Sananjalkojen sukua

romaani | Kirjan kansiliepeessä lukee, että vuosi 2005 on jäävä Venäjän kirjallisuuden historiaan. Silloin ilmestyi käsillä oleva teos, Mihail Šiškinin kolmas romaani Neidonhius.

Mainokseksi tarkoitetut sanat voivat kääntyä myös itseään vastaan. Kehuttu mutta vaikeaksi sanottu tiiliskivi sai odottaa vuoroaan kuukausia, ennen kuin rohkenin avata sen kauniin kannen. Tarvittiin kesäloma ja levännyt mieli.

Neidonhius on toinen Šiškiniltä suomennettu teos. Aiemmin on julkaistu vain kirjeromaani Sinun kirjeesi (2011). Molemmat ovat Vappu Orlovin käännöstyötä.

Vuonna 1961 Moskovassa syntynyt Šiškin on saavuttanut suuren suosion Venäjän lisäksi myös muualla Euroopassa. Hänen kansainvälinen läpimurtonsa tapahtui Neidonhiuksen menestyksen siivittämänä.

Venäjällä kirjailijalle on myönnetty kaikki suurimmat tunnustukset, ja tulevaisuudessa hänen uskotaan olevan vahvoilla, kun kirjallisuuden Nobel-palkintoa jaetaan.

Suosiostaan huolimatta Šiškin on ollut syvästi pettynyt synnyinmaansa poliittiseen ja henkiseen kehitykseen. Hän on purkanut turhautumistaan artikkeleissa, joita hän on kirjoittanut länsimaisiin lehtiin – myös suomalaisiin.

Kritiikki on kohdistunut maan hallintoon ja nationalistiseen retoriikkaan sekä erityisesti Venäjän interventioon Krimille.

Šiškinin äiti oli ukrainalainen venäjän kielen ja kirjallisuuden opettaja ja isä venäläinen sotaveteraani. Kirjailija on kertomansa mukaan iloinen, että hänen vanhempansa ovat kuolleet eivätkä tiedä kotimaidensa olevan sodassa keskenään.

Šiškin on paljastanut, että yhteiskunnallisen aktiivisuutensa seurauksena hän saa venäläisiltä kiitosten lisäksi uhkaavia kirjeitä. Niissä häntä pidetään petturina. Venäjä on kirjailijan mukaan täynnä vihaa.

Šiškin jätti kotimaansa jo vuonna 1995 ja muutti perheineen Sveitsiin. Siellä hän toimi maahanmuuttovirastossa venäjänkielisten pakolaisten tulkkina, kunnes sai potkut. Syynä oli Neidonhius. Kirjailija oli käyttänyt romaanin aineksena kertomuksia, joita oli kuullut työssään. Se ei ollut hyväksyttävää.

”Tulkki saa vain tulkata, ei välittää viestiä eteenpäin”, Šiškin on myöntänyt.

Neidonhius ei kuitenkaan ollut poliittinen pamfletti tai tendenssikertomus. Romaani ei saarnaa eikä osoittele. Lukija saa tehdä omat päätelmänsä, jos se on tässä tapauksessa edes mahdollista. Teos on mitä moniselitteisin.

Lähtökohta on omaelämäkerrallinen. Ollaan sveitsiläisessä pakolaiskeskuksessa, jossa haastatellaan maahanpyrkijöitä.

Kerronta rakentuu kysymyksistä ja vastauksista. Ne ovat saaneet kipinän todellisista pöytäkirjoista, sillä Šiškin on vakuuttanut, ”ettei koskaan keksi mitään vaan kirjoittaa sen, mitä on tapahtunut”.

Näkökulma on keskustelujen tulkin, jonka nimeä ei mainita. Kuulustelut ovat aluksi tiukan asiallisia, mutta vähitellen niistä alkaa kehräytyä erikoislaatuinen vyyhti kirjavia ihmiskohtaloita – etupäässä surullisia, kummallisia, kauheita tarinoita. ”Muunlaisia ei täällä kerrotakaan”, tulkki toteaa. Lopulta vuoropuheluista kasvaa syvällisiä filosofisia pohdintoja.

