Humanistin evankeliumi

ajan henki | Kalenterin päivien käydessä vähiin mieleen palaavat kuluneen vuoden tapahtumat. Medioissa kerrataan eri alojen kohokohtia, julkaistaan kuvakoosteita ja tehdään henkistä tilinpäätöstä.

Joulusaunan lauteilla muistelin Anselm Kieferin (s. 1945) näyttelyä, joka oli vuoden kuvataidetarjonnan ehdoton huippuhetki kotimaan kamaralla. Sen antia on tullut pohdiskelleeksi usein, ja näin jälkeenpäin ajateltuna Mäntän Serlachius-museoiden järjestämä retrospektiivi veti vertoja mille tahansa näyttelylle, joka on osunut kohdalleni.

Kieferin visuaalisesti väkevissä ja mittakaavaltaan monumentaalisissa teoksissa teki vaikutuksen erityisesti se, että niiden sisältö on tiukasti kiinni ajassa ja pureutuu nykytodellisuuden vaikeimpiin ongelmakohtiin. Samalla kertaa taiteilijan teemat kurkottavat kohti yleispäteviä totuuksia, ajattomuutta ja ikuisuutta; suurten maalausten ja veistosten voi uskoa puhuttelevan vielä satojen vuosien päästä – jos niitä on silloin joku täällä katsomassa.

Saunan lauteilla yksi Kieferin töistä tuntui muita ajankohtaisemmalta, sillä sen kertoma tarina liittyy joulun aikaan. Teos on lyijystä ja teräksestä valmistettu kymmentonninen veistos Sol Invictus Elagabalus vuodelta 2012.

Nimen alkuosa vie ajatukset antiikin Roomaan ja sen valtakunnassa harjoitettuun uskonnolliseen kulttiin. Sen kohteena palvottiin Sol Invictusta – Voittamatonta aurinkoa. Kultti huipentui vuosittain auringonjumalan syntymäpäivänä (dies natalis), jota juhlittiin talvipäivänseisauksen jälkeen 25. joulukuuta. Silloin aurinko syntyi uudelleen ja valo voitti pimeyden.

Uskonto oli lähtöisin nykyisen Syyrian alueelta, mutta ajan mittaan sen palvontamenot levisivät valtakunnan pääkaupunkiin Roomaan. Veistoksen nimen loppuosa Elagabalus viittaa siihen, mitä jatkossa seurasi.

Elagabalus oli historiallinen henkilö ja Rooman keisari, joka hallitsi suurta valtakuntaa teini-ikäisenä vuosina 218–222 jaa. Hänen pyrkimyksenään oli tehdä Sol Invictuksen kultista valtionuskonto, mutta hanke ei edennyt keisarin epävakaan ja lyhyeksi jääneen hallituskauden aikana.

Tilanne muuttui vuonna 273, kun silloinen keisari Aurelianus kukisti Roomasta irtautuneen Palmyran valtakunnan ja palautti sen takaisin osaksi keisarikuntaa. Aurelianus oli vakuuttunut, että hänen voittonsa oli ollut auringonjumalan ansiota. Seuraavana vuonna hän julisti Sol Invictuksen palvonnan valtion pääuskonnoksi.

Sol Invictuksen kultti hiipui lopulta, kun kristinusko sai pysyvän jalansijan keisari Konstantinus Suuren päätöksellä vuonna 313 ja vakiintui sittemmin Rooman valtionuskonnoksi. Pakanallista alkuperää olevat tavat ja symbolit eivät kuitenkaan kadonneet minnekään.

Kristinusko omaksui Sol Invictuksen syntymäpäivän 25. joulukuuta Kristuksen syntymäpäiväksi ja siten myös joulujuhlan ajankohdaksi. Itse Kristus merkitsi varsinkin varhaiskristityille eräänlaista auringonjumalan korviketta, joka oli noussut kolmantena päivänä kuolleista, kuten aurinko teki talvipäivänseisauksen jälkeen joka vuosi.

Monet tapansa kristillinen joulu lainasi niin ikään pakanalliselta Saturnalia-juhlalta. Sitä vietettiin Roomassa 17.–23. joulukuuta maanviljelyksen jumalan Saturnuksen kunniaksi, kun syyskylvöt oli saatu päätökseen ja maataloustöihin sidotulla rahvaalla oli aikaa juhlia sadonkorjuuta.

Juhlaan kuului syöminkejä ja juominkeja, lahjojen vaihtoa ja muita menoja, jotka nykyisin ymmärretään osaksi joulua ja karnevaaliperinnettä. Eräänlaista Saturnaliaa vietettiin Suomessa vielä yleisesti 1800-luvulla, kun sadonkorjuu huipentui syysjuhlaan, kekriin.

Saturnalia-juhla, Sol Invictuksen kultti ja kristillinen joulu ovat olleet kaikki traditioita, joissa juhlat pannaan pystyyn, kun siihen on ulkoisesti kaikkein vähiten aihetta.

Antiikin roomalaiset kokivat Saturnalian paluuksi Saturnuksen aikaan (aurea Saturni sæcula) eli kadonneeseen kulta-aikaan, jonka uskottiin olleen muinainen vaurauden, hyvinvoinnin ja kaikenlaisen yltäkylläisyyden aikakausi. Silloin ihmiset saivat elää onnellisina ja huolia vailla. Arkitodellisuus oli antiikin aikana kaikkea muuta.

Sol Invictuksen kultin kohokohta oli puolestaan ajoitettu hetkeen, jolloin palvonnan kohde – aurinko – oli vuotuisella kiertoradallaan mahdollisimman matalalla ja tämän vaikutuksesta luonto kuolemaa muistuttavassa lepotilassa. Se oli hetki valon juhlalle.

Kristittyjen Messias taas syntyi köyhälle pariskunnalle betlehemiläisessä navetassa, ja evankeliumin ilosanoman saivat kuulla ensimmäisinä yksinkertaiset lammaspaimenet – eivät oppineet tietäjät tai korkeat kuninkaat. Vapahtaja saapui vailla valtaa ja kunniaa kenenkään huomaamatta.

Keskitalven juhlia yhdistää niitä ympäröivä pimeys, jonka keskellä juhlitaan poissaolevaa. Kulta-aika on kadotettu, kesän kukkeus lakastunut ja kristillinen lunastus pelkkä lupaus epävarmassa tulevaisuudessa.

Tänä vuonna pimeys on vaikuttanut aivan erityisen läpitunkevalta. Sitä korostaa ainakin Etelä-Suomessa täysin lumeton maa, ja ilmastonmuutoksen kiihtyessä mustiin jouluihin on syytä totutella. Monille eläinlajeille kysymys on elämästä ja kuolemasta.

Uusimman ennusteen mukaan vuosisadan loppuun mennessä talvet ovat lämmenneet niin paljon, että Keski-Suomen lämpötilat vastaavat niitä, joita mitataan nykyään Unkarissa. Pian valkeat joulut elävät kuin Saturnuksen aika enää muistojen kalmistossa.

Mutta pimeys on muutakin.

Yhtä synkkä näkymä piirtyy eteen, kun ajatellaan kansainvälistä politiikkaa. Viidettä vuottaan jatkuva Syyrian sisällissota viattomine siviiliuhreineen on leimannut uutislähetyksiä illasta iltaan. Pommitetuista sairaaloista kaivetut lasten ruumiit järkyttävät ja saavat tuntemaan avuttomuutta. Kansainvälinen yhteisö on ollut voimaton puuttumaan tapahtumien kulkuun.

Kuvat ovat tuoneet mieleen Pablo Picasson 80 vuotta sitten maalaaman sodanvastaisen teoksen Guernica. Se ikuisti ensimmäisen siviiliväestöön kohdistetun ilmapommituksen, joka pantiin toimeen Espanjan sisällissodan aikana. Guernican kapinoiva baskikaupunki tuhottiin maan tasalle uhreista välittämättä, kuten Syyrian Aleppo kuluneen vuoden aikana.

