Kävelyllä kuoleman puutarhassa

näyttely | Tyttö nukkuu vuoteella. Yöpöydällä on kirjoja, makeisia, lääkkeitä, lasi vettä. Perhonen on laskeutunut tyynylle. Kaikki on harmaata, kuin pölyn peittämää. Aika on pysähtynyt. 

Veistos on osa belgialaisen Hans Op de Beeckin näyttelykokonaisuutta Hiljainen paraati, joka on esillä Amos Rex -museossa vielä muutaman viikon. Harmaiden, hyperrealististen installaatioiden kavalkadi on saanut valtavan suosion, ja netissä myytävät pääsyliput uhkaavat loppua ennen aikojaan.

Teosten äärellä omaan mieleeni piirtyy muistikuva Pompejin ihmishahmoista. Ne jähmettyivät paikoilleen, kun antiikin roomalaiskaupunki hautautui vulkaaniseen tuhkaan vuonna 79 jälkeen ajanlaskun alun. Elävä arki muuttui hetkessä ikuisuudeksi.

En ihmettele näyttelyn vetovoimaa. Veistokset puhuttelevat. Sodan, kulkutautien ja epävarmuuden kyllästämä todellisuutemme vaatii pohtimaan kaiken turhuutta ja katoavuutta. Aivan kuin olisimme palanneet keskiaikaiseen sielunmaisemaan, jonka visuaalinen johtoaihe oli kuolemantanssi. Siitäkin Hans Op de Beeck on luonut oman tulkintansa karusellin muodossa. 

Amos Rexin harmaa paraati pysäyttää. Se kutsuu hiljentymään ja ohjaa katsomaan sisintään mutta antaa tilaa jokaisen näyttelyvieraan omille ajatuksille ja kysymyksille. 

Mitä jää jäljelle? Mikä on lopulta tärkeää?

Tarina kissasta, joka rakasti oopperaa

faabeli | Olipa kerran kissa. Se näytti aivan tavalliselta oranssinpunaiselta maatiaiskissalta, jolla oli valkoinen vatsapuoli ja valkoiset tassut, vaikka sen sanottiin olevan eurooppalaista rotua. Sen emo olikin eurooppalainen, mutta isästä ei ollut tietoa. Oranssinpunaisten kissojen tavoin se oli luonteeltaan varsin omalaatuinen.

Kissan nimi oli Sulevi.

Pienenä Sulevi oli utelias ja kiinnostunut ympäröivästä maailmasta. Kerran se pujahti parvekkeen ovesta ja karkasi matkoihinsa kaupungin vilinään, sillä se asui kanssani kerrostalon pohjakerroksessa, maan tasalla. Kissa oli tietymättömissä toista vuorokautta, ja pelkäsin, että en enää näkisi sitä. Epätietoisuus päättyi, kun heräsin yöllä vanhemman Sakari-kissan vaatiessa huomiotani kuin Lassie-koira ikään: se oli havainnut Sulevin palanneen harharetkiltään. Nälkä oli yllättänyt karkulaisen, joka odotti parvekkeella silmät pyöreinä ja säntäsi oven auettua ruokakupille.

Jäi arvoitukseksi, missä Sulevi oli seikkaillut. Tapauksen jälkeen kissasta tuli arka ja pelokas, mutta sen kiintymys läheisiä kohtaan kasvoi entisestään. Ulos se ei enää halunnut. Siitä oli kasvanut rauhaa rakastava sisäkissa, joka nautti kiireettömistä koti-illoista.

* * *

Sulevin nuoruudessa meillä ei kuunneltu kotona juurikaan musiikkia. Tilanne muuttui myöhemmin. Tuolloin oli tavallista, että iltaisin ja viikonloppuisin soitin levyiltä klassista musiikkia, erityisesti oopperoita.

Jossain vaiheessa huomasin, että tällaisina hetkinä Sulevi alkoi käyttäytyä erikoisesti. Se asettui sopivalle etäisyydelle kaiuttimista ja kyyhötti paikallaan pitkiä aikoja silmät puoliummessa. Unessa se ei kuitenkaan ollut, ja sen korvat liikkuivat. Aivan kuin kissa olisi kuunnellut musiikkia ja pitänyt siitä.

En uskonut näkemääni. Eihän kissa voinut ymmärtää musiikista mitään! Ajattelin, että ulkoilmaelämästä tarpeekseen saanut kolli vietti tällä tavalla laatuaikaa kodin turvallisessa ilmapiirissä, jonka levollisuutta musiikki korosti. 

Lopulta jouduin suhtautumaan vakavasti. Sulevin keskittynyt, samalla kertaa sekä mietiskelevä että valpas olemus vakuutti minut siitä, että kissalla oli jokin suhde akustisiin ärsykkeisiin, joille alttiiksi se asettui varta vasten. Sävelten soljuessa se vaipui kuin transsiin, ja sen pystyssä sojottavat korvat reagoivat musiikin huipennuksiin. Arvelin, että voimakkaimmat äänet saattoivat olla sen herkille aisteille liikaa.

Sekin oli väärä luulo. Kun käänsin volyymiä kovemmalle, Sulevi ei suinkaan lähtenyt tiehensä. Se tuntui viihtyvän entistä paremmin. Kyse ei ollutkaan musiikin rauhoittavasta vaikutuksesta vaan innoittavasta aistikokemuksesta. Kissan kestokyvyn raja äänenvoimakkuuden suhteen ei tullut vastaan kerrostaloasunnon olosuhteissa. 

Mutta sillä oli väliä, mitä musiikkia soitettiin.

Ryhdyin vertailemaan, miten kissa käyttäytyisi, kun asettaisin levylautaselle näytteitä eri musiikkityyleistä. Pitäisikö se enemmän klassisten mestareiden sopusuhtaisista sävellyksistä kuin romantiikan ajan muhkeista mammuttiteoksista? Mikä vaikutus olisi soitinmusiikilla ja vokaalimusiikilla? Hullaantuisiko kissa kuullessaan rockia? Kokeilu oli täysin epätieteellinen mutta perustui toistoihin ja runsaaseen havaintomateriaaliin.

Sulevin musiikkimaku kävi selväksi varsin pian. Jos tarjonta ei miellyttänyt, kissan kiinnostus lopahti. Se meni syömään tai kävi nukkumaan.

Olin pettynyt, kun omat suosikkisäveltäjäni Bach, Mozart ja Beethoven putosivat Sulevin levyraadissa jo alkukierroksilla. Päättelin, että kenties barokin ja klassismin sävelkieli oli kissan mielestä liian tiivistä ja abstraktia. Varsinkaan soitinmusiikki ei tehnyt vaikutusta. Suuret sinfoniat ja kuuluisat kvartetot eivät herättäneet vastakaikua, ei liioin kevyt musiikki jazzista puhumattakaan. 

Todellinen tyrmäys tuli, kun annoin Sulevin kuunnella arvostamani Jimi Hendrixin taiturointia sähkökitaralla. Ujeltavat riffit saivat kissan suunniltaan, ja se pakeni toiseen huoneeseen kuin loukattuna. Sen koommin meillä ei rockia soitettu.

