Humanistin evankeliumi

ajan henki | Kalenterin päivien käydessä vähiin mieleen palaavat kuluneen vuoden tapahtumat. Medioissa kerrataan eri alojen kohokohtia, julkaistaan kuvakoosteita ja tehdään henkistä tilinpäätöstä.

Joulusaunan lauteilla muistelin Anselm Kieferin (s. 1945) näyttelyä, joka oli vuoden kuvataidetarjonnan ehdoton huippuhetki kotimaan kamaralla. Sen antia on tullut pohdiskelleeksi usein, ja näin jälkeenpäin ajateltuna Mäntän Serlachius-museoiden järjestämä retrospektiivi veti vertoja mille tahansa näyttelylle, joka on osunut kohdalleni.

Kieferin visuaalisesti väkevissä ja mittakaavaltaan monumentaalisissa teoksissa teki vaikutuksen erityisesti se, että niiden sisältö on tiukasti kiinni ajassa ja pureutuu nykytodellisuuden vaikeimpiin ongelmakohtiin. Samalla kertaa taiteilijan teemat kurkottavat kohti yleispäteviä totuuksia, ajattomuutta ja ikuisuutta; suurten maalausten ja veistosten voi uskoa puhuttelevan vielä satojen vuosien päästä – jos niitä on silloin joku täällä katsomassa.

Saunan lauteilla yksi Kieferin töistä tuntui muita ajankohtaisemmalta, sillä sen kertoma tarina liittyy joulun aikaan. Teos on lyijystä ja teräksestä valmistettu kymmentonninen veistos Sol Invictus Elagabalus vuodelta 2012.

Nimen alkuosa vie ajatukset antiikin Roomaan ja sen valtakunnassa harjoitettuun uskonnolliseen kulttiin. Sen kohteena palvottiin Sol Invictusta – Voittamatonta aurinkoa. Kultti huipentui vuosittain auringonjumalan syntymäpäivänä (dies natalis), jota juhlittiin talvipäivänseisauksen jälkeen 25. joulukuuta. Silloin aurinko syntyi uudelleen ja valo voitti pimeyden.

Uskonto oli lähtöisin nykyisen Syyrian alueelta, mutta ajan mittaan sen palvontamenot levisivät valtakunnan pääkaupunkiin Roomaan. Veistoksen nimen loppuosa Elagabalus viittaa siihen, mitä jatkossa seurasi.

Elagabalus oli historiallinen henkilö ja Rooman keisari, joka hallitsi suurta valtakuntaa teini-ikäisenä vuosina 218–222 jaa. Hänen pyrkimyksenään oli tehdä Sol Invictuksen kultista valtionuskonto, mutta hanke ei edennyt keisarin epävakaan ja lyhyeksi jääneen hallituskauden aikana.

Tilanne muuttui vuonna 273, kun silloinen keisari Aurelianus kukisti Roomasta irtautuneen Palmyran valtakunnan ja palautti sen takaisin osaksi keisarikuntaa. Aurelianus oli vakuuttunut, että hänen voittonsa oli ollut auringonjumalan ansiota. Seuraavana vuonna hän julisti Sol Invictuksen palvonnan valtion pääuskonnoksi.

Sol Invictuksen kultti hiipui lopulta, kun kristinusko sai pysyvän jalansijan keisari Konstantinus Suuren päätöksellä vuonna 313 ja vakiintui sittemmin Rooman valtionuskonnoksi. Pakanallista alkuperää olevat tavat ja symbolit eivät kuitenkaan kadonneet minnekään.

Kristinusko omaksui Sol Invictuksen syntymäpäivän 25. joulukuuta Kristuksen syntymäpäiväksi ja siten myös joulujuhlan ajankohdaksi. Itse Kristus merkitsi varsinkin varhaiskristityille eräänlaista auringonjumalan korviketta, joka oli noussut kolmantena päivänä kuolleista, kuten aurinko teki talvipäivänseisauksen jälkeen joka vuosi.

Monet tapansa kristillinen joulu lainasi niin ikään pakanalliselta Saturnalia-juhlalta. Sitä vietettiin Roomassa 17.–23. joulukuuta maanviljelyksen jumalan Saturnuksen kunniaksi, kun syyskylvöt oli saatu päätökseen ja maataloustöihin sidotulla rahvaalla oli aikaa juhlia sadonkorjuuta.