Kun näin Picasson teoksen ensi kerran omin silmin 1990-luvulla, en uskonut, että siinä kuvattu valtiojohtoinen terrori toistuisi elinaikanani. Kun katselin maalausta jälleen pari kuukautta sitten Madridin Reina Sofian museossa, sen harmaalta pinnalta huusi Aleppon hätä.

Guernican kauhut eivät ole kadonneet minnekään vaan ovat yhä keskuudessamme.

Syyrian tapahtumat ja Lähi-idän konflikti laajemmin – Välimeren yli yrittäviä unohtamatta – ovat synnyttäneet pakolaiskriisiin, joka ravistelee Eurooppaa. Euroopan unionin vauraat maat ovat eri mieltä siitä, miten maahan pyrkiviin turvapaikanhakijoihin tulisi suhtautua. Varsinkin Itä-Euroopan entiset sosialistivaltiot ovat olleet haluttomia ottamaan vastaan hädänalaisia.

Asiaa ovat vaikeuttaneet islamistiterroristien jatkuvat attentaatit, jotka ovat kylväneet kauhua turvallisuudentunteeseen tuudittautuneiden eurooppalaisten keskuudessa. Viimeksi Berliinissä joulutorin väenpaljouteen tahallaan ohjattu rekka murskasi monen joulurauhan.

Viattomat kuolonuhrit kärjistävät asenteita ja syventävät juopaa meidän ja muiden välillä. Rasistiset ja muukalaisvastaiset tahot ovat saaneet vettä myllyihinsä ja pyrkineet leimaamaan kaikki turvapaikanhakijat potentiaaliseksi uhkaksi.

Humaani pakolaispolitiikka on joutunut puolustuskannalle.

Läntiset liberaalit demokratiat ovat pitkään ylpeilleet valtiomuodollaan, jonka on uskottu takaavan parhaat edellytykset yksilönvapauden ja kansalaisoikeuksien toteutumiselle. Sen vakuutena on pidetty demokraattisesti järjestettyjä vaaleja, itsenäistä tuomiovaltaa ja lehdistönvapautta.

Viime aikoina ja erityisesti tänä vuonna näistä periaatteista on monissa maissa haluttu luopua vapaaehtoisesti. Aiemman kehityksen vastaisesti valta on jälleen alkanut keskittyä harvojen käsiin.

Venäjällä ja Turkissa liberaalista demokratiasta on tuskin voitu puhua pitkään aikaan jos koskaan, mutta huolestuttavaa on ollut kehitys myös Euroopan unionin sisällä: Unkarin, Puolan, Tšekin ja Slovakian muodostama niin sanottu Videgrád-ryhmä on ottanut toistuvasti etäisyyttä eurooppalaisiin perusarvoihin ja julistanut Vladimir Putinin hallinnon esikuvakseen.

Sarjakuvataiteilija Ville Ranta tiivisti kehityksen pilapiirrokseen, joka julkaistiin Kirkko ja kaupunki -lehdessä marraskuun lopulla. Otsikko kertoi, että kuva esitti länsimaiden liberaalien johtajien kokoontumista. Vitsi oli siinä, että tyhjän paperiarkin keskelle oli piirretty ainoastaan pieni hahmo, joka oli tunnistettavissa Saksan liittokansleri Angela Merkeliksi.

Hämmentävintä on ollut seurata, mitä on tapahtunut Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa, jotka ovat pitäneet itseään liberaalin demokratian mallivaltioina. Vuoden aikana kummassakin järjestettiin demokraattiset vaalit, joiden voittajiksi julistettiin tahot, jotka menestyivät esittämällä äänestäjille perättömiä väitteitä ja suoranaisia valheita.

Britannia äänesti eroavansa Euroopan unionista kevyin perustein, ja amerikkalaiset valitsivat itselleen presidentin, joka muistuttaa enemmän helppoheikkiä kuin valtiomiestä. Seuraavaksi saadaan jännittää Hollannin, Ranskan ja Saksan vaalien kampanjointia.

Yksinkertaiset ratkaisut houkuttavat.

On sanottu, että elämme totuuden jälkeistä aikaa. Kaiken edellä kerrotun valossa väite on ilman muuta uskottava. Riittää, kun avaa minkä tahansa niin sanotun sosiaalisen median foorumin: faktoihin perustuvat argumentit, mielipiteet, uskomukset ja silkka hölynpöly lyövät silmille samalla painoarvolla. Matka muunnetusta totuudesta valheeseen on lyhyt. 

Jos tosiasiat eivät miellytä, sen pahempi tosiasioille.

Keskustelua ryydittää äärimmilleen polarisoitunut asenneilmasto. Joko olet meidän puolellamme tai meitä vastaan. Pohdiskeluille tai eri näkökulmien arvioinneille ei ole aikaa eikä tilaa. Klikkausten ja tykkäysten maailma on nopea ja mustavalkoinen. Tuomiot julistetaan enempää kyselemättä, vihapuhe rehottaa.

Euroopan unionin natistessa liitoksissaan nationalistis-populistiset voimat odottavat hetkeä armoniskuun. Nykyisen yhteiskunnallisen ilmapiirin vallitessa hetki saattaa olla lähempänä kuin uskoisi.

Harva välittää enää muistella, miksi eurooppalainen yhteistyö toisen maailmansodan jälkeen perustettiin. Saksan ja Ranskan ympärille muodostetun hiili- ja teräsyhteisön tavoitteena oli sitoa entiset vihollismaat toisiinsa pysyvästi, kuten sitten tapahtui. Sen kivijalalle rakennettiin Euroopan unioni.

Tiedostaako direktiiveihin kyllästynyt kadunmies, mikä merkitys unionin perustajien Jean Monnet’n ja Robert Schumanin visiolla on ollut meidän kaikkien sodanjälkeisten eurooppalaisten elämälle?

Ranskan vallankumouksen 200-vuotisjuhlia vietettiin vuonna 1989. Aivan kuin sen ihanteiden siivittämänä samana vuonna murtui Berliinin muuri, mikä päätti kylmän sodan. Se on ollut tärkein yksittäinen kansainvälispoliittinen tapahtuma oman elämäni aikana.

Berliinin muurin jälkeisiä vuosikymmeniä leimasi optimismi ja tulevaisuuden usko. Se loi kuvan uudesta ja paremmasta maailmasta, josta sodat vähitellen katoaisivat ja kansakunnat perustaisivat hyvinvointinsa yhteistyölle ja rinnakkaiselolle. Rajat pyyhittäisiin ja kauppa kukoistaisi. Ilmastonmuutoskin saataisiin kenties pysäytetyksi yhteisin ponnistuksin.

Jälkeenpäin katsottuna kuva oli pelkkä naiivi ja valheellinen utopia siitä, että ihminen lukee läksynsä ja oppii virheistään.

Berliinin muurista on kulunut vasta runsaat 25 vuotta, mutta sen jälkeen olemme etääntyneet kauas Schillerin ja Beethovenin maksiimista Alle Menschen werden Brüder (kaikki ihmiset tulevat veljiksi keskenään), joka oli johtotähtenä kommunismin kukistamisessa.

Ranskan vallankumouksen humaanit ihanteet vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät saa osakseen tykkäyksiä virtuaalisten tietokonepelien, television interaktiivisten viihdeformaattien tai sosiaalisen median ärsykepommituksen aistit turruttavassa syleilyssä.

Oopiumia riittää yhä kansalle. Syyllinen ei enää ole uskonto, jota vastaan Karl Marx kohdisti kritiikkinsä 150 vuotta sitten. Sen sijaan tietämättömyyttä lisää ylenmääräinen, jäsentymätön informaatiotulva, jonka edessä yksilö on helposti aseeton.

Tiedon arvottaminen edellyttää lähdekriittistä ajattelua, ja sen puute loistaa poissaolollaan.

Totuuden jälkeisenä aikana Aleppo, ilmastonmuutos, maahanmuuttokysymykset, liberaalin demokratian kriisi ja Euroopan unionin asema sekoittuvat kaikki yhdeksi ja samaksi hahmottomaksi triviaksi, josta jokainen voi muodostaa mielipiteensä tosiasioista välittämättä. Tai värittää faktat merkityksin, jotka sopivat omiin ennakkokäsityksiin. Tai turtua välinpitämättömäksi.