Mutta millainen vastaanotto olikaan, kun kaiuttimista kuului ihmisen ääni, koulutetun oopperalaulajan linjakas legato. Vokaalimusiikista Sulevi piti ja aivan erityisesti oopperasta vaikka tuskin tiesi, mikä oli oopperaa ja mikä ei. Kunhan laulettiin korkealta ja kovaa.

Yllättävää kyllä sellaiset oopperan mestarit kuin Verdi tai Wagner eivät yltäneet soittolistan kärkipäähän. Ehkä heidän musiikkinsa oli liian raskassoutuista. Sen sijaan Sulevin suosikkisäveltäjäksi nousi Giacomo Puccini, jos ilmaisu tässä yhteydessä sallitaan. Puccinin sulavat, laajakaariset melodiat saivat sen mielen valtoihinsa ja aistit valpastumaan. 

Varsinaiseksi lempikappaleeksi osoittautui italialaissäveltäjän menestysteos La bohème ja etenkin sen ensimmäinen näytös. Siihen kissa ei milloinkaan kyllästynyt. Oopperan alussa rutiköyhät boheemit Mimi ja Rodolfo rakastuvat, ja musiikki maalaa heidän tunteensa kuuluville niin komeasti, että harva ihminen kuuntelee sitä liikuttumatta. Sulevin korville se oli kuin seireenin kutsu.

Myös muut Puccinin oopperat, kuten vaikkapa Tosca, Turandot tai Madama Butterfly, tekivät vaikutuksen. Eikä säveltäjälläkään ollut niin väliä, jos musiikki oli kyllin vuolasta ja säihkyvää, täynnä myöhäisromanttista paatosta. 

Nuoren Erich Wolfgang Korngoldin loistava ooppera Die tote Stadt – Kuollut kaupunki nähtiin tuohon aikaan Suomen kansallisoopperassa, ja sen erinomaisesta produktiosta tehtiin taltiointi, joka televisioitiin. Suleville teoksen huippukohta oli niin sanottu Mariettan laulu Glück das mir verblieb. Sen loputtomana virtaava melodia sai ihmisyleisön sydämet sulamaan, ja Camilla Nylundin suoritus oli juuri sitä, mistä kissa piti: kristallinkirkas sopraanoääni olisi leikannut vaikka terästä. 

Pelkkä musiikki ei riittänyt. Merkitystä oli myös sillä, kuka lauloi. 

Kun katsoin televisiosta Maria Callasin ja Tito Gobbin legendaarisen, vertahyytävän kohtaamisen Puccinin Toscan toisessa näytöksessä, Sulevi istui vastaanottimen ääressä kuin naulittuna. Callasin äänessä oli jotain, joka riisui kissan täysin aseista. Ilmeisesti sopraanon läpitunkeva, horjumattoman luja, dramaattisuutta hehkuva ääni vetosi sen käsitykseen kaunolaulusta. Maria Callasista tuli diiva ylitse muiden.

Samaan pystyi Luciano Pavarotti, jonka tenorissa oli yhtä vaikuttava sointi. Pavarottin esitys Mirella Frenin kanssa Puccinin La bohèmesta Herbert von Karajanin johdolla olikin levytys, jota Sulevin kanssa eniten kuuntelin. Ajan oloon opin tietämään, miten kissan korvat reagoisivat missäkin kohtaa musiikkia, kun Pavarotti kajauttaisi Rodolfon aarian Che gelida manina korkeat sävelet tai laulaisi ensimmäisen näytöksen loppudueton Frenin rinnalla. Sulevi mieltyi levyyn siinä määrin, että viimein mikään muu tulkinta La bohèmesta ei kelvannut.

Kissa oli lahjomaton. Jos soitin vaikkapa Mahlerin kolmatta sinfoniaa, pitkäveteiset orkesteriosuudet eivät Sulevia kiinnostaneet. Mutta heti, kun ääneen pääsi alttosolisti, mielenkiinto heräsi ja kissa tuli seuraamaan, miten nainen tulkitsi Nietzschen säkeitä. Edes kuorokohtaukset eivät tehneet samaa vaikutusta kuin yhden ihmisen ääni.

Sulevin musiikkimaku oli melko kapea-alainen mutta alkoi olla vähitellen määräävä tekijä sen suhteen, mitä meillä kuunneltiin. 

Koettelin myös kissan keskittymiskykyä. Yleensä sitä riitti korkeintaan tunniksi kerrallaan, mutta Leoncavallon Pajatson, joka onkin lyhyehkö yksinäytöksinen ooppera, Sulevi jaksoi seurata herpaantumatta televisioversiona. Selitys oli siinä, että nimiroolin lauloi Veikko Tyrväinen niin pakahduttavasti kuin mahdollista.

Vuosien kuluessa kuuntelimme oopperoita yhdessä, kaksi kissaa ja minä. Sulevin vanhempi toveri Sakari tottui sekin äänilevyihin, mutta en koskaan havainnut, että se olisi osoittanut kiinnostusta musiikkia kohtaan. Sen korvat eivät liikkuneet sävelten tahdissa, eikä se keskittynyt solistien suorituksiin. Sakari tyytyi kehräämään sylissä ja nauttimaan rapsutuksista. Sitä vastoin sen suoranaisena pakkomielteenä oli päivittäinen kävelylenkki korttelin ympäri. Ulos oli päästävä, satoi tai paistoi, ja pakkaslumessa peuhaaminen oli parasta, mitä se tiesi. Sakarin intohimona oli villi luonto.

Sulevi oli toista maata ja saanut maistaa vapautta. Nuoruuden seikkailun jälkeen sen reviiri oli rajoittunut kaupunkikaksion neliömetreihin. Virikkeet olivat nyt sisäistä laatua. 

Ajan mittaan kissan käsitys musiikista kehittyi ja laajeni, syveni. Sen viimeiseksi oopperaksi jäi Wagnerin Nibelungin sormus -tetralogian Valkyyria, jota seurasimme kolmena iltana peräkkäin näytös kerrallaan. Ei haitannut, vaikka Sulevi oli jo sairauden merkitsemä, sillä havainto- ja keskittymiskyky olivat entisellään. Lopulta sekin oli joutunut Wagnerin musiikin pauloihin tai oikeammin: Bayreuthin mestari oli vihdoin saavuttanut kissan suosion.

Valkyyrian kolmannessa näytöksessä ylijumala Wotan rankaisee tytärtään valkyyria Brünnhildeä tämän tottelemattomuudesta. Wotanin tuomio on ankara. Isä karkottaa uhmakkaan lapsensa jumalten asuinsijoilta, riistää tältä valkyyrian arvon ja vaivuttaa Brünnhilden uneen. Lisäksi Wotan ympäröi tuomitun tulikehällä, jonka vain rohkein sankari kykenee läpäisemään.

En silloin käsittänyt, miten enteellinen oopperan loppukohtaus oli ystäväni kannalta. Todellisuus jäljittelee taidetta. Kahta päivää myöhemmin Sulevi nukutettiin ikuiseen uneen, toimitettiin sitten krematorioon ja poltettiin tuhkaksi.