Hakijoiden asema jää vastaanottokeskuksen johtajan ratkaistavaksi. Hän on nimeltään Peter Fischer – Pietari Kalastaja – kuin Pyhä Pietari, joka karsii jyvät akanoista Sveitsiksi kutsutun paratiisin portilla.

Tärkeintä ei ole, kertooko hakija totuuden, vaan se, että tarina on kyllin hyvä. ”Jos totuutta ei voi saada selville, on selvitettävä edes valhe”, Pietari vaatii.

Tulkin tehtävänä on innoittaa kertojat parhaimpaansa.

Reilun sadan sivun paikkeilla tekstin kirjasin vaihtuu ja siirrytään toisenlaisen kirjallisen materiaalin pariin. Se koostuu päiväkirjamerkinnöistä. Ne ovat Šiškinin keksimiä mutta antavat äänen historialliselle henkilölle, venäläiselle laulajattarelle Isabella Jurjevalle (1899–2000).

”Bella Dmitrijevnan” päiväkirjoja seurataan 1910-luvulta lähtien pitkälle halki vuosisadan myrskyjen. Varsinkin tekstin alkupuoli on lapsenomaisessa kömpelyydessään aseistariisuva.

Šiškin rakentaa laulajattaren tarinasta kaaren, jossa liikutaan Rostovista Moskovaan, Berliinistä Pariisiin. Nuoren tytön ihastumiset seuraavat toisiaan, vaihtuvat oikeiksi rakkaussuhteiksi ja laimentuvat pettymyksiksi.

Pikkutytöstä kasvaa aikuinen nainen ja lopulta vanheneva tähtilaulaja.

On silmiinpistävää, että päiväkirjan sivuilla Venäjän traaginen historia näyttäytyy tuskin mitenkään. Keskiössä ovat yksilön ilot ja surut, elämän pienet suuret sattumukset.

Kirjailijaa on syytetty plagioinnista. Vaikka Jurjevalta ei ole säilynyt päiväkirjoja, hänen julkaistuissa muistelmissaan on jaksoja, joiden sanotaan muistuttavan epäilyttävästi Šiškinin tekstiä. Kirjailija on puolustautunut väittämällä kirjoittavansa ”seuraavan ulottuvuuden proosaa”, joka imitoi kömpelöä muistelmakirjallisuutta.

Todellisuudessa tekstillä on historiallinen esikuva. Se on kirjailijan äidin päiväkirja, jonka tämä antoi poikansa luettavaksi ennen kuolemaansa. Šiškin on kertonut ihmetelleensä äitinsä naiiveja merkintöjä, jotka olivat täynnä nuoren tytön höpöttelyä rakkauksista – aikana, joka oli Venäjän historian synkintä.

Myöhemmin kirjailija ymmärsi äidin sanojen viisauden. Niiden romanttinen tulevaisuudenusko säteili valoa säkkipimeään todellisuuteen.

Šiškin päätti käyttää päiväkirjaa osana romaaniaan. Koska hänestä oli epäsopivaa kirjoittaa äidistään, hän kirjoitti Jurjevasta, jonka elämä kattoi koko vuosisadan. ”Valitsin päiväkirjan pitäjäksi tämän laulajan, jonka levyjä meillä kotona oli ja joita isäni kuunteli. Lauluillaan hän loi toivoa.”

Kuulustelujen ja päiväkirjamerkintöjen lisäksi Neidonhius sisältää vielä kolmannen suuren tarinalinjan, jonka tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Italiaan ja Roomaan. Typografia muuttuu jälleen. Tarinat ovat kirjeitä, joita tulkki lähettää pienelle pojalleen. Tämä leikkii olevansa keisari ”Nebukadnosaurus”.

Kirjeet tarjoavat näkymän tulkin oman elämän sekasortoiseen tilaan. Lapsuusmuistot, perhesuhteet, aviolliset ongelmat ja tulevaisuuden haaveet sekoittuvat tajunnanvirraksi, jossa arjen havainnot laventuvat myyteillä ja kuvitelmilla.

Tulkin vaimo on nimeltään Isolde, jonka edellinen, auto-onnettomuudessa kuollut aviomies on Tristan. Mustasukkaisuus myrkyttää tulkin mielen, kun hän huomaa, ettei vaimo kykene karistamaan tuonpuoleisen kirkastamaa suurta rakkauttaan.

