Matka uuteen maailmaan

konsertti | En voinut olla kuulematta vieressä istuneiden rouvien keskustelua ennen esityksen alkua. Puheena oli illan konserttiohjelma ja se, mitä olisi odotettavissa.

Toinen kiinnitti huomiota teosten pituuksiin, jotka oli merkitty käsiohjelmaan. Charles Ivesin 1900-luvun alussa säveltämän Central Park in the Dark -orkesteriklassikon oli määrä kestää 9 minuuttia, kun taas Kalevi Ahon vuonna 2012 kantaesitetylle lyömäsoitinkonsertolle oli varattu 36 minuuttia.

Rouva suhtautui epäillen yli puolen tunnin kestoon. Hänen mielestään yhdeksän minuuttia olisi riittävä nykymusiikkiteokselle. Keskustelukumppani oli samaa mieltä. Onneksi toisella puoliskolla saataisiin kuulla varmasti hyvää musiikkia, Antonín Dvořákin yhdeksäs sinfonia ”Uudesta maailmasta”.

Kun konsertin ensimmäinen puoliaika päättyi, tilanne oli kääntynyt päälaelleen. Rouvat huusivat bravota villiintyneen yleisön mukana ja osoittivat suosiotaan Kalevi Aholle, joka oli kutsuttu esiintymislavalle. Aika oli kulunut kuin siivillä.

Väliajalla kolmas kuulija ilmoitti hänkin huutaneensa bravota mutta lisäsi iloisesti, että mahtaako se olla enää sallittua hänen ikäiselleen, 86-vuotiaalle. Lyömäsoitinkonserton nykymusiikki oli sytyttänyt varautuneen kuulijakunnan liekkeihin ikään katsomatta.

Ansionsa oli illan solistillakin. Hän oli moneen kertaan palkittu 33-vuotias itävaltalainen Martin Grubinger, joka soitti teoksen solistiosuuden ulkomuistista. Se on tässä tapauksessa melkoinen temppu. Grubingerin virtuositeetista kertoo myös jotain hänen ansaitsemansa lisänimi ”lyömäsoitinvelho”.

Sellainen tarvitaan Ahon sävellyksen seremoniamestariksi, sillä teoksen lisänimi Sieidi on saamen kieltä ja tarkoittaa ”seitaa”, pyhää uhrikiveä tai kulttipaikkaa. Erikoisella nimellä säveltäjä on halunnut tehdä kunniaa pienelle pohjoiselle vähemmistökansalle.

Alkujaan Aho omisti primitivistisen konserttonsa lyömäsoittaja Colin Currielle, mutta sittemmin Grubinger on ottanut kappaleen omakseen ja hurmannut sillä yleisönsä Keski-Euroopan metropoleissa. Hän on julistanut sen kulttiteokseksi. Myös tekijän mukaan Sieidistä on tullut hänen suosituin sävellyksensä.

Musiikki alkaa afrikkalaisen djembe-rummun soololla ja orkesterin isorumpujen jysähdyksillä. Jo ensimmäisestä iskusta kuulija vedetään mukaan samanistiseen rituaaliin, jonka ylipappina toimii konserton solisti kapellimestarin jäädessä väistämättä avustajan osaan. Tällä kerralla tahtipuikkoa heilutti Radion sinfoniaorkesterin edessä espanjalainen Gustavo Gimeno – alun perin lyömäsoittaja hänkin.

Yksiosaisen Sieidin samanistinen luonne rakentuu alkaen pienistä detaljeista ja ulottuu suurmuotoon saakka. Vuohennahalla päällystettyä djembeä rummutetaan paljain käsin, ja soittimen sanotaan pitävän sisällään kolme henkeä: puun, vuohen ja rummuntekijän hengen. Toistuvat, väkevät rytmikuviot vaikuttavat kuin hypnoosi.

Orkesterivälikkeen jälkeen solisti ryhtyy soittamaan darabukaa. Se on puolestaan tiimalasin muotoinen käsirumpu, joka on lähtöisin arabialaisesta musiikkiperinteestä. Sen ääni on kirkas ja terävä.

Seuraavaksi ovat vuorossa rumpukapuloin soitettavat kalvosoittimet sekä puiset lyömäsoittimet kuten marimba, puu- ja temppeliblokit ja edelleen metalliset lyömäsoittimet vibrafoni ja tam-tam. Kaikkiaan teoksessa käytetään yhdeksää soolosoitinta.

Orkesterijaksot vuorottelevat solistiosuuksien kanssa. Jokaisen siirtymän aikana orkesteri ottaa osaa musiikillisen matkan vaiheisiin ja kommentoi tapahtumien kulkua. Solisti saa taustatukea orkesterin omilta lyömäsoittajilta, jotka pääsevät hetkittäin hekin solistisiin tehtäviin.