Juhlaan kuului syöminkejä ja juominkeja, lahjojen vaihtoa ja muita menoja, jotka nykyisin ymmärretään osaksi joulua ja karnevaaliperinnettä. Eräänlaista Saturnaliaa vietettiin Suomessa vielä yleisesti 1800-luvulla, kun sadonkorjuu huipentui syysjuhlaan, kekriin.

Saturnalia-juhla, Sol Invictuksen kultti ja kristillinen joulu ovat olleet kaikki traditioita, joissa juhlat pannaan pystyyn, kun siihen on ulkoisesti kaikkein vähiten aihetta.

Antiikin roomalaiset kokivat Saturnalian paluuksi Saturnuksen aikaan (aurea Saturni sæcula) eli kadonneeseen kulta-aikaan, jonka uskottiin olleen muinainen vaurauden, hyvinvoinnin ja kaikenlaisen yltäkylläisyyden aikakausi. Silloin ihmiset saivat elää onnellisina ja huolia vailla. Arkitodellisuus oli antiikin aikana kaikkea muuta.

Sol Invictuksen kultin kohokohta oli puolestaan ajoitettu hetkeen, jolloin palvonnan kohde – aurinko – oli vuotuisella kiertoradallaan mahdollisimman matalalla ja tämän vaikutuksesta luonto kuolemaa muistuttavassa lepotilassa. Se oli hetki valon juhlalle.

Kristittyjen Messias taas syntyi köyhälle pariskunnalle betlehemiläisessä navetassa, ja evankeliumin ilosanoman saivat kuulla ensimmäisinä yksinkertaiset lammaspaimenet – eivät oppineet tietäjät tai korkeat kuninkaat. Vapahtaja saapui vailla valtaa ja kunniaa kenenkään huomaamatta.

Keskitalven juhlia yhdistää niitä ympäröivä pimeys, jonka keskellä juhlitaan poissaolevaa. Kulta-aika on kadotettu, kesän kukkeus lakastunut ja kristillinen lunastus pelkkä lupaus epävarmassa tulevaisuudessa.

Tänä vuonna pimeys on vaikuttanut aivan erityisen läpitunkevalta. Sitä korostaa ainakin Etelä-Suomessa täysin lumeton maa, ja ilmastonmuutoksen kiihtyessä mustiin jouluihin on syytä totutella. Monille eläinlajeille kysymys on elämästä ja kuolemasta.

Uusimman ennusteen mukaan vuosisadan loppuun mennessä talvet ovat lämmenneet niin paljon, että Keski-Suomen lämpötilat vastaavat niitä, joita mitataan nykyään Unkarissa. Pian valkeat joulut elävät kuin Saturnuksen aika enää muistojen kalmistossa.

Mutta pimeys on muutakin.

Yhtä synkkä näkymä piirtyy eteen, kun ajatellaan kansainvälistä politiikkaa. Viidettä vuottaan jatkuva Syyrian sisällissota viattomine siviiliuhreineen on leimannut uutislähetyksiä illasta iltaan. Pommitetuista sairaaloista kaivetut lasten ruumiit järkyttävät ja saavat tuntemaan avuttomuutta. Kansainvälinen yhteisö on ollut voimaton puuttumaan tapahtumien kulkuun.

Kuvat ovat tuoneet mieleen Pablo Picasson 80 vuotta sitten maalaaman sodanvastaisen teoksen Guernica. Se ikuisti ensimmäisen siviiliväestöön kohdistetun ilmapommituksen, joka pantiin toimeen Espanjan sisällissodan aikana. Guernican kapinoiva baskikaupunki tuhottiin maan tasalle uhreista välittämättä, kuten Syyrian Aleppo kuluneen vuoden aikana.

Kun näin Picasson teoksen ensi kerran omin silmin 1990-luvulla, en uskonut, että siinä kuvattu valtiojohtoinen terrori toistuisi elinaikanani. Kun katselin maalausta jälleen pari kuukautta sitten Madridin Reina Sofian museossa, sen harmaalta pinnalta huusi Aleppon hätä.

Guernican kauhut eivät ole kadonneet minnekään vaan ovat yhä keskuudessamme.

Syyrian tapahtumat ja Lähi-idän konflikti laajemmin – Välimeren yli yrittäviä unohtamatta – ovat synnyttäneet pakolaiskriisiin, joka ravistelee Eurooppaa. Euroopan unionin vauraat maat ovat eri mieltä siitä, miten maahan pyrkiviin turvapaikanhakijoihin tulisi suhtautua. Varsinkin Itä-Euroopan entiset sosialistivaltiot ovat olleet haluttomia ottamaan vastaan hädänalaisia.