On oireellista, että jopa holokaustiin on alettu suhtautua historian alaviitteenä, jonka asemasta ja todenperäisyydestä voi keskustella makuasiana.

Ranskan tulevien presidentinvaalien toinen oletettu pääehdokas, nationalistis-populistisen Kansallisen rintaman Marine Le Pen on jo ennättänyt julistaa yhden maailman loppua. Sillä hän on tarkoittanut Euroopan unionin purkamista ja hahmotellut sen raunioille perustettavaa kansakuntien Eurooppaa. Rahaliitto, vapaakauppa ja globalisaatio – turvapaikanhakijoista puhumattakaan – eivät ole osa Le Penin tulevaisuudenkuvaa.

Le Pen ei ole kertonut, millaista polkua hän tarkalleen ottaen tarjoaa tilalle, mutta me tunnemme sen maiseman elokuvasta Der Untergang – Perikato (2004). Nationalismi jättää jälkeensä vain tuhkaa ja kyyneleitä.

Itseensä käpertymisen aikana jokaisen osana on huolehtia ennen kaikkea itsestään. Laajempia näköaloja ei kaivata.

Historiasta ei ole opittu mitään. Kuinka voisikaan! Lehtiuutisen mukaan pian on mahdollista läpäistä lukion oppimäärä ilman ensimmäistäkään kurssia yhteiskuntaoppia, historiaa, fysiikkaa ja biologiaa. Se on mahdollista, kun reaaliaineiden valinnaisuutta voimakkaasti lisäävä tuntijakokokeilu tulee voimaan. Ja tämä tapahtuu Pisa-tuloksillaan ylpeilevässä Suomessa.

Renessanssin aikana ja sen jälkeen tuli tavaksi puhua pimeästä keskiajasta. Sillä tarkoitettiin Rooman valtakunnan luhistumisen jälkeistä kulttuurisen rappeutumisen ja yhteiskunnallisen hiipumisen aikakautta, jota jatkui 500-luvun kansainvaelluksista aina Italian renessanssin puhkeamiseen saakka 1300–1400-luvuille laskutavasta riippuen.

Pimeän keskiajan imagoon liitettiin yleinen oppimattomuus, taikausko, väkivalta ja toistuvat ruttoepidemiat. Se oli onnetonta ja vaarallista aikaa.

Kuva pimeästä keskiajasta on nykytutkimuksen valossa osoittautunut virheelliseksi – pelkäksi myöhempien aikakausien propagandaksi, jotta nämä itse saisivat aseman historian loistokausina. Silti rinnastukset nykyajan kehityskulkuihin herättävät levottomuutta.

Tänäänkin kansat ovat hallitsemattomassa liikkeessä, pitkään jatkunut laskusuhdanne koettelee varsinkin läntistä Eurooppaa ja turvallisuudentunne on koetuksella. Yleissivistyksen ja oppineisuuden vähättely eivät ole omiaan luomaan toivoa paremmasta.

Kuljemmeko taas kohti sivistymättömyyden ja barbarian maailmaa, jossa ”yhden kuolema on tragedia, miljoonan kuolema tilastomerkintä”, kuten Stalin tiivisti toteuttaessaan puhdistuksiaan? Ainakin ydinasearsenaaleja on päätetty jälleen ryhtyä vahvistamaan vuosikymmenten aseriisunnan jälkeen sekä idässä että lännessä. Kylmän sodan aikana eläneelle se on hyytävä uutinen.

Onko edessä uusi eilinen?

Liberaalille humanistille nykymaailman näköalat eivät juuri tarjoa ilon aiheita. Näin sanoessani en ole yksin, sillä useissa kommentaareissa Aleppon, Brexitin ja Trumpin vuosi on ennätetty julistaa lähihistorian synkimmäksi. Kansat vaeltavat pimeydessä, mutta toivoa suuresta valkeudesta tai edes valon pilkahduksesta on vaikea pitää yllä.

Onko muuta mahdollisuutta kuin kääntää katseensa ja elää välittämättä?

Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo tuli vastanneeksi kysymykseen Helsingin Sanomien haastattelussa jouluaattona. Hän peräänkuulutti toivoa, vaikka ei toiveikkuutta tuntisikaan: ”Toivon hyve on ajatus siitä, että vielä kerran kaikki on toisin.”

Saunan lauteilla Anselm Kieferin taide muistutti, mistä suunnasta pelastusta voi etsiä.

Totuuden jälkeisen ajan epätodellisuudessa Kieferin taiteen ehdottomuus on kuin vesi janoiselle tai lepo uupuneelle. Se kantaa sisällään toivoa, sillä Kieferin mukaan ”taide on yritys päästä totuuden ytimeen”.

Mainitsin alussa teoksen Sol Invictus Elagabalus. Millainen työ se lopulta onkaan?

Viisi metriä korkea veistos ei ensi näkemältä anna aihetta ilonpurkauksiin. Sen ilme on synkkä ja hahmo kolkko. Harmaan teoksen rungon muodostaa järeä metallinen hylly, jonka tasoille on varastoitu lyijystä valettuja kirjoja. Kirjojen lomasta kurkottaa kohti taivasta joukko kuivuneiden auringonkukkien varsia.

Kasviaiheisiin mieltynyt Kiefer on käyttänyt auringonkukkia monissa teoksissaan. Useimmat niistä liittyvät apokalyptisiin teemoihin. Niiden maailma on kulkemassa kohti tuhoaan, jonka vääjäämättömyyteen vain auringonkukat tuovat vastavoiman.

Taiteilija itse on kertonut: ”Kun katson kypsiä, raskaita auringonkukkia, jotka taipuvat kohti maata mustien siementensä painosta, näen taivaankannen tähtineen.”

Vincent van Goghin tavoin Anselm Kieferille auringonkukilla on aina ollut erityinen asema ja merkitys. Kummankin taiteessa ne symboloivat auringon läsnäoloa ja jumaluutta. Kukkien siemenet puolestaan kantavat sisällään elämää ja uuden alkua, ikuisuutta.

Niissä elää Saturnalian, Voittamattoman auringon ja joulun henki – valon voitto pimeydestä.

Kieferin Sol Invictus -veistoksessa on tärkeää, että auringonkukat kasvavat kirjojen sivuilta. Kirjat – tiedon ja ymmärryksen, historian ja muistin metaforat – toimivat kasvualustana auringonkukkien siemenille, valolle ja elämälle. Kirjat sulkevat sisäänsä menneen ja tulevan; ne ovat kaiken kulttuurin perusta. Valo ja aurinko nousevat kansien välistä, kirjoitetun sanan säkeistä.

Kieferin musertava veistos paljastuu humanismin evankeliumiksi, jonka ilosanoma valaa uskoa epäuskoiseen ja sytyttää kynttilän pimeyden keskelle: parempi maailma on mahdollinen vain, kun ymmärrämme, mistä tulemme, keitä olemme ja mihin olemme menossa.

Samaa viestiä toi espoolainen 103-vuotias Aino Karttunen, jota haastateltiin myös jouluaaton lehteen. Hän arveli pitkän ikänsä salaisuudeksi sitä, että syö oikein ja lukee kirjan viikossa. ”Kun synnyin, kotona ei ollut kuin Raamattu ja Genoveva. Nyt maailman voi sulkea syliinsä.”

Karttuselle lukeminen ei ole viihdettä tai viihtymistä. Päinvastoin se on työlästä ja vaatii paneutumista, mutta se palkitsee.

Hän hankkii mielellään tietokirjoja ja filosofiaa ja haastaa vielä korkeassa iässä omat ennakkoluulonsa lukemalla kirjallisuutta, joka pakottaa ajattelemaan ja muuttamaan käsityksiään: ”Jos vain tuijottaa siihen, minkä itse näkee parhaiten, eihän se mitään ajatuselämää rikastuta.”

Joulukirjaksi Karttunen suositteli evoluutiobiologi Richard Dawkingin teosta Jumalharha (2007). Kirjan tavoitteena on todistaa, että Jumalaa ei ole olemassa. Toisaalta hän on kiinnostunut myös teoksista, jotka pyrkivät kumoamaan Dawkingin argumentit. Dialogi maailmankuvien välillä vie eteenpäin.