Jäähyväisistä tulee kuluneeksi tänään viisi vuotta.

Pitkiin aikoihin en voinut kuunnella Sulevin lempioopperaa sen enempää levyltä kuin elävänä esityksenä. Taika murtui vasta muutama kevät sitten Sveitsissä, kun ostin lipun Zürichin oopperatalon huipputuotantoon Puccinin La bohèmesta. Näytöksen aikana saatoin nähdä sieluni silmin kissan korvat, jotka liikkuivat niin kuin aina, kun tähtitenori kurkotti kohti Che gelida manina -aarian korkeimpia nuotteja.

* * *

Olen pohtinut paljon, miten kissa hahmottaa äänimaailman ja musiikin. Miten sen käsitys eroaa omastani?

Kissoja, koiria tai mitään lemmikkejä ei tulisi inhimillistää eikä ajatella niitä suloisina versioina itsestämme, toiveidemme ja kuvitelmiemme heijastuksina. Vaikka eläimet viestivät keskenään, ne eivät nykykäsityksen mukaan käytä ihmiselle tyypillistä käsitteellistä kieltä eivätkä siten ajattele kuten me. Pelkästään eri lajien aistihavainnot ympäröivästä todellisuudesta poikkeavat toisistaan niin monin tavoin, että ihmisen yritys asettua eläimen asemaan on tuomittu epäonnistumaan. Kokemuksemme maailmasta ovat liian erilaiset.

Mutta onko kauneuden kaipuu yksin ihmisen ominaisuus?

Eläinten taiteellisia avuja on tutkittu ja yritetty selvittää tieteellisin menetelmin, miten muiden lajien kyvyt ja ymmärrys vertautuvat siihen, mitä kutsumme musikaalisuudeksi. 

On käynyt ilmi, että esimerkiksi matkijoina tunnetuilla eläimillä kuten papukaijoilla voi olla erinomaisen täsmällinen rytmitaju, samaten aasiannorsuilla. Herkkäkuuloisten karppien on todettu kykenevän erottamaan Bachin barokkifuugat bluesista, kun taas ryhävalaiden tapa laulaa soitimella on paljastunut luovaksi käyttäytymiseksi, joka vaihtelee ja muuntuu ajan kuluessa, kehittyy kuin ihmisen kulttuuri.

Myös eläinten makumieltymyksistä on yritetty päästä perille.

Tutkimukset ovat usein päätyneet lopputuloksiin, joiden mukaan eläimet pitävät eniten sellaisesta ihmisen tuottamasta musiikista, joka on lähellä niiden omaa lajityypillistä ääntelyä. Moni koira ”laulaa” ihmisen mukana, koska koirat polveutuvat susista, joiden ominaisuutena on kommunikoida erämaassa ulvomalla. Kissoista on kerrottu, että niille mieluisimpia ovat korkeat ja kimeät äänet, joiden puolestaan on päätelty muistuttavan naukujaisia reviiritaisteluissa ja kosiomenoissa. 

Olivatko Puccinin aariat ja Maria Callasin taide Suleville kissamaailman tanssiinkutsu?

Totuus jää hämäräksi, koska eläimet eivät puhu eivätkä kerro mielipiteitään sanoin, joita ymmärtäisimme. Joskin omat kissani tekivät tahtonsa tiettäväksi muilla keinoin.

Elämä kissojen kanssa opetti katsomaan maailmaa uusin silmin. Jo eläinten suhde aikaan oli täysin toisenlainen kuin omani. Ihailin Sakarin ja Sulevin kykyä tarttua hetkeen ja olla kaikesta päätellen miettimättä sen enempää mennyttä kuin tulevaa. Niiden asenne muistutti zeniläistä filosofiaa. Sen mukaan on syytä luopua murehtimasta asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa. Ajatus on vapauttava.

Myös kokemukseni musiikista joutui arviotavaksi uudelleen. Oopperoita kuunnellessamme katselin melkein kateutta tuntien karvaista kaveriani, joka uppoutui sävelten maailmaan niin kokonaisvaltaisesti ja ehdottomasti. Mietin, kumpi meistä mahtoi saada musiikista enemmän, kissa vai minä. Miksi ihminen olisi poikkeustapaus?

Ainakin yhdessä suhteessa ihminen eroaa muista eläimistä. Ihmisellä on ylivertainen kyky pitää itseään erityisenä ja ainutlaatuisena suhteessa toisiin lajeihin, ylentää itsensä. Asenne ei ole muuttunut kirjoitetun historian aikana.

Minut Sulevi herätti uskomasta tähän harhaan. 

Kun olin seurannut kissan käyttäytymistä vuosikausia, epäilijä minussa oli joutunut antautumaan. Olin ymmärtänyt, että ystävälleni musiikki oli muutakin kuin muistuma tai korvike lajitovereiden ääntelystä, naukumista kuutamolla. En tietenkään osannut kuvitella, miten sen kuulokuva erosi omastani ja miten se kuulemansa koki. Mutta näin, miten se heittäytyi sävelten syleiltäväksi ja sai musiikin kuuntelusta mielihyvää, jota ihmiset eivät ymmärrä mahdolliseksi eläimelle. 

Se todella rakasti oopperaa.

Oranssinpunaisten kissojen sanotaan olevan omalaatuisia. Ainakin Sulevi oli, monella tavalla. Olen varma, että sen elämä oli henkisesti rikkaampaa ja sielullisesti syvempää kuin monen ihmisen. 

Ei ole kissaa karvoihin katsominen. Vai onko sittenkin? Oranssinpunaisiin?

Sen pituinen se. 

Muuan kehtolaulu

joululaulu | Elettiin vuotta 1818, ja joulu lähestyi. Pienen itävaltalaiskylän kanttorilla oli ongelma, sillä urut olivat rikki ja joulukirkkoon piti saada musiikkia.

Hän sai ajatuksen.

Oli sepitettävä uusi sävelmä, jota voitiin säestää urkujen asemesta kitaralla.

Kanttori muisti kolmijakoisen siciliana-rytmin (pam-papam-pam). Sitä oli käytetty jo iät ja ajat joululaulujen yhteydessä. Niin olivat tehneet säveltäjät Bach ja Händel suurissa oratorioissaan, joiden pastoraalikohtauksissa musiikki keinui sicilianan leppoisassa 6/8-tahtilajissa, kun paimenet olivat kedolla ja Neitsyt Maria tuuditti pienokaistaan betlehemiläisessä karjasuojassa. Niin ikään siciliana oli tuttu Arcangelo Corellin Joulukonsertosta, jota esitettiin ja esitetään yhä paavin messussa joka joulu. Ja monesta muusta.

Kanttori tunsi perinteen velvoittavan, ja niinpä hän sävelsi seimen lapselle kehtolaulun sicilianan tahtiin. Sitä paitsi rytmi soveltui mainiosti kitaralla soitettavaksi.

Joulu tuli, ja sävelmä pelasti juhlan.