Asiaa ovat vaikeuttaneet islamistiterroristien jatkuvat attentaatit, jotka ovat kylväneet kauhua turvallisuudentunteeseen tuudittautuneiden eurooppalaisten keskuudessa. Viimeksi Berliinissä joulutorin väenpaljouteen tahallaan ohjattu rekka murskasi monen joulurauhan.

Viattomat kuolonuhrit kärjistävät asenteita ja syventävät juopaa meidän ja muiden välillä. Rasistiset ja muukalaisvastaiset tahot ovat saaneet vettä myllyihinsä ja pyrkineet leimaamaan kaikki turvapaikanhakijat potentiaaliseksi uhkaksi.

Humaani pakolaispolitiikka on joutunut puolustuskannalle.

Läntiset liberaalit demokratiat ovat pitkään ylpeilleet valtiomuodollaan, jonka on uskottu takaavan parhaat edellytykset yksilönvapauden ja kansalaisoikeuksien toteutumiselle. Sen vakuutena on pidetty demokraattisesti järjestettyjä vaaleja, itsenäistä tuomiovaltaa ja lehdistönvapautta.

Viime aikoina ja erityisesti tänä vuonna näistä periaatteista on monissa maissa haluttu luopua vapaaehtoisesti. Aiemman kehityksen vastaisesti valta on jälleen alkanut keskittyä harvojen käsiin.

Venäjällä ja Turkissa liberaalista demokratiasta on tuskin voitu puhua pitkään aikaan jos koskaan, mutta huolestuttavaa on ollut kehitys myös Euroopan unionin sisällä: Unkarin, Puolan, Tšekin ja Slovakian muodostama niin sanottu Videgrád-ryhmä on ottanut toistuvasti etäisyyttä eurooppalaisiin perusarvoihin ja julistanut Vladimir Putinin hallinnon esikuvakseen.

Sarjakuvataiteilija Ville Ranta tiivisti kehityksen pilapiirrokseen, joka julkaistiin Kirkko ja kaupunki -lehdessä marraskuun lopulla. Otsikko kertoi, että kuva esitti länsimaiden liberaalien johtajien kokoontumista. Vitsi oli siinä, että tyhjän paperiarkin keskelle oli piirretty ainoastaan pieni hahmo, joka oli tunnistettavissa Saksan liittokansleri Angela Merkeliksi.

Hämmentävintä on ollut seurata, mitä on tapahtunut Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa, jotka ovat pitäneet itseään liberaalin demokratian mallivaltioina. Vuoden aikana kummassakin järjestettiin demokraattiset vaalit, joiden voittajiksi julistettiin tahot, jotka menestyivät esittämällä äänestäjille perättömiä väitteitä ja suoranaisia valheita.

Britannia äänesti eroavansa Euroopan unionista kevyin perustein, ja amerikkalaiset valitsivat itselleen presidentin, joka muistuttaa enemmän helppoheikkiä kuin valtiomiestä. Seuraavaksi saadaan jännittää Hollannin, Ranskan ja Saksan vaalien kampanjointia.

Yksinkertaiset ratkaisut houkuttavat.

On sanottu, että elämme totuuden jälkeistä aikaa. Kaiken edellä kerrotun valossa väite on ilman muuta uskottava. Riittää, kun avaa minkä tahansa niin sanotun sosiaalisen median foorumin: faktoihin perustuvat argumentit, mielipiteet, uskomukset ja silkka hölynpöly lyövät silmille samalla painoarvolla. Matka muunnetusta totuudesta valheeseen on lyhyt. 

Jos tosiasiat eivät miellytä, sen pahempi tosiasioille.

Keskustelua ryydittää äärimmilleen polarisoitunut asenneilmasto. Joko olet meidän puolellamme tai meitä vastaan. Pohdiskeluille tai eri näkökulmien arvioinneille ei ole aikaa eikä tilaa. Klikkausten ja tykkäysten maailma on nopea ja mustavalkoinen. Tuomiot julistetaan enempää kyselemättä, vihapuhe rehottaa.

Euroopan unionin natistessa liitoksissaan nationalistis-populistiset voimat odottavat hetkeä armoniskuun. Nykyisen yhteiskunnallisen ilmapiirin vallitessa hetki saattaa olla lähempänä kuin uskoisi.