Kyse on aidosta konsertosta, jossa musiikki syntyy keskustelusta ja vuorovaikutuksesta, kun muusikot haastavat toisensa yhä uudelleen.

Teoksen kirjaimellinen käännekohta on solistin osittain improvisoima kadenssi, jonka hän soittaa tam-tamilla. Sen jälkeen alkaa paluumatka, jonka kuluessa solisti siirtyy jälleen soittimelta toiselle – nyt käänteisessä järjestyksessä.

Sieidin rakenne on yksinkertaisuudessaan nerokas.

Samanistiselle rituaalille ominainen kulku tuonpuoleiseen ja takaisin on toteutettu kekseliäästi ja hämmästyttävän rikkaasti. Kyse ei ole peilikuvasta, jossa paluu olisi menomatkan toisinto, vaan kumulatiivisesta, kerrostuvasta kokemuksesta: matkan aikana kuulijaa johdatellaan yhä uusiin maisemiin eikä paluuta ole.

Sävellys on kuin taikamatto. Sen kyydissä saa kosketuksen vieraisiin äänimaailmoihin ja merentakaisten maiden kulttuureihin, kuin tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

Viittauksia on saamelaisuuden lisäksi ainakin Afrikan ja Lähi-idän musiikkitraditioihin, kauemmaksikin. Tyylipiirteet vaihtelevat tummanpuhuvasta primitivistisestä ilmaisusta orientin koristeellisuuteen ja buddhalaisiin kelloääniin – länsimaisen konserttimusiikin keinovaroin. Viimeistään saksofoni tuo tuulahduksen myös 1900-luvun kaupunkikulttuurien savunhajuisesta dekadenssista.

Samanistinen kokemus laajenee kaikkeutta syleileväksi tilaksi, jossa itä ja länsi, arkaainen ja moderni ovat osa yhtä kertomusta.

Akustiikan haltuunotto on tärkeässä osassa. Musiikkitalon suuressa salissa teoksen kaikki soolosoittimet oli sijoitettu lavan eteen ja orkesterin lyömäsoittimet sivuille ja taakse. Syvyyden tunne huikaisee. On vaikea kuvitella, miltä kantaesitys on kuulostanut, sillä se toteutettiin ulkoilmassa Luostotunturin rinteellä.

Osa Sieidin suosiosta selittyy musiikin vahvalla fyysisyydellä sekä sillä, että performanssin seuraaminen on antoisaa katseltavaa. Lavalla tapahtuu koko ajan, kun lyömäsoittajat ottavat instrumenteistaan kaiken irti. Varsinkin pääsolistin tehtävänä on esitellä patteristonsa mahdollisuudet täydessä laajuudessaan – myös soittamalla lyömäsoittimiaan jousisoittimien jousin.

Silti olen sitä mieltä, että teos on ennen kaikkea kuultava.

Ahon on onnistunut kirjoittaa musiikkia, jonka värikkäät taitteet välttävät viimeiseen saakka kaikkea yksitoikkoista ja ilmeistä. Rumpujen rytmikuviot saavat seurakseen laajan kirjon loistavasti orkestroitua satsia, joka luo yhtäältä lyyrisiä ja staattisia toisaalta energisiä ja dynaamisia sointipintoja. Kuulokuva on ylenpalttinen.

Kun Musiikkitalon konsertin ensimmäinen puoliaika päättyi ja Sieidin sadepisaramaiset soinnit hiipuivat etäisyyksiin, kuulijakunta oli täysin myyty. Äkkiä ei tule mieleen, milloin nykymusiikkisävellys olisi saanut yleisössä aikaan yhtä räjähtävän reaktion. 

Lyömäsoitinvelhon tahdittama matka oli avannut uuden maailman.

On selvää, että konsertin muut, sinänsä hienot klassiset musiikkinumerot jäivät Ahon näkyjen varjoon. Ne saivat osakseen jossain määrin epätasaiset toteutukset.

Se ei haitannut. Uusi maailma ei löytynyt tällä kertaa New Yorkin Keskuspuistosta eikä preerioiden lakeuksilta vaan kuulijan sisimmästä.

Sieidi osoittautui musiikillisen suggestion riemuvoitoksi, jonka vaikutus oli korostuneen subjektiivinen. Se syntyi jokaisen vastaanottajan mielessä omalla ainutkertaisella tavallaan. 

Samalla kokemus oli vahvasti yhteisöllinen. Monella tuntui olleen tarve jakaa elämys väliajalla jopa tuntemattomien kanssa.

Myös minulle avautui siihen mahdollisuus. Lämpiössä melkein törmäsin säveltäjään itseensä ja sain tilaisuuden esittää hänelle kiitokseni upeasta musiikista. Mielestäni Sieidi on Kalevi Ahon ehdoton mestariteos.

Radion sinfoniaorkesterin konsertti Musiikkitalossa keskiviikkona 16. marraskuuta 2016.