Sukupolvien saatossa melodia tarttui, ja nykyään se on tunnetuin esimerkki vanhasta sicilianasta. Tosin sitä lauletaan yleensä niin hitaasti ja suuren hartauden vallitessa, että letkeää rytmiä ei ole helppo huomata.

Kanttori oli nimeltään Franz Gruber ja hänen sävelmänsä Jouluyö, juhlayö.

Huomenna maailman kuuluisimman joululaulun kantaesityksestä tulee kuluneeksi 200 vuotta. Franz Gruberin säveltämä ja Joseph Mohrin sanoittama Jouluyö, juhlayö laulettiin ensimmäisen kerran Pyhän Nikolauksen kirkon keskiyön messussa itävaltalaisessa Oberndorfin kylässä lähellä Salzburgia 24.–25. joulukuuta 1818.

Kirjoitus on julkaistu Eeva-lehden numerossa 12/2011.

Baijerilainen sointikylpy virkisti Helsingin helteessä

konsertti | Viimeistä vuottaan Helsingin juhlaviikkojen keulakuvana toimiva tenori Topi Lehtipuu sai sulan hattuunsa – sulan, josta kuka tahansa festivaalijohtaja voisi olla ylpeä. Hän oli onnistunut houkuttelemaan Suomeen ensi kertaa yhden maailman parhaista soittajistoista, Baijerin radion sinfoniaorkesterin.  

Eikä siinä vielä kaikki. Kirsikkana kakun päällä Helsingin Musiikkitalon johtajankorokkeelle oli luvannut nousta orkesterin ylikapellimestari, legendaarinen Mariss Jansons. Hän on kerännyt laakereita muiden mainetekojensa ohella Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin johtajana ja tinkimättömänä harjoittajana. Jansonsin kaudella amsterdamilaiset arvioitiin alansa huipuiksi.

Baijerilaisten debyytti avasi Helsingin juhlaviikkojen konserttisarjan jo kuukausia ennen varsinaista sesonkia, sillä orkesterin vierailu osui sen kiertueen kannalta otolliseen ajankohtaan matkalla Riiasta Pietariin. Hetki lienee ollut ainoa mahdollisuus saada soittajat Suomeen.

Ylikapellimestari Jansons oli valinnut turneen esityspaikoiksi hänelle itselleen rakkaita kaupunkeja, joihin myös Helsinki kuuluu. Neuvostoliiton aikana latvialaissyntyinen maestro työskenteli silloisessa Leningradissa, joten naapurimaan pääkaupunki tuli tutuksi matkoilla läntisiin demokratioihin.

Toukokuisen helteen hemmottelemilla helsinkiläisillä oli tiedossaan huipputason esiintyjien lisäksi yltäkylläinen ohjelma, johon kuului orkesterimusiikin vaikuttavimpia taiturinumeroita. Houkutus oli vastustamaton, ja Musiikkitalon lämpiössä vaikutti siltä, että "kaikki" olivat paikalla.

Pelkästään ensi minuutit saivat yleisön ihastuksiin, kun odottavan hiljaisuuden rikkoi Baijerin radion sinfoniaorkesterin sellisti Jan Mischlich-Andersen. Hän avasi konsertin sielukkaalla soololla, johon koko muu selloryhmä yhtyi. Matalien jousten lumoava sointi oli kuin hunajaa, ja väliajalla eräs kuulija kertoi liikuttuneensa jo sen aikana kyyneliin.

Kyse oli Gioachino Rossinin suositusta alkusoitosta oopperaan Wilhelm Tell, jonka pastoraalitunnelmat huipentuvat trumpettifanfaarien myötä hurjaan laukkaan. Baijerilaiset toteuttivat kaikki käänteet tarkasti ja täysipainoisesti. 

Niin upea kuin Rossini olikin, se oli vasta alkua. Solistinumeroksi oli varattu Sergei Prokofjevin ensimmäinen viulukonsertto ja sen esittäjäksi Helsingissä usein vieraillut Frank Peter Zimmermann. 

Yleensä niin pidättyväisen ja kultivoituneen oloinen Zimmermann sai päästää Prokofjevissa riehakkuutensa valloilleen ja osoittaa kaikki koloristin kykynsä. Hänen soittonsa skaala ulottui hivelevimmistä pianissimoista raakaan rouhimiseen, eikä edes rumuus tuntunut olevan sille vierasta. Zimmermann sai raapia soittimestaan brutaaleja aksentteja ja palata hetkessä hienostuneeseen legatoon.

Solisti ei kuitenkaan varastanut koko show’ta vaan osasi sulautua tarvittaessa osaksi muita viulisteja.

Konsertossa säestävän orkesterin väriloisto puhkesi täyteen kukkaansa, ja ensimmäisen osan lopussa koitti maaginen hetki – asialla oli jälleen selloryhmä – kun sointi sai aivan ylimaallisen hehkun. Milloin viimeksi on saatu kuulla vastaavaa?

Bravo-huutoja oli kaikunut salissa jo alkusoiton jälkeen, mutta konserton päättyessä yleisö villiintyi täysin. Myös Frank Peter Zimmermann myhäili tyytyväisenä. Hän lahjoitti kuulijoille vielä yhden ylimääräisen numeron, Prokofjevin Andante semplicen sooloviululle.

Väliajan jälkeen juhlat jatkuivat kahden orkestroinnin mestarinäytteen merkeissä. Ensin oli vuorossa Richard Straussin säihkyvä sävelruno Don Juan, joka kertaa myyttisen naissankarin viettelykset katkeraan loppuun saakka, ja päätösnumerona Maurice Ravelin alun perin balettimusiikiksi säveltämä La valse. Jälkimmäisessä wienervalssi jauhetaan ensimmäisen maailmansodan melskeissä kubistiseksi palapeliksi.

Esitysten aikana kaikki soitinryhmät pääsivät vuorollaan loistamaan häikäisevin sooloin. Ihastusta herätti erityisesti puupuhaltimien kyky soittaa riittävän hiljaa, mikä antoi kokonaisuudelle ihanteellisen tasapainon.

Katsomossa näkyi olleen läsnä myös koko joukko suomalaisia orkesterimuusikoita. He saivat muun yleisön ohella oppitunnin baijerilaisten yhteissoitosta. Tämä muistutti räjähdysherkkyydessään kissapetoa, joka saattaa kesken raukean loikoilun syöksyä yllätyshyökkäykseen. 

Straussin ja Ravelin sävellysten pyörityksessä musiikki eteni pikavauhdilla sektiolta toiselle, kun taas toisinaan soitinryhmät sulautuivat yhdeksi erottamattomaksi jättiläissoittimeksi. Samalla kaikki taiturillisuus nojasi tummaan ja pehmeään sointimattoon, mikä on tyypillinen ominaisuus keskieurooppalaiselle orkesterikulttuurille.

Myös Jansonsin verrattomat johtajankyvyt pääsivät esille. Hän elehti ekonomisesti ja vältti turhaa tempoilua, mutta yhdellä huitaisulla maestro sai orkesterin salamakiitoon kuin kalaparven välkehtivine hopeakylkineen. Tulkinnoissa kuului kokemus ja sen tuoma rentous: lavea rubato ja valtavat paisutukset saivat ihon kananlihalle.