Harva välittää enää muistella, miksi eurooppalainen yhteistyö toisen maailmansodan jälkeen perustettiin. Saksan ja Ranskan ympärille muodostetun hiili- ja teräsyhteisön tavoitteena oli sitoa entiset vihollismaat toisiinsa pysyvästi, kuten sitten tapahtui. Sen kivijalalle rakennettiin Euroopan unioni.

Tiedostaako direktiiveihin kyllästynyt kadunmies, mikä merkitys unionin perustajien Jean Monnet’n ja Robert Schumanin visiolla on ollut meidän kaikkien sodanjälkeisten eurooppalaisten elämälle?

Ranskan vallankumouksen 200-vuotisjuhlia vietettiin vuonna 1989. Aivan kuin sen ihanteiden siivittämänä samana vuonna murtui Berliinin muuri, mikä päätti kylmän sodan. Se on ollut tärkein yksittäinen kansainvälispoliittinen tapahtuma oman elämäni aikana.

Berliinin muurin jälkeisiä vuosikymmeniä leimasi optimismi ja tulevaisuuden usko. Se loi kuvan uudesta ja paremmasta maailmasta, josta sodat vähitellen katoaisivat ja kansakunnat perustaisivat hyvinvointinsa yhteistyölle ja rinnakkaiselolle. Rajat pyyhittäisiin ja kauppa kukoistaisi. Ilmastonmuutoskin saataisiin kenties pysäytetyksi yhteisin ponnistuksin.

Jälkeenpäin katsottuna kuva oli pelkkä naiivi ja valheellinen utopia siitä, että ihminen lukee läksynsä ja oppii virheistään.

Berliinin muurista on kulunut vasta runsaat 25 vuotta, mutta sen jälkeen olemme etääntyneet kauas Schillerin ja Beethovenin maksiimista Alle Menschen werden Brüder (kaikki ihmiset tulevat veljiksi keskenään), joka oli johtotähtenä kommunismin kukistamisessa.

Ranskan vallankumouksen humaanit ihanteet vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät saa osakseen tykkäyksiä virtuaalisten tietokonepelien, television interaktiivisten viihdeformaattien tai sosiaalisen median ärsykepommituksen aistit turruttavassa syleilyssä.

Oopiumia riittää yhä kansalle. Syyllinen ei enää ole uskonto, jota vastaan Karl Marx kohdisti kritiikkinsä 150 vuotta sitten. Sen sijaan tietämättömyyttä lisää ylenmääräinen, jäsentymätön informaatiotulva, jonka edessä yksilö on helposti aseeton.

Tiedon arvottaminen edellyttää lähdekriittistä ajattelua, ja sen puute loistaa poissaolollaan.

Totuuden jälkeisenä aikana Aleppo, ilmastonmuutos, maahanmuuttokysymykset, liberaalin demokratian kriisi ja Euroopan unionin asema sekoittuvat kaikki yhdeksi ja samaksi hahmottomaksi triviaksi, josta jokainen voi muodostaa mielipiteensä tosiasioista välittämättä. Tai värittää faktat merkityksin, jotka sopivat omiin ennakkokäsityksiin. Tai turtua välinpitämättömäksi.

On oireellista, että jopa holokaustiin on alettu suhtautua historian alaviitteenä, jonka asemasta ja todenperäisyydestä voi keskustella makuasiana.

Ranskan tulevien presidentinvaalien toinen oletettu pääehdokas, nationalistis-populistisen Kansallisen rintaman Marine Le Pen on jo ennättänyt julistaa yhden maailman loppua. Sillä hän on tarkoittanut Euroopan unionin purkamista ja hahmotellut sen raunioille perustettavaa kansakuntien Eurooppaa. Rahaliitto, vapaakauppa ja globalisaatio – turvapaikanhakijoista puhumattakaan – eivät ole osa Le Penin tulevaisuudenkuvaa.

Le Pen ei ole kertonut, millaista polkua hän tarkalleen ottaen tarjoaa tilalle, mutta me tunnemme sen maiseman elokuvasta Der Untergang – Perikato (2004). Nationalismi jättää jälkeensä vain tuhkaa ja kyyneleitä.

Itseensä käpertymisen aikana jokaisen osana on huolehtia ennen kaikkea itsestään. Laajempia näköaloja ei kaivata.