Tulkki kokee jäävänsä pelkäksi Tristanin korvikkeeksi eikä pysty kilpailemaan kuolleen esikuvansa kanssa. Hänen silmin myös ikuinen kaupunki Rooma näyttäytyy pelkkänä autenttisuuden mausoleumina, kun aidot veistokset on evakuoitu aukioilta museoiden kätköihin ja korvattu kopioilla.

Tämäkin tarina pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin, sillä Isolden esikuvana on ollut Šiškinin ensimmäinen vaimo.

Neidonhiuksen kolmea vuorottelevaa ja limittyvää, alituiseen keskeytyvää tarinalinjaa on haluttu pitää yhden ja saman kertojasubjektin – tulkin – puheena. Ajatus voi olla perusteltu, sillä pakolaiskeskukseen sijoittuvien dialogien ja pojalle osoitettujen kirjeiden lisäksi Isabella Jurjevan päiväkirjamerkinnät ovat tulkin toimittamaa materiaalia.

Itse en koe yhtä subjektia välttämättömäksi enkä rohkene nähdä kokonaiskuvaa näin selkeäpiirteisenä, sillä tulkin persoona jää varsin hämäräksi. Hänen nimeään ei kerrota eikä missään vaiheessa käy selväksi, onko kyse saman henkilön havaintomaailmasta.

Šiškin on jättänyt kysymyksen avoimeksi ja lukijan ratkaistavaksi. Tulkilla ei ole nimeä, koska hän on kuka hyvänsä – jokamies – eikä hänen henkilöllisyydellään ole merkitystä. Tarinat voivat olla kenen tahansa puhetta.

”Tulkki” on ymmärrettävä paitsi ammattinimikkeeksi myös anonyymiksi tulkitsijaksi, jonka kautta teoksen maailmat esittäytyvät ja avautuvat, saavat mahdolliset merkityksensä. Hän on ehkä myös vertauskuva kirjailijasta yleisellä tasolla – kirjailijasta taiteilijana inhimillisen kokemuksen välittäjänä.

Neidonhiuksen leimaa-antavin piirre on tarinoiden ylivalta.

Kun maahanpyrkijä ei ymmärrä, mitä häneltä odotetaan, pakolaiskeskuksen johtaja toteaa ankaraan sävyyn:

”Tarina on käsi, te olette lapanen. Tarinat vaihtavat teitä niin kuin lapasia. Koettakaa tajuta: tarinat ovat eläviä olentoja. … Joten keksikääpä itsellenne kelvollinen legenda älkääkä unohtako, että kaikkein tärkeimpiä ovat pikkuseikat ja yksityiskohdat.”

Vaatimus on kuin suora toisinto strukturaalisemiotiikan perusajatuksesta. Sen mukaan todellisuus on vain heijastusta myyttien rakenteista ja arkkityypeistä.

Antropologi Claude Lévi-Strauss on huomauttanut, että ”emme väitä osoittavamme, miten ihmiset ajattelevat myyteillä, vaan miten myytit ajatteluttavat ihmisiä – heidän tietämättään”.

Romaanissa tarinat elävät omaa elämäänsä, ja loogiset aikayhteydet katkeavat jo alkumetreillä. Lukija kohtaa historiallisia henkilöitä, myyttisiä taruhahmoja, pyhimyksiä ja romaanihenkilöitä, kuolleita ja eläviä, jotka voivat olla peräisin mistä tahansa menneisyyden aikatasosta tai kulttuurin kerroksesta. Kaikki kulkevat käsi kädessä samoilla sivuilla ja sekoittuvat kolmen tarinalinjan kudokseen.

Antiikin Kyyroksen sotaretket vertautuvat Tšetšenian pakolaiskriisiin, kun taas Tristanin ja Isolden keskiaikainen legenda saa rinnalleen Dafniksen ja Khloën mytologisen rakkaustarinan tai modernin aviokriisin kuvauksen.

Poliittisesti korrektiin kieleen tottunut lukija hätkähtää, kun puhutaan ”neekereistä” – huomatakseen pian, että kyse onkin viittauksesta Agatha Christien tunnetun salapoliisiromaanin teemaan. Vastaan tulevat toistuvasti myös venäläisen kirjallisuuden klassikot Gogol, Dostojevski tai Bulgakov sekä kansansadut, maalaukset ja oopperat.