Humanismin evankeliumi ei lupaa pelastusta yksin kirjoista. Auringonkukan siemeniä löytyy myös eri taiteenalojen kasvualustoilta, eikä niille mikään inhimillinen ole vierasta. Oivalluksen hetki ei kysy liioin aikaa eikä paikkaa, sillä tärkeintä ovat ajatukset ja merkitykset.

Toisaalta pelkät ideat ja ymmärrys eivät nekään riitä. Tarvitaan myös tekoja. Kirkkoherra Laajasalon työ on tästä hyvä esimerkki. Se on muuttanut papilliset puheet aktiiviseksi toiminnaksi.

Viime syksynä hänen johtamansa seurakunta ryhtyi soittamaan päivittäin saattokelloja Aleppon uhrien muistoksi. En osaa sanoa, kuka ajatuksen alun perin keksi, mutta tapa levisi ympäri Suomen ja maailman Pohjois-Amerikkaa, Afrikkaa ja Australiaa myöten. Kellojen soittamisen tiedetään ärsyttäneen ainakin Venäjän valtionjohtoa, joka kantaa päävastuun Syyrian sodan ilmapommituksista.

Aleppon kellot olivat kenties pieni teko, mutta niiden merkitys oli mittaamaton. Ne olivat meidän aikamme Guernica. Ne osoittivat myötätuntoa viattomille ja tuomitsivat sodan pahuuden. Ne olivat vastalause maailman menolle ylipäätään ja todiste siitä, että olemme yhä ihmisiä.

Ne olivat auringonkukkia keskitalven pimeydessä.

Matka uuteen maailmaan

konsertti | En voinut olla kuulematta vieressä istuneiden rouvien keskustelua ennen esityksen alkua. Puheena oli illan konserttiohjelma ja se, mitä olisi odotettavissa.

Toinen kiinnitti huomiota teosten pituuksiin, jotka oli merkitty käsiohjelmaan. Charles Ivesin 1900-luvun alussa säveltämän Central Park in the Dark -orkesteriklassikon oli määrä kestää 9 minuuttia, kun taas Kalevi Ahon vuonna 2012 kantaesitetylle lyömäsoitinkonsertolle oli varattu 36 minuuttia.

Rouva suhtautui epäillen yli puolen tunnin kestoon. Hänen mielestään yhdeksän minuuttia olisi riittävä nykymusiikkiteokselle. Keskustelukumppani oli samaa mieltä. Onneksi toisella puoliskolla saataisiin kuulla varmasti hyvää musiikkia, Antonín Dvořákin yhdeksäs sinfonia ”Uudesta maailmasta”.

Kun konsertin ensimmäinen puoliaika päättyi, tilanne oli kääntynyt päälaelleen. Rouvat huusivat bravota villiintyneen yleisön mukana ja osoittivat suosiotaan Kalevi Aholle, joka oli kutsuttu esiintymislavalle. Aika oli kulunut kuin siivillä.

Väliajalla kolmas kuulija ilmoitti hänkin huutaneensa bravota mutta lisäsi iloisesti, että mahtaako se olla enää sallittua hänen ikäiselleen, 86-vuotiaalle. Lyömäsoitinkonserton nykymusiikki oli sytyttänyt varautuneen kuulijakunnan liekkeihin ikään katsomatta.

Ansionsa oli illan solistillakin. Hän oli moneen kertaan palkittu 33-vuotias itävaltalainen Martin Grubinger, joka soitti teoksen solistiosuuden ulkomuistista. Se on tässä tapauksessa melkoinen temppu. Grubingerin virtuositeetista kertoo myös jotain hänen ansaitsemansa lisänimi ”lyömäsoitinvelho”.

Sellainen tarvitaan Ahon sävellyksen seremoniamestariksi, sillä teoksen lisänimi Sieidi on saamen kieltä ja tarkoittaa ”seitaa”, pyhää uhrikiveä tai kulttipaikkaa. Erikoisella nimellä säveltäjä on halunnut tehdä kunniaa pienelle pohjoiselle vähemmistökansalle.

Alkujaan Aho omisti primitivistisen konserttonsa lyömäsoittaja Colin Currielle, mutta sittemmin Grubinger on ottanut kappaleen omakseen ja hurmannut sillä yleisönsä Keski-Euroopan metropoleissa. Hän on julistanut sen kulttiteokseksi. Myös tekijän mukaan Sieidistä on tullut hänen suosituin sävellyksensä.

Musiikki alkaa afrikkalaisen djembe-rummun soololla ja orkesterin isorumpujen jysähdyksillä. Jo ensimmäisestä iskusta kuulija vedetään mukaan samanistiseen rituaaliin, jonka ylipappina toimii konserton solisti kapellimestarin jäädessä väistämättä avustajan osaan. Tällä kerralla tahtipuikkoa heilutti Radion sinfoniaorkesterin edessä espanjalainen Gustavo Gimeno – alun perin lyömäsoittaja hänkin.

Yksiosaisen Sieidin samanistinen luonne rakentuu alkaen pienistä detaljeista ja ulottuu suurmuotoon saakka. Vuohennahalla päällystettyä djembeä rummutetaan paljain käsin, ja soittimen sanotaan pitävän sisällään kolme henkeä: puun, vuohen ja rummuntekijän hengen. Toistuvat, väkevät rytmikuviot vaikuttavat kuin hypnoosi.

Orkesterivälikkeen jälkeen solisti ryhtyy soittamaan darabukaa. Se on puolestaan tiimalasin muotoinen käsirumpu, joka on lähtöisin arabialaisesta musiikkiperinteestä. Sen ääni on kirkas ja terävä.

Seuraavaksi ovat vuorossa rumpukapuloin soitettavat kalvosoittimet sekä puiset lyömäsoittimet kuten marimba, puu- ja temppeliblokit ja edelleen metalliset lyömäsoittimet vibrafoni ja tam-tam. Kaikkiaan teoksessa käytetään yhdeksää soolosoitinta.

Orkesterijaksot vuorottelevat solistiosuuksien kanssa. Jokaisen siirtymän aikana orkesteri ottaa osaa musiikillisen matkan vaiheisiin ja kommentoi tapahtumien kulkua. Solisti saa taustatukea orkesterin omilta lyömäsoittajilta, jotka pääsevät hetkittäin hekin solistisiin tehtäviin.

Kyse on aidosta konsertosta, jossa musiikki syntyy keskustelusta ja vuorovaikutuksesta, kun muusikot haastavat toisensa yhä uudelleen.

Teoksen kirjaimellinen käännekohta on solistin osittain improvisoima kadenssi, jonka hän soittaa tam-tamilla. Sen jälkeen alkaa paluumatka, jonka kuluessa solisti siirtyy jälleen soittimelta toiselle – nyt käänteisessä järjestyksessä.

Sieidin rakenne on yksinkertaisuudessaan nerokas.

Samanistiselle rituaalille ominainen kulku tuonpuoleiseen ja takaisin on toteutettu kekseliäästi ja hämmästyttävän rikkaasti. Kyse ei ole peilikuvasta, jossa paluu olisi menomatkan toisinto, vaan kumulatiivisesta, kerrostuvasta kokemuksesta: matkan aikana kuulijaa johdatellaan yhä uusiin maisemiin eikä paluuta ole.

Sävellys on kuin taikamatto. Sen kyydissä saa kosketuksen vieraisiin äänimaailmoihin ja merentakaisten maiden kulttuureihin, kuin tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

Viittauksia on saamelaisuuden lisäksi ainakin Afrikan ja Lähi-idän musiikkitraditioihin, kauemmaksikin. Tyylipiirteet vaihtelevat tummanpuhuvasta primitivistisestä ilmaisusta orientin koristeellisuuteen ja buddhalaisiin kelloääniin – länsimaisen konserttimusiikin keinovaroin. Viimeistään saksofoni tuo tuulahduksen myös 1900-luvun kaupunkikulttuurien savunhajuisesta dekadenssista.