Historiasta ei ole opittu mitään. Kuinka voisikaan! Lehtiuutisen mukaan pian on mahdollista läpäistä lukion oppimäärä ilman ensimmäistäkään kurssia yhteiskuntaoppia, historiaa, fysiikkaa ja biologiaa. Se on mahdollista, kun reaaliaineiden valinnaisuutta voimakkaasti lisäävä tuntijakokokeilu tulee voimaan. Ja tämä tapahtuu Pisa-tuloksillaan ylpeilevässä Suomessa.

Renessanssin aikana ja sen jälkeen tuli tavaksi puhua pimeästä keskiajasta. Sillä tarkoitettiin Rooman valtakunnan luhistumisen jälkeistä kulttuurisen rappeutumisen ja yhteiskunnallisen hiipumisen aikakautta, jota jatkui 500-luvun kansainvaelluksista aina Italian renessanssin puhkeamiseen saakka 1300–1400-luvuille laskutavasta riippuen.

Pimeän keskiajan imagoon liitettiin yleinen oppimattomuus, taikausko, väkivalta ja toistuvat ruttoepidemiat. Se oli onnetonta ja vaarallista aikaa.

Kuva pimeästä keskiajasta on nykytutkimuksen valossa osoittautunut virheelliseksi – pelkäksi myöhempien aikakausien propagandaksi, jotta nämä itse saisivat aseman historian loistokausina. Silti rinnastukset nykyajan kehityskulkuihin herättävät levottomuutta.

Tänäänkin kansat ovat hallitsemattomassa liikkeessä, pitkään jatkunut laskusuhdanne koettelee varsinkin läntistä Eurooppaa ja turvallisuudentunne on koetuksella. Yleissivistyksen ja oppineisuuden vähättely eivät ole omiaan luomaan toivoa paremmasta.

Kuljemmeko taas kohti sivistymättömyyden ja barbarian maailmaa, jossa ”yhden kuolema on tragedia, miljoonan kuolema tilastomerkintä”, kuten Stalin tiivisti toteuttaessaan puhdistuksiaan? Ainakin ydinasearsenaaleja on päätetty jälleen ryhtyä vahvistamaan vuosikymmenten aseriisunnan jälkeen sekä idässä että lännessä. Kylmän sodan aikana eläneelle se on hyytävä uutinen.

Onko edessä uusi eilinen?

Liberaalille humanistille nykymaailman näköalat eivät juuri tarjoa ilon aiheita. Näin sanoessani en ole yksin, sillä useissa kommentaareissa Aleppon, Brexitin ja Trumpin vuosi on ennätetty julistaa lähihistorian synkimmäksi. Kansat vaeltavat pimeydessä, mutta toivoa suuresta valkeudesta tai edes valon pilkahduksesta on vaikea pitää yllä.

Onko muuta mahdollisuutta kuin kääntää katseensa ja elää välittämättä?

Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo tuli vastanneeksi kysymykseen Helsingin Sanomien haastattelussa jouluaattona. Hän peräänkuulutti toivoa, vaikka ei toiveikkuutta tuntisikaan: ”Toivon hyve on ajatus siitä, että vielä kerran kaikki on toisin.”

Saunan lauteilla Anselm Kieferin taide muistutti, mistä suunnasta pelastusta voi etsiä.

Totuuden jälkeisen ajan epätodellisuudessa Kieferin taiteen ehdottomuus on kuin vesi janoiselle tai lepo uupuneelle. Se kantaa sisällään toivoa, sillä Kieferin mukaan ”taide on yritys päästä totuuden ytimeen”.

Mainitsin alussa teoksen Sol Invictus Elagabalus. Millainen työ se lopulta onkaan?

Viisi metriä korkea veistos ei ensi näkemältä anna aihetta ilonpurkauksiin. Sen ilme on synkkä ja hahmo kolkko. Harmaan teoksen rungon muodostaa järeä metallinen hylly, jonka tasoille on varastoitu lyijystä valettuja kirjoja. Kirjojen lomasta kurkottaa kohti taivasta joukko kuivuneiden auringonkukkien varsia.

Kasviaiheisiin mieltynyt Kiefer on käyttänyt auringonkukkia monissa teoksissaan. Useimmat niistä liittyvät apokalyptisiin teemoihin. Niiden maailma on kulkemassa kohti tuhoaan, jonka vääjäämättömyyteen vain auringonkukat tuovat vastavoiman.