Ilmaisun tyylilajit muuttuvat kertomusten mukana; kysyjän ja vastaajan roolit vaihtavat paikkaa yhdessä hetkessä.

On myönnettävä, että lukukokemus saattaa tuntua kaoottiselta ja romaani pelkältä sekasotkulta. Yhtään ei helpota sekään, että moniääninen kerronta on jatkuvasti epävakaassa tilassa. Aina ei ole varmuutta edes puhujan sukupuolesta.

Kiihkeimmillään teksti tihentyy syvällisten aforismien ja yhdentekevien hokemien kimaraksi. Horisontti uhkaa kadota näköpiiristä.

Romaani ei ole kuitenkaan pelkkää pintaa, sillä Šiškin onnistuu vakuuttaa lukijan hämmentävän kerrontansa taustalla vaikuttavasta syvätasosta. Se tuntuu pohjattomalta.

Ihminen haluaa ymmärtää, mutta Neidonhiusta lukiessa on syytä ottaa ratkaiseva askel ja hylätä oletus koherenteista juonikuvioista tai perinteisistä romaanihenkilöistä. Niitä teoksessa ei ole käytännössä ollenkaan.

On heittäydyttävä tekstin vietäväksi ja uskallettava nauttia sen ohitse vilistävien viittausten synnyttämistä mielikuvista, jotka avaavat intertekstuaalisia yhteyksiä yhä uusiin kertomuksiin, uusiin maailmoihin. Ja niitä on kirjan täydeltä.

Jää lukijan harrastuneisuuden varaan, miten paljon tekstin potentiaalista saa irti. Saadakseen enemmän ei riitä, että hoksaa huomaamattoman kytkennän vaikkapa Tolstoin romaaniin Sota ja rauha. Lisäksi olisi tiedettävä, millaisen merkityspatterin kohtauksessa mainitut Nataša Rostovan ensitanssiaiset sulkevat sisäänsä. Tai mitä Berninin veistos Pyhän Teresan hurmio oikeastaan esittää. Tai mitä tarkoitetaan käsitteellä Tšehovin Hamlet. Pitäisi tuntea antiikin myytit ja lastenlorut.

Kun Iivana Julman salaisen poliisin virkamiehet opritšnikit rinnastetaan Maltan ritareihin, avautuu sarkastinen näkökulma poliittiseen lähihistoriaan. Ja kun myöhemmin puhutaan ”oculuksesta”, lukijan oletetaan olevan selvillä siitä, että kohtaus tapahtuu Rooman Pantheonissa – kaikkien jumalten temppelissä ja yhdessä arkkitehtuurin tyylihistorian vaikutusvaltaisimmista rakennuksista – jonka kupolin keskellä on lähes yhdeksänmetrinen aukko.

Šiškin edellyttää lukijalta herpaantumatonta valppautta. Ei voi kuin ihailla kirjailijan mestarillista kykyä hallita yltäkylläinen aineistonsa ja sen rajattomilta tuntuvat yhteydet.

Niiden jäljittämisessä suomentaja Vappu Orlov on tehnyt suuren työn – epäinhimillisen käännösurakkansa ohella. Hän on koostanut romaanin loppuun lähes kaksikymmentä sivua selittäviä viitteitä lukijaparan avuksi. Silti nekin ovat vain jäävuoren huippu.

Jotkut ovat harmitelleet puutteellista tietämystään eurooppalaisesta kulttuurihistoriasta tai venäläisen kirjallisuuden perinteestä. Miltä tuntuisikaan kokea Neidonhius teini-ikäisenä!

Kaikesta huolimatta vaativa romaani tarjoaa löydettävää jokaiselle – avokätisesti.

Toisaalta teoksen kieli on niin kaunista, että viisi- ja puolisataasivuisen kirjan jaksaa lukea, vaikka ei ymmärtäisi siitä mitään.

Elämys ylittää verbaalisen. Voimakkaat eri aisteihin vetoavat ärsykkeet saavat kokemaan tarinoiden mielikuvat fyysisinä tuntemuksina.