Samanistinen kokemus laajenee kaikkeutta syleileväksi tilaksi, jossa itä ja länsi, arkaainen ja moderni ovat osa yhtä kertomusta.

Akustiikan haltuunotto on tärkeässä osassa. Musiikkitalon suuressa salissa teoksen kaikki soolosoittimet oli sijoitettu lavan eteen ja orkesterin lyömäsoittimet sivuille ja taakse. Syvyyden tunne huikaisee. On vaikea kuvitella, miltä kantaesitys on kuulostanut, sillä se toteutettiin ulkoilmassa Luostotunturin rinteellä.

Osa Sieidin suosiosta selittyy musiikin vahvalla fyysisyydellä sekä sillä, että performanssin seuraaminen on antoisaa katseltavaa. Lavalla tapahtuu koko ajan, kun lyömäsoittajat ottavat instrumenteistaan kaiken irti. Varsinkin pääsolistin tehtävänä on esitellä patteristonsa mahdollisuudet täydessä laajuudessaan – myös soittamalla lyömäsoittimiaan jousisoittimien jousin.

Silti olen sitä mieltä, että teos on ennen kaikkea kuultava.

Ahon on onnistunut kirjoittaa musiikkia, jonka värikkäät taitteet välttävät viimeiseen saakka kaikkea yksitoikkoista ja ilmeistä. Rumpujen rytmikuviot saavat seurakseen laajan kirjon loistavasti orkestroitua satsia, joka luo yhtäältä lyyrisiä ja staattisia toisaalta energisiä ja dynaamisia sointipintoja. Kuulokuva on ylenpalttinen.

Kun Musiikkitalon konsertin ensimmäinen puoliaika päättyi ja Sieidin sadepisaramaiset soinnit hiipuivat etäisyyksiin, kuulijakunta oli täysin myyty. Äkkiä ei tule mieleen, milloin nykymusiikkisävellys olisi saanut yleisössä aikaan yhtä räjähtävän reaktion. 

Lyömäsoitinvelhon tahdittama matka oli avannut uuden maailman.

On selvää, että konsertin muut, sinänsä hienot klassiset musiikkinumerot jäivät Ahon näkyjen varjoon. Ne saivat osakseen jossain määrin epätasaiset toteutukset.

Se ei haitannut. Uusi maailma ei löytynyt tällä kertaa New Yorkin Keskuspuistosta eikä preerioiden lakeuksilta vaan kuulijan sisimmästä.

Sieidi osoittautui musiikillisen suggestion riemuvoitoksi, jonka vaikutus oli korostuneen subjektiivinen. Se syntyi jokaisen vastaanottajan mielessä omalla ainutkertaisella tavallaan. 

Samalla kokemus oli vahvasti yhteisöllinen. Monella tuntui olleen tarve jakaa elämys väliajalla jopa tuntemattomien kanssa.

Myös minulle avautui siihen mahdollisuus. Lämpiössä melkein törmäsin säveltäjään itseensä ja sain tilaisuuden esittää hänelle kiitokseni upeasta musiikista. Mielestäni Sieidi on Kalevi Ahon ehdoton mestariteos.

Radion sinfoniaorkesterin konsertti Musiikkitalossa keskiviikkona 16. marraskuuta 2016.

Sananjalkojen sukua

romaani | Kirjan kansiliepeessä lukee, että vuosi 2005 on jäävä Venäjän kirjallisuuden historiaan. Silloin ilmestyi käsillä oleva teos, Mihail Šiškinin kolmas romaani Neidonhius.

Mainokseksi tarkoitetut sanat voivat kääntyä myös itseään vastaan. Kehuttu mutta vaikeaksi sanottu tiiliskivi sai odottaa vuoroaan kuukausia, ennen kuin rohkenin avata sen kauniin kannen. Tarvittiin kesäloma ja levännyt mieli.

Neidonhius on toinen Šiškiniltä suomennettu teos. Aiemmin on julkaistu vain kirjeromaani Sinun kirjeesi (2011). Molemmat ovat Vappu Orlovin käännöstyötä.

Vuonna 1961 Moskovassa syntynyt Šiškin on saavuttanut suuren suosion Venäjän lisäksi myös muualla Euroopassa. Hänen kansainvälinen läpimurtonsa tapahtui Neidonhiuksen menestyksen siivittämänä.

Venäjällä kirjailijalle on myönnetty kaikki suurimmat tunnustukset, ja tulevaisuudessa hänen uskotaan olevan vahvoilla, kun kirjallisuuden Nobel-palkintoa jaetaan.

Suosiostaan huolimatta Šiškin on ollut syvästi pettynyt synnyinmaansa poliittiseen ja henkiseen kehitykseen. Hän on purkanut turhautumistaan artikkeleissa, joita hän on kirjoittanut länsimaisiin lehtiin – myös suomalaisiin.

Kritiikki on kohdistunut maan hallintoon ja nationalistiseen retoriikkaan sekä erityisesti Venäjän interventioon Krimille.

Šiškinin äiti oli ukrainalainen venäjän kielen ja kirjallisuuden opettaja ja isä venäläinen sotaveteraani. Kirjailija on kertomansa mukaan iloinen, että hänen vanhempansa ovat kuolleet eivätkä tiedä kotimaidensa olevan sodassa keskenään.

Šiškin on paljastanut, että yhteiskunnallisen aktiivisuutensa seurauksena hän saa venäläisiltä kiitosten lisäksi uhkaavia kirjeitä. Niissä häntä pidetään petturina. Venäjä on kirjailijan mukaan täynnä vihaa.

Šiškin jätti kotimaansa jo vuonna 1995 ja muutti perheineen Sveitsiin. Siellä hän toimi maahanmuuttovirastossa venäjänkielisten pakolaisten tulkkina, kunnes sai potkut. Syynä oli Neidonhius. Kirjailija oli käyttänyt romaanin aineksena kertomuksia, joita oli kuullut työssään. Se ei ollut hyväksyttävää.

”Tulkki saa vain tulkata, ei välittää viestiä eteenpäin”, Šiškin on myöntänyt.

Neidonhius ei kuitenkaan ollut poliittinen pamfletti tai tendenssikertomus. Romaani ei saarnaa eikä osoittele. Lukija saa tehdä omat päätelmänsä, jos se on tässä tapauksessa edes mahdollista. Teos on mitä moniselitteisin.

Lähtökohta on omaelämäkerrallinen. Ollaan sveitsiläisessä pakolaiskeskuksessa, jossa haastatellaan maahanpyrkijöitä.

Kerronta rakentuu kysymyksistä ja vastauksista. Ne ovat saaneet kipinän todellisista pöytäkirjoista, sillä Šiškin on vakuuttanut, ”ettei koskaan keksi mitään vaan kirjoittaa sen, mitä on tapahtunut”.

Näkökulma on keskustelujen tulkin, jonka nimeä ei mainita. Kuulustelut ovat aluksi tiukan asiallisia, mutta vähitellen niistä alkaa kehräytyä erikoislaatuinen vyyhti kirjavia ihmiskohtaloita – etupäässä surullisia, kummallisia, kauheita tarinoita. ”Muunlaisia ei täällä kerrotakaan”, tulkki toteaa. Lopulta vuoropuheluista kasvaa syvällisiä filosofisia pohdintoja.

Hakijoiden asema jää vastaanottokeskuksen johtajan ratkaistavaksi. Hän on nimeltään Peter Fischer – Pietari Kalastaja – kuin Pyhä Pietari, joka karsii jyvät akanoista Sveitsiksi kutsutun paratiisin portilla.

Tärkeintä ei ole, kertooko hakija totuuden, vaan se, että tarina on kyllin hyvä. ”Jos totuutta ei voi saada selville, on selvitettävä edes valhe”, Pietari vaatii.

Tulkin tehtävänä on innoittaa kertojat parhaimpaansa.

Reilun sadan sivun paikkeilla tekstin kirjasin vaihtuu ja siirrytään toisenlaisen kirjallisen materiaalin pariin. Se koostuu päiväkirjamerkinnöistä. Ne ovat Šiškinin keksimiä mutta antavat äänen historialliselle henkilölle, venäläiselle laulajattarelle Isabella Jurjevalle (1899–2000).