Taiteilija itse on kertonut: ”Kun katson kypsiä, raskaita auringonkukkia, jotka taipuvat kohti maata mustien siementensä painosta, näen taivaankannen tähtineen.”

Vincent van Goghin tavoin Anselm Kieferille auringonkukilla on aina ollut erityinen asema ja merkitys. Kummankin taiteessa ne symboloivat auringon läsnäoloa ja jumaluutta. Kukkien siemenet puolestaan kantavat sisällään elämää ja uuden alkua, ikuisuutta.

Niissä elää Saturnalian, Voittamattoman auringon ja joulun henki – valon voitto pimeydestä.

Kieferin Sol Invictus -veistoksessa on tärkeää, että auringonkukat kasvavat kirjojen sivuilta. Kirjat – tiedon ja ymmärryksen, historian ja muistin metaforat – toimivat kasvualustana auringonkukkien siemenille, valolle ja elämälle. Kirjat sulkevat sisäänsä menneen ja tulevan; ne ovat kaiken kulttuurin perusta. Valo ja aurinko nousevat kansien välistä, kirjoitetun sanan säkeistä.

Kieferin musertava veistos paljastuu humanismin evankeliumiksi, jonka ilosanoma valaa uskoa epäuskoiseen ja sytyttää kynttilän pimeyden keskelle: parempi maailma on mahdollinen vain, kun ymmärrämme, mistä tulemme, keitä olemme ja mihin olemme menossa.

Samaa viestiä toi espoolainen 103-vuotias Aino Karttunen, jota haastateltiin myös jouluaaton lehteen. Hän arveli pitkän ikänsä salaisuudeksi sitä, että syö oikein ja lukee kirjan viikossa. ”Kun synnyin, kotona ei ollut kuin Raamattu ja Genoveva. Nyt maailman voi sulkea syliinsä.”

Karttuselle lukeminen ei ole viihdettä tai viihtymistä. Päinvastoin se on työlästä ja vaatii paneutumista, mutta se palkitsee.

Hän hankkii mielellään tietokirjoja ja filosofiaa ja haastaa vielä korkeassa iässä omat ennakkoluulonsa lukemalla kirjallisuutta, joka pakottaa ajattelemaan ja muuttamaan käsityksiään: ”Jos vain tuijottaa siihen, minkä itse näkee parhaiten, eihän se mitään ajatuselämää rikastuta.”

Joulukirjaksi Karttunen suositteli evoluutiobiologi Richard Dawkingin teosta Jumalharha (2007). Kirjan tavoitteena on todistaa, että Jumalaa ei ole olemassa. Toisaalta hän on kiinnostunut myös teoksista, jotka pyrkivät kumoamaan Dawkingin argumentit. Dialogi maailmankuvien välillä vie eteenpäin.

Humanismin evankeliumi ei lupaa pelastusta yksin kirjoista. Auringonkukan siemeniä löytyy myös eri taiteenalojen kasvualustoilta, eikä niille mikään inhimillinen ole vierasta. Oivalluksen hetki ei kysy liioin aikaa eikä paikkaa, sillä tärkeintä ovat ajatukset ja merkitykset.

Toisaalta pelkät ideat ja ymmärrys eivät nekään riitä. Tarvitaan myös tekoja. Kirkkoherra Laajasalon työ on tästä hyvä esimerkki. Se on muuttanut papilliset puheet aktiiviseksi toiminnaksi.

Viime syksynä hänen johtamansa seurakunta ryhtyi soittamaan päivittäin saattokelloja Aleppon uhrien muistoksi. En osaa sanoa, kuka ajatuksen alun perin keksi, mutta tapa levisi ympäri Suomen ja maailman Pohjois-Amerikkaa, Afrikkaa ja Australiaa myöten. Kellojen soittamisen tiedetään ärsyttäneen ainakin Venäjän valtionjohtoa, joka kantaa päävastuun Syyrian sodan ilmapommituksista.

Aleppon kellot olivat kenties pieni teko, mutta niiden merkitys oli mittaamaton. Ne olivat meidän aikamme Guernica. Ne osoittivat myötätuntoa viattomille ja tuomitsivat sodan pahuuden. Ne olivat vastalause maailman menolle ylipäätään ja todiste siitä, että olemme yhä ihmisiä.

Ne olivat auringonkukkia keskitalven pimeydessä.