Neidonhiusta voisi verrata polyfoniseen sävellykseen, ellei vertaus olisi niin ontuva. Teoksen tekstisäikeet eivät noudata harmonian tai kontrapunktin kaltaisia lainalaisuuksia vaan etenevät eritahtisina, omalakisesti dissonoivina kertomuskimppuina.

Ehkä olisi parempi ajatella romaania akustisena kollaasina, jossa eri henkilöiden toistensa päälle puhumat repliikit limittyvät musiikilliseen materiaaliin – tai sitten suurena seinämaalauksena, jossa kaikki kohtaukset voi havaita yhdellä silmäyksellä.

”Kaikki tapahtuu samaan aikaan. Sinä kirjoitat nyt tätä riviä, ja minä luen sitä parhaillaan.” 

Neidonhius maalaa elämästä eeppisen kokonaiskuvan, jossa kaikki liittyy kaikkeen eikä mikään ole pysyvää tai muuttumatonta. Kaikki on mahdollista, mahdotonkin.

”Kysymys: Mutta jos tulevaisuuden viimeiselle sivulle on jo pantu piste, merkitseekö se, ettei mitään voi muuttaa. Jospa tekeekin mieli korjata elämässä jotain? Saada joku takaisin? Viedä rakkaus loppuun?

Vastaus: Päinvastoin, joka hetkenä voi sellainenkin muuttua mikä on jo tapahtunut. Jokainen sinun kokemasi ihminen muuttaa kaikkea edellä ollutta. Kysymys- ja huutomerkillä on kyky keikauttaa sekä lause että kohtalo ylösalaisin. Menneisyys on se mikä jo tunnetaan, mutta se muuttuu, jos eletään viimeiselle sivulle asti.”

Länsieurooppalaisissa arvioissa Neidonhiusta on pidetty postmodernina romaanina.

Postmodernista puhuminen ei ole 2010-luvulla enää kovin trendikästä, mutta käsitykseen on pakko yhtyä. On vaikea kuvitella mitään postmodernimpaa kuin Šiškinin monitahoisen romaanin kiinnittymättömiä merkityksiä pakeneva kerronta: kirja on tyyliperiodin myöhäinen yhteenveto ja huipennus.

Teoksen erityispiirteisiin kuuluu myös se, että kaikesta kitkastaan huolimatta teksti viettelee lukijansa. Neidonhius on romaani, joka vetää puoleensa ja houkuttelee kuin kukka mehiläistä – ja vaatii useita lukukertoja.

Jokaisen lähestymisyrityksen kohdalla teksti näyttäytyy erilaisena, ja sen fragmenttien tuottamat assosiaatiot saavat uusia merkityksiä ja kytkentöjä.

Se syntyy lukijan mielessä joka kerran uudelleen, uudenlaisena.

Neidonhius on kuin Herakleitoksen kuuluisa vertaus, jonka mukaan samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa. Sen enempää astuja kuin virtakaan eivät ole enää entisellään.

Šiškinin tyylissä on myös jotain perin venäläistä. Pitkään sensuurin oloissa kehittynyt kulttuuri on luonut suojakseen kerrontaperinteen, jossa todellinen viesti kätketään vihjauksin ja piilomerkityksin.

”Totuus on vain siellä missä se salataan.”

On paradoksaalista, että kirjailijaa on syytetty plagioinnista, kun kysymys autenttisesta on romaanin johtoaiheita. Tai sen kyseenalaistaminen.

Alkuperäisen ja kopion vastakkainasettelusta tulee merkityksetöntä, kun ymmärretään, että samat myytit ja tarinat syntyvät eri aikoina yhä uudelleen. Kaikki virtaa ja vaihtuu toiseksi, mutta mikään ei sittenkään muutu. Aina palataan antiikkiin.

Tästä näkökulmasta Rooman valinta yhdeksi teoksen keskeisistä tapahtumapaikoista on oivallinen, sillä kaupungin miljöö tarjoaa mahdollisimman rikkaan ja monikerroksisen näyttämön aikatasoja ennakkoluulottomasti yhdistelevälle kerronnalle. Roomassa kaikki ajat ovat läsnä.

Ikuiseen kaupunkiin sijoittuvat jaksot tarjoavat Rooman-kävijälle väristyksiä, kun tarina poukkoilee tutuilla paikoilla. Kyrillisten kirjainten kehittäjän Kyrilloksen hautaa etsitään, kuten Gogolin asuntoakin. Romanttiset aukiot ja suihkulähteet saavat jälleen todistaa yhden avioliiton hajoamista.