”Bella Dmitrijevnan” päiväkirjoja seurataan 1910-luvulta lähtien pitkälle halki vuosisadan myrskyjen. Varsinkin tekstin alkupuoli on lapsenomaisessa kömpelyydessään aseistariisuva.

Šiškin rakentaa laulajattaren tarinasta kaaren, jossa liikutaan Rostovista Moskovaan, Berliinistä Pariisiin. Nuoren tytön ihastumiset seuraavat toisiaan, vaihtuvat oikeiksi rakkaussuhteiksi ja laimentuvat pettymyksiksi.

Pikkutytöstä kasvaa aikuinen nainen ja lopulta vanheneva tähtilaulaja.

On silmiinpistävää, että päiväkirjan sivuilla Venäjän traaginen historia näyttäytyy tuskin mitenkään. Keskiössä ovat yksilön ilot ja surut, elämän pienet suuret sattumukset.

Kirjailijaa on syytetty plagioinnista. Vaikka Jurjevalta ei ole säilynyt päiväkirjoja, hänen julkaistuissa muistelmissaan on jaksoja, joiden sanotaan muistuttavan epäilyttävästi Šiškinin tekstiä. Kirjailija on puolustautunut väittämällä kirjoittavansa ”seuraavan ulottuvuuden proosaa”, joka imitoi kömpelöä muistelmakirjallisuutta.

Todellisuudessa tekstillä on historiallinen esikuva. Se on kirjailijan äidin päiväkirja, jonka tämä antoi poikansa luettavaksi ennen kuolemaansa. Šiškin on kertonut ihmetelleensä äitinsä naiiveja merkintöjä, jotka olivat täynnä nuoren tytön höpöttelyä rakkauksista – aikana, joka oli Venäjän historian synkintä.

Myöhemmin kirjailija ymmärsi äidin sanojen viisauden. Niiden romanttinen tulevaisuudenusko säteili valoa säkkipimeään todellisuuteen.

Šiškin päätti käyttää päiväkirjaa osana romaaniaan. Koska hänestä oli epäsopivaa kirjoittaa äidistään, hän kirjoitti Jurjevasta, jonka elämä kattoi koko vuosisadan. ”Valitsin päiväkirjan pitäjäksi tämän laulajan, jonka levyjä meillä kotona oli ja joita isäni kuunteli. Lauluillaan hän loi toivoa.”

Kuulustelujen ja päiväkirjamerkintöjen lisäksi Neidonhius sisältää vielä kolmannen suuren tarinalinjan, jonka tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Italiaan ja Roomaan. Typografia muuttuu jälleen. Tarinat ovat kirjeitä, joita tulkki lähettää pienelle pojalleen. Tämä leikkii olevansa keisari ”Nebukadnosaurus”.

Kirjeet tarjoavat näkymän tulkin oman elämän sekasortoiseen tilaan. Lapsuusmuistot, perhesuhteet, aviolliset ongelmat ja tulevaisuuden haaveet sekoittuvat tajunnanvirraksi, jossa arjen havainnot laventuvat myyteillä ja kuvitelmilla.

Tulkin vaimo on nimeltään Isolde, jonka edellinen, auto-onnettomuudessa kuollut aviomies on Tristan. Mustasukkaisuus myrkyttää tulkin mielen, kun hän huomaa, ettei vaimo kykene karistamaan tuonpuoleisen kirkastamaa suurta rakkauttaan.

Tulkki kokee jäävänsä pelkäksi Tristanin korvikkeeksi eikä pysty kilpailemaan kuolleen esikuvansa kanssa. Hänen silmin myös ikuinen kaupunki Rooma näyttäytyy pelkkänä autenttisuuden mausoleumina, kun aidot veistokset on evakuoitu aukioilta museoiden kätköihin ja korvattu kopioilla.

Tämäkin tarina pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin, sillä Isolden esikuvana on ollut Šiškinin ensimmäinen vaimo.

Neidonhiuksen kolmea vuorottelevaa ja limittyvää, alituiseen keskeytyvää tarinalinjaa on haluttu pitää yhden ja saman kertojasubjektin – tulkin – puheena. Ajatus voi olla perusteltu, sillä pakolaiskeskukseen sijoittuvien dialogien ja pojalle osoitettujen kirjeiden lisäksi Isabella Jurjevan päiväkirjamerkinnät ovat tulkin toimittamaa materiaalia.

Itse en koe yhtä subjektia välttämättömäksi enkä rohkene nähdä kokonaiskuvaa näin selkeäpiirteisenä, sillä tulkin persoona jää varsin hämäräksi. Hänen nimeään ei kerrota eikä missään vaiheessa käy selväksi, onko kyse saman henkilön havaintomaailmasta.

Šiškin on jättänyt kysymyksen avoimeksi ja lukijan ratkaistavaksi. Tulkilla ei ole nimeä, koska hän on kuka hyvänsä – jokamies – eikä hänen henkilöllisyydellään ole merkitystä. Tarinat voivat olla kenen tahansa puhetta.

”Tulkki” on ymmärrettävä paitsi ammattinimikkeeksi myös anonyymiksi tulkitsijaksi, jonka kautta teoksen maailmat esittäytyvät ja avautuvat, saavat mahdolliset merkityksensä. Hän on ehkä myös vertauskuva kirjailijasta yleisellä tasolla – kirjailijasta taiteilijana inhimillisen kokemuksen välittäjänä.

Neidonhiuksen leimaa-antavin piirre on tarinoiden ylivalta.

Kun maahanpyrkijä ei ymmärrä, mitä häneltä odotetaan, pakolaiskeskuksen johtaja toteaa ankaraan sävyyn:

”Tarina on käsi, te olette lapanen. Tarinat vaihtavat teitä niin kuin lapasia. Koettakaa tajuta: tarinat ovat eläviä olentoja. … Joten keksikääpä itsellenne kelvollinen legenda älkääkä unohtako, että kaikkein tärkeimpiä ovat pikkuseikat ja yksityiskohdat.”

Vaatimus on kuin suora toisinto strukturaalisemiotiikan perusajatuksesta. Sen mukaan todellisuus on vain heijastusta myyttien rakenteista ja arkkityypeistä.

Antropologi Claude Lévi-Strauss on huomauttanut, että ”emme väitä osoittavamme, miten ihmiset ajattelevat myyteillä, vaan miten myytit ajatteluttavat ihmisiä – heidän tietämättään”.

Romaanissa tarinat elävät omaa elämäänsä, ja loogiset aikayhteydet katkeavat jo alkumetreillä. Lukija kohtaa historiallisia henkilöitä, myyttisiä taruhahmoja, pyhimyksiä ja romaanihenkilöitä, kuolleita ja eläviä, jotka voivat olla peräisin mistä tahansa menneisyyden aikatasosta tai kulttuurin kerroksesta. Kaikki kulkevat käsi kädessä samoilla sivuilla ja sekoittuvat kolmen tarinalinjan kudokseen.

Antiikin Kyyroksen sotaretket vertautuvat Tšetšenian pakolaiskriisiin, kun taas Tristanin ja Isolden keskiaikainen legenda saa rinnalleen Dafniksen ja Khloën mytologisen rakkaustarinan tai modernin aviokriisin kuvauksen.

Poliittisesti korrektiin kieleen tottunut lukija hätkähtää, kun puhutaan ”neekereistä” – huomatakseen pian, että kyse onkin viittauksesta Agatha Christien tunnetun salapoliisiromaanin teemaan. Vastaan tulevat toistuvasti myös venäläisen kirjallisuuden klassikot Gogol, Dostojevski tai Bulgakov sekä kansansadut, maalaukset ja oopperat.

Ilmaisun tyylilajit muuttuvat kertomusten mukana; kysyjän ja vastaajan roolit vaihtavat paikkaa yhdessä hetkessä.

On myönnettävä, että lukukokemus saattaa tuntua kaoottiselta ja romaani pelkältä sekasotkulta. Yhtään ei helpota sekään, että moniääninen kerronta on jatkuvasti epävakaassa tilassa. Aina ei ole varmuutta edes puhujan sukupuolesta.

