksen hienointa pianomusiikkia, kaukana pintapuolisesta salonkimaisuudesta.

Pianoteoksissaan Sibelius päästi panteistisen luonnontunteensa valloilleen, ja monet kappaleista ovat kiehtovan impressionistisia luonnonkuvia ja -tunnelmia.

Tästä kertovat myös teosten lisänimet, kuten erityisen rakastetun opuksen 75 (1914–19), jonka viidestä osasta kukin edustaa yhtä suomalaisen metsän puulajista. Sibeliukselle luonto oli merkki jumaluuden ilmenemismuodoista, ja erityisesti puut ”puhuivat” hänelle. Hieman myöhemmin hän sävelsi pianosarjan myös kukille.

Ottaisinko Sibeliuksen pianomusiikkia kuunneltavaksi autiolle saarelle?

Arvostan Sibeliuksen pianolle säveltämiä teoksia ja pidän niistä paljon, mutta sittenkään yksikään pianokappaleista ei yllä soittolistani kymmenen mestariteoksen joukkoon. Haikein mielin joudun jättämään ne rannalle.

Entäpä vokaalimusiikki? Löytyisikö sieltä valioyksilöitä musiikilliseen arkkiini?

Sibeliusta ei varmasti pidetä ensisijaisesti vokaalisäveltäjänäkään, vaikka hänen luovuutensa tuotti lauluja melkein yhtä paljon kuin pianomusiikkia.

Hänen ensimmäinen julkaistu sävellyksensä oli vokaaliserenadi vuodelta 1888, ja pitkä sävellysura päättyi kuolinvuonna 1957 orkesterisovitukseen laulusta Kom nu hit död! op. 60 nro 1.

Pianomusiikista poiketen Sibeliuksen laulut ovat olleet suosittuja, ja niitä on arvostettu myös tutkijoiden ja kriitikoiden keskuudessa. (Rajaan tässä tarkastelun ulkopuolelle suurimuotoiset lauluääntä sisältävät orkesteriteokset.)

Laulujen tyyli on hyvin vaihteleva. Osa niistä on yksinkertaisia kansanomaisia laulelmia, kun taas toisinaan vokaalinen linja saa suorastaan oopperamaisen mittakaavan. Kaikista rakastetuimmat ovat varmasti joululaulut op. 1 vuodelta 1911 On hanget korkeat nietokset ja En etsi valtaa loistoa.

Valitettavasti Sibeliuksen laulut eivät ole vakiintuneet kansainväliseen ohjelmistoon pohjoismaita lukuun ottamatta. Syynä on ennen kaikkea kieli, sillä valtaosa lauluista on sävelletty suurilla kielialueilla vieroksuttuihin ruotsinkielisiin teksteihin. Mieluiten Sibelius käytti laulusävellysten aiheina Runebergin ja Rydbergin runoja.

Mieskuorolle sävelletyissä teoksissa – joita tarvittiin erilaisiin yleisötilaisuuksiin ja kansallisiin käyttötarkoituksiin – lauletaan myös suomeksi. Ne ovat yksinlaulutuotantoa enemmän aikansa lapsia: Sibeliuksen panos kansallishengen nostattamisessa.

On todella vahinko, että laulut ovat jääneet vain Pohjolaan, sillä Sibeliuksen linjakas vokaalityyli ja hienot melodiat ovat täysin rinnastettavissa Richard Straussin orkesterin säestämiin lauluihin, joita esitetään laajalti.

Strauss on lyyristen sopraanojen koetinkivi, mutta Sibeliuksen parhaat yksinlaulut ovat mielestäni siihen verrattava haaste. Ne vaativat suuren luokan oopperalaulajan äänivaroja ja tulkintakykyä.

Mutta Sibelius sävelsi myös oopperan. Se on tosin vain reilun puolen tunnin mittainen yksinäytöksinen teos, jonka säveltäjä laati libretisti Rafael Herzbergin tekstiin syksyllä 1896.

Sibelius oli jo aiemmin suunnitellut oopperaa Kalevalan aiheesta Veneen luominen, mutta hanke raukesi, ja säveltäjä käytti syntyneen musiikillisen materiaalin muihin teoksiinsa.

Sibeliuksen ainoa ooppera on nimeltään Neito tornissa. Sen tarina kertoo tytöstä, jonka himokas vouti telkeää linnansa torniin. Lopulta tytön sulhon onnistuu pelastaa mielitiettynsä voudin puolison avustuksella.