Venäläisen kirjallisuuden fiktiiviset hahmot ilmestyvät Rooman kaduille ja tekevät läsnäolollaan pilkkaa turisteista, jotka suorittavat hartaita pyhiinvaelluksia karttojen ja opaskirjojen ohjaamina ”autenttisten” tapahtumapaikkojen äärelle.

Autenttisuus on harhaa, sillä totuus on toisaalla ja sanan mahti ylitse muiden. ”Sillä sanalla on maailma luotu, ja sana herättää meidät eloon.”

Romaanin loppupuolella teoksen sipulimainen, sisäkkäisten kertomusten rakenne alkaa hahmottua ja pääteemat murtautuvat esiin tekstikaaoksen kuohuista.

Keskeisimpänä on miehen ja naisen suhde – rakkaus ja sen kaipuu – joka läpäisee kaikki romaanin kertomuslinjat: pakolaisdialogit, päiväkirjamerkinnät, kirjeet sekä lukemattomat kirjalliset viittaukset.

Rakkauden vastinpariksi kirjailija nostaa inhimillisen kärsimyksen teeman, joka on yhtä ikiaikainen ja seurausta rakkauden puutteesta.

”Rakkaus – se on sellainen erityinen Jumalan kokoinen tuhatjalkainen, väsynyt kuin suojaa etsivä matkamies ja kaikkialla oleva, niin kuin siitepöly. Se pukee meidät kaikki päälleen kuin sukan. Meidät on ommeltu sen jalan mukaisiksi ja me mukaudumme sen muotoon. Se kulkee meillä. Ja siinä tuhatjalkaisessa me olemme yhtä.”

Toisaalla käy ilmi, että rakkaus on asenne ja valinta.

”Olja-täti väittää, että maailman kanssa on elettävä kuin vastanaineena, on rakastuttava tähän elämään joka päivä, sillä vastanaineet ovat täynnä rakkautta ja katsovat kaikkea aina uusin silmin. Koko elämän ajan on vietettävä kuherruskuukautta ja mentävä naimisiin kaiken kanssa: puun, taivaan, kirjojen ja maailman kaikkien ihmisten, kauniin kukan ja jopa tuon ikkunasta tulevan pakkasilman kanssa!”

Myös Isabella Jurjevan päiväkirjat saavat lopullisen pyhityksensä niiden kirjoittajan – tai oikeammin Šiškinin äidin – rakkauden filosofiasta.

”Sen on oltava onnellinen joka pystyy. … Joltakulta lyödään pää poikki, mutta väkijoukossa mestauslavaa ympäröivällä aukiolla on kaksi, jotka juuri silloin kokevat ensirakkautensa. Joku ihailee maalauksellista auringonlaskua ja joku toinen katselee samaa iltaruskoa kaltereiden takaa. … Mitä ankarampaa on jossakin yksien onnettomuus, sitä vahvemmin ja väkevämmin kuuluu toisten olla onnellisia toisaalla. Ja rakastaa kiihkeämmin.”

Roomassa tulkille ilmestyy kuin menneisyyden haamuna hänen lapsuutensa luokanvalvoja Galina Petrovna, josta on kerrottu jo romaanin alkupuolella. Galpetraksi kutsuttu opettaja on koominen karikatyyri, viiksekäs ja isorintainen nainen, jota oppilaat kiusasivat ja vihasivat.

Kun tulkki ihmettelee, miksi opettaja kaikesta huolimatta rakasti oppilaitaan, tämä vastaa: ”Tekin rakastitte minua, ette vain tienneet sitä.”

Romaani päättyy Galpetran pitkään monologiin, jonka ajatusten kymi antaa selityksensä teoksen nimen mysteerille.

Kasvi- ja eläinoppia opettanut Galpetra kertoo tarinan neidonhiuksesta. Se on muureilla ja valleilla elävä kasvi, jonka lehdet muistuttavat avonaisia hiuksia ja jolla kukkakimput kehystetään – se on jäänne vuosimiljoonien takaa toisista maailmanajoista, elävä fossiili.