Kiihkeimmillään teksti tihentyy syvällisten aforismien ja yhdentekevien hokemien kimaraksi. Horisontti uhkaa kadota näköpiiristä.

Romaani ei ole kuitenkaan pelkkää pintaa, sillä Šiškin onnistuu vakuuttaa lukijan hämmentävän kerrontansa taustalla vaikuttavasta syvätasosta. Se tuntuu pohjattomalta.

Ihminen haluaa ymmärtää, mutta Neidonhiusta lukiessa on syytä ottaa ratkaiseva askel ja hylätä oletus koherenteista juonikuvioista tai perinteisistä romaanihenkilöistä. Niitä teoksessa ei ole käytännössä ollenkaan.

On heittäydyttävä tekstin vietäväksi ja uskallettava nauttia sen ohitse vilistävien viittausten synnyttämistä mielikuvista, jotka avaavat intertekstuaalisia yhteyksiä yhä uusiin kertomuksiin, uusiin maailmoihin. Ja niitä on kirjan täydeltä.

Jää lukijan harrastuneisuuden varaan, miten paljon tekstin potentiaalista saa irti. Saadakseen enemmän ei riitä, että hoksaa huomaamattoman kytkennän vaikkapa Tolstoin romaaniin Sota ja rauha. Lisäksi olisi tiedettävä, millaisen merkityspatterin kohtauksessa mainitut Nataša Rostovan ensitanssiaiset sulkevat sisäänsä. Tai mitä Berninin veistos Pyhän Teresan hurmio oikeastaan esittää. Tai mitä tarkoitetaan käsitteellä Tšehovin Hamlet. Pitäisi tuntea antiikin myytit ja lastenlorut.

Kun Iivana Julman salaisen poliisin virkamiehet opritšnikit rinnastetaan Maltan ritareihin, avautuu sarkastinen näkökulma poliittiseen lähihistoriaan. Ja kun myöhemmin puhutaan ”oculuksesta”, lukijan oletetaan olevan selvillä siitä, että kohtaus tapahtuu Rooman Pantheonissa – kaikkien jumalten temppelissä ja yhdessä arkkitehtuurin tyylihistorian vaikutusvaltaisimmista rakennuksista – jonka kupolin keskellä on lähes yhdeksänmetrinen aukko.

Šiškin edellyttää lukijalta herpaantumatonta valppautta. Ei voi kuin ihailla kirjailijan mestarillista kykyä hallita yltäkylläinen aineistonsa ja sen rajattomilta tuntuvat yhteydet.

Niiden jäljittämisessä suomentaja Vappu Orlov on tehnyt suuren työn – epäinhimillisen käännösurakkansa ohella. Hän on koostanut romaanin loppuun lähes kaksikymmentä sivua selittäviä viitteitä lukijaparan avuksi. Silti nekin ovat vain jäävuoren huippu.

Jotkut ovat harmitelleet puutteellista tietämystään eurooppalaisesta kulttuurihistoriasta tai venäläisen kirjallisuuden perinteestä. Miltä tuntuisikaan kokea Neidonhius teini-ikäisenä!

Kaikesta huolimatta vaativa romaani tarjoaa löydettävää jokaiselle – avokätisesti.

Toisaalta teoksen kieli on niin kaunista, että viisi- ja puolisataasivuisen kirjan jaksaa lukea, vaikka ei ymmärtäisi siitä mitään.

Elämys ylittää verbaalisen. Voimakkaat eri aisteihin vetoavat ärsykkeet saavat kokemaan tarinoiden mielikuvat fyysisinä tuntemuksina.

Neidonhiusta voisi verrata polyfoniseen sävellykseen, ellei vertaus olisi niin ontuva. Teoksen tekstisäikeet eivät noudata harmonian tai kontrapunktin kaltaisia lainalaisuuksia vaan etenevät eritahtisina, omalakisesti dissonoivina kertomuskimppuina.

Ehkä olisi parempi ajatella romaania akustisena kollaasina, jossa eri henkilöiden toistensa päälle puhumat repliikit limittyvät musiikilliseen materiaaliin – tai sitten suurena seinämaalauksena, jossa kaikki kohtaukset voi havaita yhdellä silmäyksellä.

”Kaikki tapahtuu samaan aikaan. Sinä kirjoitat nyt tätä riviä, ja minä luen sitä parhaillaan.” 

Neidonhius maalaa elämästä eeppisen kokonaiskuvan, jossa kaikki liittyy kaikkeen eikä mikään ole pysyvää tai muuttumatonta. Kaikki on mahdollista, mahdotonkin.

”Kysymys: Mutta jos tulevaisuuden viimeiselle sivulle on jo pantu piste, merkitseekö se, ettei mitään voi muuttaa. Jospa tekeekin mieli korjata elämässä jotain? Saada joku takaisin? Viedä rakkaus loppuun?

Vastaus: Päinvastoin, joka hetkenä voi sellainenkin muuttua mikä on jo tapahtunut. Jokainen sinun kokemasi ihminen muuttaa kaikkea edellä ollutta. Kysymys- ja huutomerkillä on kyky keikauttaa sekä lause että kohtalo ylösalaisin. Menneisyys on se mikä jo tunnetaan, mutta se muuttuu, jos eletään viimeiselle sivulle asti.”

Länsieurooppalaisissa arvioissa Neidonhiusta on pidetty postmodernina romaanina.

Postmodernista puhuminen ei ole 2010-luvulla enää kovin trendikästä, mutta käsitykseen on pakko yhtyä. On vaikea kuvitella mitään postmodernimpaa kuin Šiškinin monitahoisen romaanin kiinnittymättömiä merkityksiä pakeneva kerronta: kirja on tyyliperiodin myöhäinen yhteenveto ja huipennus.

Teoksen erityispiirteisiin kuuluu myös se, että kaikesta kitkastaan huolimatta teksti viettelee lukijansa. Neidonhius on romaani, joka vetää puoleensa ja houkuttelee kuin kukka mehiläistä – ja vaatii useita lukukertoja.

Jokaisen lähestymisyrityksen kohdalla teksti näyttäytyy erilaisena, ja sen fragmenttien tuottamat assosiaatiot saavat uusia merkityksiä ja kytkentöjä.

Se syntyy lukijan mielessä joka kerran uudelleen, uudenlaisena.

Neidonhius on kuin Herakleitoksen kuuluisa vertaus, jonka mukaan samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa. Sen enempää astuja kuin virtakaan eivät ole enää entisellään.

Šiškinin tyylissä on myös jotain perin venäläistä. Pitkään sensuurin oloissa kehittynyt kulttuuri on luonut suojakseen kerrontaperinteen, jossa todellinen viesti kätketään vihjauksin ja piilomerkityksin.

”Totuus on vain siellä missä se salataan.”

On paradoksaalista, että kirjailijaa on syytetty plagioinnista, kun kysymys autenttisesta on romaanin johtoaiheita. Tai sen kyseenalaistaminen.

Alkuperäisen ja kopion vastakkainasettelusta tulee merkityksetöntä, kun ymmärretään, että samat myytit ja tarinat syntyvät eri aikoina yhä uudelleen. Kaikki virtaa ja vaihtuu toiseksi, mutta mikään ei sittenkään muutu. Aina palataan antiikkiin.

Tästä näkökulmasta Rooman valinta yhdeksi teoksen keskeisistä tapahtumapaikoista on oivallinen, sillä kaupungin miljöö tarjoaa mahdollisimman rikkaan ja monikerroksisen näyttämön aikatasoja ennakkoluulottomasti yhdistelevälle kerronnalle. Roomassa kaikki ajat ovat läsnä.

Ikuiseen kaupunkiin sijoittuvat jaksot tarjoavat Rooman-kävijälle väristyksiä, kun tarina poukkoilee tutuilla paikoilla. Kyrillisten kirjainten kehittäjän Kyrilloksen hautaa etsitään, kuten Gogolin asuntoakin. Romanttiset aukiot ja suihkulähteet saavat jälleen todistaa yhden avioliiton hajoamista.