Oli selvää, että tässä esiintyi yksi aikamme suurimmista kapellimestareista.

Konsertin varsinainen ohjelma päättyi järisyttäviin suosionosoituksiin, jotka yleisö antoi seisomaan nousten – ei aivan tavallista Helsingin Musiikkitalossa. 

Ensimmäisenä ylimääräisenä orkesteri soitti Luigi Boccherinin tuttuakin tutumman menuetin jousikvintetosta E-duuri. Sen alkajaisiksi kapellimestari hiippaili tiehensä, ja jouset saivat suoriutua kamarimusiikkinumerostaan ilman johtajaa.

Sitten tarvittiinkin jälleen ensiluokkaista maestroa, sillä päätöskappale oli rajuimman luokan rymistelyä. Se oli finaaliosa Béla Bartókin orkesterisarjasta Ihmeellinen mandariini, jonka säveltäjä koosti alkuperäisestä balettimusiikista. En muista kuulleeni siitä näin mahtavaa esitystä levyltä tai konserttisalissa.

Vuoden 2018 Helsingin juhlaviikkojen avauskonsertti saattaa jäädä kauden tapaukseksi, jota ei enää ylitä mikään. 

Ainakin Baijerin radion sinfoniaorkesterin ja Mariss Jansonsin tarjoama sointihurmio sijoittuu samaan konserttielämysten joukkoon, johon jo kuuluvat Berliinin ja Wienin filharmonikoiden, Berliinin Staatskapellen, Leipzigin Gewandhaus-orkesterin sekä Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin unohtumattomat vierailut Helsingin Musiikkitalossa.

Toivoa sopii, että huipputason orkesterivierailut saavat jatkoa myös tulevina vuosina.

Baijerin radion sinfoniaorkesteri johtajanaan Mariss Jansons Helsingin juhlaviikoilla 14. toukokuuta 2018.

Humanistin evankeliumi

ajan henki | Kalenterin päivien käydessä vähiin mieleen palaavat kuluneen vuoden tapahtumat. Medioissa kerrataan eri alojen kohokohtia, julkaistaan kuvakoosteita ja tehdään henkistä tilinpäätöstä.

Joulusaunan lauteilla muistelin Anselm Kieferin (s. 1945) näyttelyä, joka oli vuoden kuvataidetarjonnan ehdoton huippuhetki kotimaan kamaralla. Sen antia on tullut pohdiskelleeksi usein, ja näin jälkeenpäin ajateltuna Mäntän Serlachius-museoiden järjestämä retrospektiivi veti vertoja mille tahansa näyttelylle, joka on osunut kohdalleni.

Kieferin visuaalisesti väkevissä ja mittakaavaltaan monumentaalisissa teoksissa teki vaikutuksen erityisesti se, että niiden sisältö on tiukasti kiinni ajassa ja pureutuu nykytodellisuuden vaikeimpiin ongelmakohtiin. Samalla kertaa taiteilijan teemat kurkottavat kohti yleispäteviä totuuksia, ajattomuutta ja ikuisuutta; suurten maalausten ja veistosten voi uskoa puhuttelevan vielä satojen vuosien päästä – jos niitä on silloin joku täällä katsomassa.

Saunan lauteilla yksi Kieferin töistä tuntui muita ajankohtaisemmalta, sillä sen kertoma tarina liittyy joulun aikaan. Teos on lyijystä ja teräksestä valmistettu kymmentonninen veistos Sol Invictus Elagabalus vuodelta 2012.

Nimen alkuosa vie ajatukset antiikin Roomaan ja sen valtakunnassa harjoitettuun uskonnolliseen kulttiin. Sen kohteena palvottiin Sol Invictusta – Voittamatonta aurinkoa. Kultti huipentui vuosittain auringonjumalan syntymäpäivänä (dies natalis), jota juhlittiin talvipäivänseisauksen jälkeen 25. joulukuuta. Silloin aurinko syntyi uudelleen ja valo voitti pimeyden.

Uskonto oli lähtöisin nykyisen Syyrian alueelta, mutta ajan mittaan sen palvontamenot levisivät valtakunnan pääkaupunkiin Roomaan. Veistoksen nimen loppuosa Elagabalus viittaa siihen, mitä jatkossa seurasi.

Elagabalus oli historiallinen henkilö ja Rooman keisari, joka hallitsi suurta valtakuntaa teini-ikäisenä vuosina 218–222 jaa. Hänen pyrkimyksenään oli tehdä Sol Invictuksen kultista valtionuskonto, mutta hanke ei edennyt keisarin epävakaan ja lyhyeksi jääneen hallituskauden aikana.

Tilanne muuttui vuonna 273, kun silloinen keisari Aurelianus kukisti Roomasta irtautuneen Palmyran valtakunnan ja palautti sen takaisin osaksi keisarikuntaa. Aurelianus oli vakuuttunut, että hänen voittonsa oli ollut auringonjumalan ansiota. Seuraavana vuonna hän julisti Sol Invictuksen palvonnan valtion pääuskonnoksi.

Sol Invictuksen kultti hiipui lopulta, kun kristinusko sai pysyvän jalansijan keisari Konstantinus Suuren päätöksellä vuonna 313 ja vakiintui sittemmin Rooman valtionuskonnoksi. Pakanallista alkuperää olevat tavat ja symbolit eivät kuitenkaan kadonneet minnekään.

Kristinusko omaksui Sol Invictuksen syntymäpäivän 25. joulukuuta Kristuksen syntymäpäiväksi ja siten myös joulujuhlan ajankohdaksi. Itse Kristus merkitsi varsinkin varhaiskristityille eräänlaista auringonjumalan korviketta, joka oli noussut kolmantena päivänä kuolleista, kuten aurinko teki talvipäivänseisauksen jälkeen joka vuosi.

Monet tapansa kristillinen joulu lainasi niin ikään pakanalliselta Saturnalia-juhlalta. Sitä vietettiin Roomassa 17.–23. joulukuuta maanviljelyksen jumalan Saturnuksen kunniaksi, kun syyskylvöt oli saatu päätökseen ja maataloustöihin sidotulla rahvaalla oli aikaa juhlia sadonkorjuuta.

Juhlaan kuului syöminkejä ja juominkeja, lahjojen vaihtoa ja muita menoja, jotka nykyisin ymmärretään osaksi joulua ja karnevaaliperinnettä. Eräänlaista Saturnaliaa vietettiin Suomessa vielä yleisesti 1800-luvulla, kun sadonkorjuu huipentui syysjuhlaan, kekriin.

Saturnalia-juhla, Sol Invictuksen kultti ja kristillinen joulu ovat olleet kaikki traditioita, joissa juhlat pannaan pystyyn, kun siihen on ulkoisesti kaikkein vähiten aihetta.

Antiikin roomalaiset kokivat Saturnalian paluuksi Saturnuksen aikaan (aurea Saturni sæcula) eli kadonneeseen kulta-aikaan, jonka uskottiin olleen muinainen vaurauden, hyvinvoinnin ja kaikenlaisen yltäkylläisyyden aikakausi. Silloin ihmiset saivat elää onnellisina ja huolia vailla. Arkitodellisuus oli antiikin aikana kaikkea muuta.