Galpetra selostaa: ”Kaikkein ylimmäinen, kaikkivaltias, ei odota ketään, siksi hän onkin nurmen nukka. Häntä ei vain näe heti. … Katso tässä kaikkea verhoaa sammal ja yltyleensä kasvava jumala, kevyt, kiharainen. Meillä se on huonekasvi, se ei selviäisi muuten, ilman ihmisen rakkautta ja lämpöä, mutta täällä se on rikkaruoho. No niin, kuolleella kielellä, joka tarkoittaa elävää, se on Adiantum capillus veneris. Nurmen nukka hiussaniaisten sukua. Venuksen hius, neidonhius. Elämän jumala. Värähtelee hiukkasen tuulessa. Ikään kuin nyökkäilee: niin, niin, näin se on, tämä on minun temppelini, minun maani, minun tuuleni, minun elämäni.”

Ateisti Galpetra yltyy apokalyptiseen hurmokseen, vaikka hänen tapanaan on opettaa, että kristinusko on orjien ja itsemurhaajien uskonto ja että Jumalaan voivat uskoa vain vanhat mummot. Saarnan säkeissä kaikuu Sinuhe egyptiläisen raamatullinen paatos:

”Olen ruohojen ruoho. Kasvoin täällä ennen teidän ikuista kaupunkianne ja olen kasvava sen jälkeen. … Minä kasvan kaikkien teidän kankaittenne läpi ja nousen ilmoille kaikesta teidän marmoristanne. Minä olen Forumin jokaisella rauniolla ja jokaisen floksien seassa olevan tiilen alla. Ja siellä missä minua ei näy, ovat minun itiöni. Missä minua ei ole, siellä minä olen ollut ja olen oleva. Olen siellä missä tekin.”

Kun takakansi painuu kiinni, lukija jää kuin tyhjän päälle mutta tietää kuuluvansa etuoikeutettujen joukkoon.

Vuosi 2005 jää aikakirjoihin – paitsi Venäjän kirjallisuuden historian myös maailmankirjallisuuden – ja Mihail Šiškin sen mukana. Sillä Neidonhius on huikea romaani, monumentaalinen teos, lukuelämyksenä poikkeuksellinen ja rikas, ainutlaatuinen.

Šiškinin saavutus on jo kohotettu Tolstoin, Dostojevskin ja Joycen romaanitaiteen huippujen rinnalle, ja varsinkin viimeksi mainitun Odysseus on ollut ilmiselvästi Neidonhiuksen tyylillinen esiteksti.

Aikamme kertojista on ehdotettu vertailukohteiksi Orhan Pamukin ja J. M. Coetzeen nimiä, mutta minusta näiden teokset jäävät jälkeen Šiškinin samalla kertaa sekä säkenöivästä että syvällisestä sanataiteen mestaruudesta.

Kirjailija itse on pitänyt venäläisen kirjallisuuden perinteessä läheisimpänä Gogolin absurdia satiiria ja maininnut suoraksi ihanteekseen Ivan Buninin. Tämä kirjoitti kertomuksia vallankumouksen jälkeisestä Neuvostoliitosta maanpaossa – kuin Šiškin Sveitsissä.

Omaan mieleeni palaa ennen kaikkea Tšehov, jonka näytelmien terävästi piirretyt henkilöt puhuvat toistensa ohi, eikä heidänkään raukea elämännälkänsä tule koskaan tyydytetyksi.

Neidonhiuksen tarinoiden maailma muistuttaa merkillisellä tavalla myös sveitsiläisen Alberto Giacomettin modernistista veistotaidetta ja sen langanlaihoja ihmisfiguureja – alakuloisia ja yksinäisiä. Giacomettin hahmot näyttävät kävelevän toisiaan kohti, mutta tarkemmin katsottuna kulkureitit eivät milloinkaan kohtaa vaan sivuuttavat toisensa hipaisuetäisyydeltä.

Venuksen hius, neidonhius. Elämän mykkä jumala ei armahda. Rakkaus on ohikiitävä hetki tai kuihtuva kukka, kunnes siemenet alkavat jälleen itää ja tarinoiden ketju jatkaa päättymätöntä kulkuaan.

Ja jäljelle jää vain nurmen nukka. 

Mihail Šiškin, Neidonhius, WSOY 2015.