Venäläisen kirjallisuuden fiktiiviset hahmot ilmestyvät Rooman kaduille ja tekevät läsnäolollaan pilkkaa turisteista, jotka suorittavat hartaita pyhiinvaelluksia karttojen ja opaskirjojen ohjaamina ”autenttisten” tapahtumapaikkojen äärelle.

Autenttisuus on harhaa, sillä totuus on toisaalla ja sanan mahti ylitse muiden. ”Sillä sanalla on maailma luotu, ja sana herättää meidät eloon.”

Romaanin loppupuolella teoksen sipulimainen, sisäkkäisten kertomusten rakenne alkaa hahmottua ja pääteemat murtautuvat esiin tekstikaaoksen kuohuista.

Keskeisimpänä on miehen ja naisen suhde – rakkaus ja sen kaipuu – joka läpäisee kaikki romaanin kertomuslinjat: pakolaisdialogit, päiväkirjamerkinnät, kirjeet sekä lukemattomat kirjalliset viittaukset.

Rakkauden vastinpariksi kirjailija nostaa inhimillisen kärsimyksen teeman, joka on yhtä ikiaikainen ja seurausta rakkauden puutteesta.

”Rakkaus – se on sellainen erityinen Jumalan kokoinen tuhatjalkainen, väsynyt kuin suojaa etsivä matkamies ja kaikkialla oleva, niin kuin siitepöly. Se pukee meidät kaikki päälleen kuin sukan. Meidät on ommeltu sen jalan mukaisiksi ja me mukaudumme sen muotoon. Se kulkee meillä. Ja siinä tuhatjalkaisessa me olemme yhtä.”

Toisaalla käy ilmi, että rakkaus on asenne ja valinta.

”Olja-täti väittää, että maailman kanssa on elettävä kuin vastanaineena, on rakastuttava tähän elämään joka päivä, sillä vastanaineet ovat täynnä rakkautta ja katsovat kaikkea aina uusin silmin. Koko elämän ajan on vietettävä kuherruskuukautta ja mentävä naimisiin kaiken kanssa: puun, taivaan, kirjojen ja maailman kaikkien ihmisten, kauniin kukan ja jopa tuon ikkunasta tulevan pakkasilman kanssa!”

Myös Isabella Jurjevan päiväkirjat saavat lopullisen pyhityksensä niiden kirjoittajan – tai oikeammin Šiškinin äidin – rakkauden filosofiasta.

”Sen on oltava onnellinen joka pystyy. … Joltakulta lyödään pää poikki, mutta väkijoukossa mestauslavaa ympäröivällä aukiolla on kaksi, jotka juuri silloin kokevat ensirakkautensa. Joku ihailee maalauksellista auringonlaskua ja joku toinen katselee samaa iltaruskoa kaltereiden takaa. … Mitä ankarampaa on jossakin yksien onnettomuus, sitä vahvemmin ja väkevämmin kuuluu toisten olla onnellisia toisaalla. Ja rakastaa kiihkeämmin.”

Roomassa tulkille ilmestyy kuin menneisyyden haamuna hänen lapsuutensa luokanvalvoja Galina Petrovna, josta on kerrottu jo romaanin alkupuolella. Galpetraksi kutsuttu opettaja on koominen karikatyyri, viiksekäs ja isorintainen nainen, jota oppilaat kiusasivat ja vihasivat.

Kun tulkki ihmettelee, miksi opettaja kaikesta huolimatta rakasti oppilaitaan, tämä vastaa: ”Tekin rakastitte minua, ette vain tienneet sitä.”

Romaani päättyy Galpetran pitkään monologiin, jonka ajatusten kymi antaa selityksensä teoksen nimen mysteerille.

Kasvi- ja eläinoppia opettanut Galpetra kertoo tarinan neidonhiuksesta. Se on muureilla ja valleilla elävä kasvi, jonka lehdet muistuttavat avonaisia hiuksia ja jolla kukkakimput kehystetään – se on jäänne vuosimiljoonien takaa toisista maailmanajoista, elävä fossiili.

Galpetra selostaa: ”Kaikkein ylimmäinen, kaikkivaltias, ei odota ketään, siksi hän onkin nurmen nukka. Häntä ei vain näe heti. … Katso tässä kaikkea verhoaa sammal ja yltyleensä kasvava jumala, kevyt, kiharainen. Meillä se on huonekasvi, se ei selviäisi muuten, ilman ihmisen rakkautta ja lämpöä, mutta täällä se on rikkaruoho. No niin, kuolleella kielellä, joka tarkoittaa elävää, se on Adiantum capillus veneris. Nurmen nukka hiussaniaisten sukua. Venuksen hius, neidonhius. Elämän jumala. Värähtelee hiukkasen tuulessa. Ikään kuin nyökkäilee: niin, niin, näin se on, tämä on minun temppelini, minun maani, minun tuuleni, minun elämäni.”

Ateisti Galpetra yltyy apokalyptiseen hurmokseen, vaikka hänen tapanaan on opettaa, että kristinusko on orjien ja itsemurhaajien uskonto ja että Jumalaan voivat uskoa vain vanhat mummot. Saarnan säkeissä kaikuu Sinuhe egyptiläisen raamatullinen paatos:

”Olen ruohojen ruoho. Kasvoin täällä ennen teidän ikuista kaupunkianne ja olen kasvava sen jälkeen. … Minä kasvan kaikkien teidän kankaittenne läpi ja nousen ilmoille kaikesta teidän marmoristanne. Minä olen Forumin jokaisella rauniolla ja jokaisen floksien seassa olevan tiilen alla. Ja siellä missä minua ei näy, ovat minun itiöni. Missä minua ei ole, siellä minä olen ollut ja olen oleva. Olen siellä missä tekin.”

Kun takakansi painuu kiinni, lukija jää kuin tyhjän päälle mutta tietää kuuluvansa etuoikeutettujen joukkoon.

Vuosi 2005 jää aikakirjoihin – paitsi Venäjän kirjallisuuden historian myös maailmankirjallisuuden – ja Mihail Šiškin sen mukana. Sillä Neidonhius on huikea romaani, monumentaalinen teos, lukuelämyksenä poikkeuksellinen ja rikas, ainutlaatuinen.

Šiškinin saavutus on jo kohotettu Tolstoin, Dostojevskin ja Joycen romaanitaiteen huippujen rinnalle, ja varsinkin viimeksi mainitun Odysseus on ollut ilmiselvästi Neidonhiuksen tyylillinen esiteksti.

Aikamme kertojista on ehdotettu vertailukohteiksi Orhan Pamukin ja J. M. Coetzeen nimiä, mutta minusta näiden teokset jäävät jälkeen Šiškinin samalla kertaa sekä säkenöivästä että syvällisestä sanataiteen mestaruudesta.

Kirjailija itse on pitänyt venäläisen kirjallisuuden perinteessä läheisimpänä Gogolin absurdia satiiria ja maininnut suoraksi ihanteekseen Ivan Buninin. Tämä kirjoitti kertomuksia vallankumouksen jälkeisestä Neuvostoliitosta maanpaossa – kuin Šiškin Sveitsissä.

Omaan mieleeni palaa ennen kaikkea Tšehov, jonka näytelmien terävästi piirretyt henkilöt puhuvat toistensa ohi, eikä heidänkään raukea elämännälkänsä tule koskaan tyydytetyksi.

Neidonhiuksen tarinoiden maailma muistuttaa merkillisellä tavalla myös sveitsiläisen Alberto Giacomettin modernistista veistotaidetta ja sen langanlaihoja ihmisfiguureja – alakuloisia ja yksinäisiä. Giacomettin hahmot näyttävät kävelevän toisiaan kohti, mutta tarkemmin katsottuna kulkureitit eivät milloinkaan kohtaa vaan sivuuttavat toisensa hipaisuetäisyydeltä.

Venuksen hius, neidonhius. Elämän mykkä jumala ei armahda. Rakkaus on ohikiitävä hetki tai kuihtuva kukka, kunnes siemenet alkavat jälleen itää ja tarinoiden ketju jatkaa päättymätöntä kulkuaan.

Ja jäljelle jää vain nurmen nukka. 

Mihail Šiškin, Neidonhius, WSOY 2015.