Oopperan kantaesitys oli kohtalainen menestys, mutta tyhjänpäiväisen tekstin ansiosta säveltäjä kielsi enemmät esitykset. Kun esitysmahdollisuuksia myöhemmin tiedusteltiin, Sibelius ärähti happamasti, että ”neito pysyköön tornissaan”.

Ooppera tuli uudestaan päivänvaloon vasta 1980-luvulla, jolloin sen hieno musiikki pääsi jälleen esille. Siinä on kuultavissa 1800-luvun lopun italialaista suuren tyylin bel cantoa ja myös Richard Wagnerin uhkean orkestraation vaikutusta, vaikka säveltäjä vähätteli viimeiseen asti Wagnerin asemaa yhtenä tärkeistä esikuvistaan.

Näyttämöille Sibeliuksen oopperaa ei ole kuitenkaan enää saatu kehnon libreton takia.

Jää arvailujen varaan, mitä Sibelius olisi saanut aikaan, jos hän olisi jatkanut oopperan maailmassa vielä myöhemmin kunnollisen tekstin puitteissa.

Sibeliuksen tukija ja ystävä Axel Carpelan, jonka neuvoja säveltäjä kuunteli ja myös totteli, oli kuitenkin sitä mieltä, ettei oopperaan sävellysmuotona kannattanut enää palata. Niinpä Sibelius purki jatkossa vokaalisen luovuutensa ennen kaikkea yksinlauluihin.

Niistä hienoimmat hän sävelsi 1800-luvun viimeisinä vuosina ja heti 1900-luvun alussa. Vaikka monet lauluista on julkaistu pianoteosten tavoin yhteisten opusnumeroiden alla, ne ovat itsenäisiä teoksia toisin kuin vaikkapa Schubertin ja Schumannin yhtenäiset liedsarjat.

Yksi kotimaan yleisön eniten ihailemista kappaleista on ollut kauhuromanttinen Laulu ristilukista, joka oli alun peri osa musiikista opus 27 Adolf Paulin näytelmään Kuningas Kristian II.

Laulu erkani sarjasta pian itsenäiseksi numeroksi, sillä sen hyytävän tunnelman pelottavine hämähäkkeineen on sanottu kuvanneen suomalaisten vihaamaa kenraalikuvernööri Bobrikovia. Laulusta tuli sortovuosina vastarinnan symboli.

Vielä hienompia ovat kuitenkin lyhyelle melodiasäkeelle rakentuva, hekumallisen kimmeltävä Illalle, ekspressiivisen symbolistinen Svarta rosor tai uhkean traaginen balladi Flickan kom ifrån sin älsklings möte – vain muutamia mainitakseni. Kaiken kaikkiaan opusten 36, 37 ja 38 yksinlaulut ovat tyylillisesti yhtenäisimpiä ja laadullisesti korkeatasoisimpia.

Nostan yhden laulun muiden yläpuolelle. Se on opuksen 37 neljäs kappale Var det en dröm (Untako vain) vuodelta 1902. Sibelius omisti sävellyksen suosikkisopraanolleen Ida Ekmanille ja ojensi käsikirjoituksen laulajalle sanoen: ”kas tässä kaunein lauluni”.

Var det en dröm on Sibeliuksen tunnevoimaisimpia vokaaliteoksia, jonka romanttista hehkua ja värikylläistä pianosäestystä ei ylitä mikään hänen laulutuotannossaan. Se vetää vertoja Richard Straussin parhaille saavutuksille.

Melodialinja yltää valtaviin nousuihin, joissa solisti saa päästellä täysin palkein. Yllättäen laulu päättyy kuin sammuvan kynttilän liekki – tavalla, joka on monelle Sibeliuksen yksinlaululle tyypillinen.

Var det en dröm on vihdoin teos, joka läpäisee seulani ja tulee valituksi mukaan autiolle saarelle soittolistan sijalla kymmenen.

Laulua ovat esittäneet kaikkein suurimmat sopraanot Birgit Nilssonista Kirsten Flagstadiin ja Elisabeth Schwarzkopfiin. Suomalaistähdistä ihanteellisen tulkinnan on tehnyt Karita Mattila. Tässä kuullaan hänen versionsa pianistina Ilmo Ranta:

https://www.youtube.com/watch?v=A06mPFYoOzE

Seuraavassa jaksossa etsitään lisää sävellyksiä aution saaren soittolistalle Sibeliuksen orkesterimusiikista.