Sol Invictuksen kultin kohokohta oli puolestaan ajoitettu hetkeen, jolloin palvonnan kohde – aurinko – oli vuotuisella kiertoradallaan mahdollisimman matalalla ja tämän vaikutuksesta luonto kuolemaa muistuttavassa lepotilassa. Se oli hetki valon juhlalle.

Kristittyjen Messias taas syntyi köyhälle pariskunnalle betlehemiläisessä navetassa, ja evankeliumin ilosanoman saivat kuulla ensimmäisinä yksinkertaiset lammaspaimenet – eivät oppineet tietäjät tai korkeat kuninkaat. Vapahtaja saapui vailla valtaa ja kunniaa kenenkään huomaamatta.

Keskitalven juhlia yhdistää niitä ympäröivä pimeys, jonka keskellä juhlitaan poissaolevaa. Kulta-aika on kadotettu, kesän kukkeus lakastunut ja kristillinen lunastus pelkkä lupaus epävarmassa tulevaisuudessa.

Tänä vuonna pimeys on vaikuttanut aivan erityisen läpitunkevalta. Sitä korostaa ainakin Etelä-Suomessa täysin lumeton maa, ja ilmastonmuutoksen kiihtyessä mustiin jouluihin on syytä totutella. Monille eläinlajeille kysymys on elämästä ja kuolemasta.

Uusimman ennusteen mukaan vuosisadan loppuun mennessä talvet ovat lämmenneet niin paljon, että Keski-Suomen lämpötilat vastaavat niitä, joita mitataan nykyään Unkarissa. Pian valkeat joulut elävät kuin Saturnuksen aika enää muistojen kalmistossa.

Mutta pimeys on muutakin.

Yhtä synkkä näkymä piirtyy eteen, kun ajatellaan kansainvälistä politiikkaa. Viidettä vuottaan jatkuva Syyrian sisällissota viattomine siviiliuhreineen on leimannut uutislähetyksiä illasta iltaan. Pommitetuista sairaaloista kaivetut lasten ruumiit järkyttävät ja saavat tuntemaan avuttomuutta. Kansainvälinen yhteisö on ollut voimaton puuttumaan tapahtumien kulkuun.

Kuvat ovat tuoneet mieleen Pablo Picasson 80 vuotta sitten maalaaman sodanvastaisen teoksen Guernica. Se ikuisti ensimmäisen siviiliväestöön kohdistetun ilmapommituksen, joka pantiin toimeen Espanjan sisällissodan aikana. Guernican kapinoiva baskikaupunki tuhottiin maan tasalle uhreista välittämättä, kuten Syyrian Aleppo kuluneen vuoden aikana.

Kun näin Picasson teoksen ensi kerran omin silmin 1990-luvulla, en uskonut, että siinä kuvattu valtiojohtoinen terrori toistuisi elinaikanani. Kun katselin maalausta jälleen pari kuukautta sitten Madridin Reina Sofian museossa, sen harmaalta pinnalta huusi Aleppon hätä.

Guernican kauhut eivät ole kadonneet minnekään vaan ovat yhä keskuudessamme.

Syyrian tapahtumat ja Lähi-idän konflikti laajemmin – Välimeren yli yrittäviä unohtamatta – ovat synnyttäneet pakolaiskriisiin, joka ravistelee Eurooppaa. Euroopan unionin vauraat maat ovat eri mieltä siitä, miten maahan pyrkiviin turvapaikanhakijoihin tulisi suhtautua. Varsinkin Itä-Euroopan entiset sosialistivaltiot ovat olleet haluttomia ottamaan vastaan hädänalaisia.

Asiaa ovat vaikeuttaneet islamistiterroristien jatkuvat attentaatit, jotka ovat kylväneet kauhua turvallisuudentunteeseen tuudittautuneiden eurooppalaisten keskuudessa. Viimeksi Berliinissä joulutorin väenpaljouteen tahallaan ohjattu rekka murskasi monen joulurauhan.

Viattomat kuolonuhrit kärjistävät asenteita ja syventävät juopaa meidän ja muiden välillä. Rasistiset ja muukalaisvastaiset tahot ovat saaneet vettä myllyihinsä ja pyrkineet leimaamaan kaikki turvapaikanhakijat potentiaaliseksi uhkaksi.

Humaani pakolaispolitiikka on joutunut puolustuskannalle.

Läntiset liberaalit demokratiat ovat pitkään ylpeilleet valtiomuodollaan, jonka on uskottu takaavan parhaat edellytykset yksilönvapauden ja kansalaisoikeuksien toteutumiselle. Sen vakuutena on pidetty demokraattisesti järjestettyjä vaaleja, itsenäistä tuomiovaltaa ja lehdistönvapautta.

Viime aikoina ja erityisesti tänä vuonna näistä periaatteista on monissa maissa haluttu luopua vapaaehtoisesti. Aiemman kehityksen vastaisesti valta on jälleen alkanut keskittyä harvojen käsiin.

Venäjällä ja Turkissa liberaalista demokratiasta on tuskin voitu puhua pitkään aikaan jos koskaan, mutta huolestuttavaa on ollut kehitys myös Euroopan unionin sisällä: Unkarin, Puolan, Tšekin ja Slovakian muodostama niin sanottu Videgrád-ryhmä on ottanut toistuvasti etäisyyttä eurooppalaisiin perusarvoihin ja julistanut Vladimir Putinin hallinnon esikuvakseen.

Sarjakuvataiteilija Ville Ranta tiivisti kehityksen pilapiirrokseen, joka julkaistiin Kirkko ja kaupunki -lehdessä marraskuun lopulla. Otsikko kertoi, että kuva esitti länsimaiden liberaalien johtajien kokoontumista. Vitsi oli siinä, että tyhjän paperiarkin keskelle oli piirretty ainoastaan pieni hahmo, joka oli tunnistettavissa Saksan liittokansleri Angela Merkeliksi.

Hämmentävintä on ollut seurata, mitä on tapahtunut Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa, jotka ovat pitäneet itseään liberaalin demokratian mallivaltioina. Vuoden aikana kummassakin järjestettiin demokraattiset vaalit, joiden voittajiksi julistettiin tahot, jotka menestyivät esittämällä äänestäjille perättömiä väitteitä ja suoranaisia valheita.

Britannia äänesti eroavansa Euroopan unionista kevyin perustein, ja amerikkalaiset valitsivat itselleen presidentin, joka muistuttaa enemmän helppoheikkiä kuin valtiomiestä. Seuraavaksi saadaan jännittää Hollannin, Ranskan ja Saksan vaalien kampanjointia.

Yksinkertaiset ratkaisut houkuttavat.

On sanottu, että elämme totuuden jälkeistä aikaa. Kaiken edellä kerrotun valossa väite on ilman muuta uskottava. Riittää, kun avaa minkä tahansa niin sanotun sosiaalisen median foorumin: faktoihin perustuvat argumentit, mielipiteet, uskomukset ja silkka hölynpöly lyövät silmille samalla painoarvolla. Matka muunnetusta totuudesta valheeseen on lyhyt. 

Jos tosiasiat eivät miellytä, sen pahempi tosiasioille.

Keskustelua ryydittää äärimmilleen polarisoitunut asenneilmasto. Joko olet meidän puolellamme tai meitä vastaan. Pohdiskeluille tai eri näkökulmien arvioinneille ei ole aikaa eikä tilaa. Klikkausten ja tykkäysten maailma on nopea ja mustavalkoinen. Tuomiot julistetaan enempää kyselemättä, vihapuhe rehottaa.

Euroopan unionin natistessa liitoksissaan nationalistis-populistiset voimat odottavat hetkeä armoniskuun. Nykyisen yhteiskunnallisen ilmapiirin vallitessa hetki saattaa olla lähempänä kuin uskoisi.

Harva välittää enää muistella, miksi eurooppalainen yhteistyö toisen maailmansodan jälkeen perustettiin. Saksan ja Ranskan ympärille muodostetun hiili- ja teräsyhteisön tavoitteena oli sitoa entiset vihollismaat toisiinsa pysyvästi, kuten sitten tapahtui. Sen kivijalalle rakennettiin Euroopan unioni.

Tiedostaako direktiiveihin kyllästynyt kadunmies, mikä merkitys unionin perustajien Jean Monnet’n ja Robert Schumanin visiolla on ollut meidän kaikkien sodanjälkeisten eurooppalaisten elämälle?

Ranskan vallankumouksen 200-vuotisjuhlia vietettiin vuonna 1989. Aivan kuin sen ihanteiden siivittämänä samana vuonna murtui Berliinin muuri, mikä päätti kylmän sodan. Se on ollut tärkein yksittäinen kansainvälispoliittinen tapahtuma oman elämäni aikana.

Berliinin muurin jälkeisiä vuosikymmeniä leimasi optimismi ja tulevaisuuden usko. Se loi kuvan uudesta ja paremmasta maailmasta, josta sodat vähitellen katoaisivat ja kansakunnat perustaisivat hyvinvointinsa yhteistyölle ja rinnakkaiselolle. Rajat pyyhittäisiin ja kauppa kukoistaisi. Ilmastonmuutoskin saataisiin kenties pysäytetyksi yhteisin ponnistuksin.

Jälkeenpäin katsottuna kuva oli pelkkä naiivi ja valheellinen utopia siitä, että ihminen lukee läksynsä ja oppii virheistään.

Berliinin muurista on kulunut vasta runsaat 25 vuotta, mutta sen jälkeen olemme etääntyneet kauas Schillerin ja Beethovenin maksiimista Alle Menschen werden Brüder (kaikki ihmiset tulevat veljiksi keskenään), joka oli johtotähtenä kommunismin kukistamisessa.

Ranskan vallankumouksen humaanit ihanteet vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät saa osakseen tykkäyksiä virtuaalisten tietokonepelien, television interaktiivisten viihdeformaattien tai sosiaalisen median ärsykepommituksen aistit turruttavassa syleilyssä.

Oopiumia riittää yhä kansalle. Syyllinen ei enää ole uskonto, jota vastaan Karl Marx kohdisti kritiikkinsä 150 vuotta sitten. Sen sijaan tietämättömyyttä lisää ylenmääräinen, jäsentymätön informaatiotulva, jonka edessä yksilö on helposti aseeton.

Tiedon arvottaminen edellyttää lähdekriittistä ajattelua, ja sen puute loistaa poissaolollaan.

Totuuden jälkeisenä aikana Aleppo, ilmastonmuutos, maahanmuuttokysymykset, liberaalin demokratian kriisi ja Euroopan unionin asema sekoittuvat kaikki yhdeksi ja samaksi hahmottomaksi triviaksi, josta jokainen voi muodostaa mielipiteensä tosiasioista välittämättä. Tai värittää faktat merkityksin, jotka sopivat omiin ennakkokäsityksiin. Tai turtua välinpitämättömäksi.

On oireellista, että jopa holokaustiin on alettu suhtautua historian alaviitteenä, jonka asemasta ja todenperäisyydestä voi keskustella makuasiana.

Ranskan tulevien presidentinvaalien toinen oletettu pääehdokas, nationalistis-populistisen Kansallisen rintaman Marine Le Pen on jo ennättänyt julistaa yhden maailman loppua. Sillä hän on tarkoittanut Euroopan unionin purkamista ja hahmotellut sen raunioille perustettavaa kansakuntien Eurooppaa. Rahaliitto, vapaakauppa ja globalisaatio – turvapaikanhakijoista puhumattakaan – eivät ole osa Le Penin tulevaisuudenkuvaa.

Le Pen ei ole kertonut, millaista polkua hän tarkalleen ottaen tarjoaa tilalle, mutta me tunnemme sen maiseman elokuvasta Der Untergang – Perikato (2004). Nationalismi jättää jälkeensä vain tuhkaa ja kyyneleitä.

Itseensä käpertymisen aikana jokaisen osana on huolehtia ennen kaikkea itsestään. Laajempia näköaloja ei kaivata.

Historiasta ei ole opittu mitään. Kuinka voisikaan! Lehtiuutisen mukaan pian on mahdollista läpäistä lukion oppimäärä ilman ensimmäistäkään kurssia yhteiskuntaoppia, historiaa, fysiikkaa ja biologiaa. Se on mahdollista, kun reaaliaineiden valinnaisuutta voimakkaasti lisäävä tuntijakokokeilu tulee voimaan. Ja tämä tapahtuu Pisa-tuloksillaan ylpeilevässä Suomessa.

Renessanssin aikana ja sen jälkeen tuli tavaksi puhua pimeästä keskiajasta. Sillä tarkoitettiin Rooman valtakunnan luhistumisen jälkeistä kulttuurisen rappeutumisen ja yhteiskunnallisen hiipumisen aikakautta, jota jatkui 500-luvun kansainvaelluksista aina Italian renessanssin puhkeamiseen saakka 1300–1400-luvuille laskutavasta riippuen.

Pimeän keskiajan imagoon liitettiin yleinen oppimattomuus, taikausko, väkivalta ja toistuvat ruttoepidemiat. Se oli onnetonta ja vaarallista aikaa.

Kuva pimeästä keskiajasta on nykytutkimuksen valossa osoittautunut virheelliseksi – pelkäksi myöhempien aikakausien propagandaksi, jotta nämä itse saisivat aseman historian loistokausina. Silti rinnastukset nykyajan kehityskulkuihin herättävät levottomuutta.

Tänäänkin kansat ovat hallitsemattomassa liikkeessä, pitkään jatkunut laskusuhdanne koettelee varsinkin läntistä Eurooppaa ja turvallisuudentunne on koetuksella. Yleissivistyksen ja oppineisuuden vähättely eivät ole omiaan luomaan toivoa paremmasta.

Kuljemmeko taas kohti sivistymättömyyden ja barbarian maailmaa, jossa ”yhden kuolema on tragedia, miljoonan kuolema tilastomerkintä”, kuten Stalin tiivisti toteuttaessaan puhdistuksiaan? Ainakin ydinasearsenaaleja on päätetty jälleen ryhtyä vahvistamaan vuosikymmenten aseriisunnan jälkeen sekä idässä että lännessä. Kylmän sodan aikana eläneelle se on hyytävä uutinen.

Onko edessä uusi eilinen?

Liberaalille humanistille nykymaailman näköalat eivät juuri tarjoa ilon aiheita. Näin sanoessani en ole yksin, sillä useissa kommentaareissa Aleppon, Brexitin ja Trumpin vuosi on ennätetty julistaa lähihistorian synkimmäksi. Kansat vaeltavat pimeydessä, mutta toivoa suuresta valkeudesta tai edes valon pilkahduksesta on vaikea pitää yllä.

Onko muuta mahdollisuutta kuin kääntää katseensa ja elää välittämättä?

Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo tuli vastanneeksi kysymykseen Helsingin Sanomien haastattelussa jouluaattona. Hän peräänkuulutti toivoa, vaikka ei toiveikkuutta tuntisikaan: ”Toivon hyve on ajatus siitä, että vielä kerran kaikki on toisin.”

Saunan lauteilla Anselm Kieferin taide muistutti, mistä suunnasta pelastusta voi etsiä.

Totuuden jälkeisen ajan epätodellisuudessa Kieferin taiteen ehdottomuus on kuin vesi janoiselle tai lepo uupuneelle. Se kantaa sisällään toivoa, sillä Kieferin mukaan ”taide on yritys päästä totuuden ytimeen”.

Mainitsin alussa teoksen Sol Invictus Elagabalus. Millainen työ se lopulta onkaan?

Viisi metriä korkea veistos ei ensi näkemältä anna aihetta ilonpurkauksiin. Sen ilme on synkkä ja hahmo kolkko. Harmaan teoksen rungon muodostaa järeä metallinen hylly, jonka tasoille on varastoitu lyijystä valettuja kirjoja. Kirjojen lomasta kurkottaa kohti taivasta joukko kuivuneiden auringonkukkien varsia.

Kasviaiheisiin mieltynyt Kiefer on käyttänyt auringonkukkia monissa teoksissaan. Useimmat niistä liittyvät apokalyptisiin teemoihin. Niiden maailma on kulkemassa kohti tuhoaan, jonka vääjäämättömyyteen vain auringonkukat tuovat vastavoiman.

Taiteilija itse on kertonut: ”Kun katson kypsiä, raskaita auringonkukkia, jotka taipuvat kohti maata mustien siementensä painosta, näen taivaankannen tähtineen.”

Vincent van Goghin tavoin Anselm Kieferille auringonkukilla on aina ollut erityinen asema ja merkitys. Kummankin taiteessa ne symboloivat auringon läsnäoloa ja jumaluutta. Kukkien siemenet puolestaan kantavat sisällään elämää ja uuden alkua, ikuisuutta.

Niissä elää Saturnalian, Voittamattoman auringon ja joulun henki – valon voitto pimeydestä.

Kieferin Sol Invictus -veistoksessa on tärkeää, että auringonkukat kasvavat kirjojen sivuilta. Kirjat – tiedon ja ymmärryksen, historian ja muistin metaforat – toimivat kasvualustana auringonkukkien siemenille, valolle ja elämälle. Kirjat sulkevat sisäänsä menneen ja tulevan; ne ovat kaiken kulttuurin perusta. Valo ja aurinko nousevat kansien välistä, kirjoitetun sanan säkeistä.

Kieferin musertava veistos paljastuu humanismin evankeliumiksi, jonka ilosanoma valaa uskoa epäuskoiseen ja sytyttää kynttilän pimeyden keskelle: parempi maailma on mahdollinen vain, kun ymmärrämme, mistä tulemme, keitä olemme ja mihin olemme menossa.

Samaa viestiä toi espoolainen 103-vuotias Aino Karttunen, jota haastateltiin myös jouluaaton lehteen. Hän arveli pitkän ikänsä salaisuudeksi sitä, että syö oikein ja lukee kirjan viikossa. ”Kun synnyin, kotona ei ollut kuin Raamattu ja Genoveva. Nyt maailman voi sulkea syliinsä.”

Karttuselle lukeminen ei ole viihdettä tai viihtymistä. Päinvastoin se on työlästä ja vaatii paneutumista, mutta se palkitsee.

Hän hankkii mielellään tietokirjoja ja filosofiaa ja haastaa vielä korkeassa iässä omat ennakkoluulonsa lukemalla kirjallisuutta, joka pakottaa ajattelemaan ja muuttamaan käsityksiään: ”Jos vain tuijottaa siihen, minkä itse näkee parhaiten, eihän se mitään ajatuselämää rikastuta.”

Joulukirjaksi Karttunen suositteli evoluutiobiologi Richard Dawkingin teosta Jumalharha (2007). Kirjan tavoitteena on todistaa, että Jumalaa ei ole olemassa. Toisaalta hän on kiinnostunut myös teoksista, jotka pyrkivät kumoamaan Dawkingin argumentit. Dialogi maailmankuvien välillä vie eteenpäin.

Humanismin evankeliumi ei lupaa pelastusta yksin kirjoista. Auringonkukan siemeniä löytyy myös eri taiteenalojen kasvualustoilta, eikä niille mikään inhimillinen ole vierasta. Oivalluksen hetki ei kysy liioin aikaa eikä paikkaa, sillä tärkeintä ovat ajatukset ja merkitykset.

Toisaalta pelkät ideat ja ymmärrys eivät nekään riitä. Tarvitaan myös tekoja. Kirkkoherra Laajasalon työ on tästä hyvä esimerkki. Se on muuttanut papilliset puheet aktiiviseksi toiminnaksi.

Viime syksynä hänen johtamansa seurakunta ryhtyi soittamaan päivittäin saattokelloja Aleppon uhrien muistoksi. En osaa sanoa, kuka ajatuksen alun perin keksi, mutta tapa levisi ympäri Suomen ja maailman Pohjois-Amerikkaa, Afrikkaa ja Australiaa myöten. Kellojen soittamisen tiedetään ärsyttäneen ainakin Venäjän valtionjohtoa, joka kantaa päävastuun Syyrian sodan ilmapommituksista.

Aleppon kellot olivat kenties pieni teko, mutta niiden merkitys oli mittaamaton. Ne olivat meidän aikamme Guernica. Ne osoittivat myötätuntoa viattomille ja tuomitsivat sodan pahuuden. Ne olivat vastalause maailman menolle ylipäätään ja todiste siitä, että olemme yhä ihmisiä.

Ne olivat auringonkukkia keskitalven pimeydessä.

Matka uuteen maailmaan

konsertti | En voinut olla kuulematta vieressä istuneiden rouvien keskustelua ennen esityksen alkua. Puheena oli illan konserttiohjelma ja se, mitä olisi odotettavissa.

Toinen kiinnitti huomiota teosten pituuksiin, jotka oli merkitty käsiohjelmaan. Charles Ivesin 1900-luvun alussa säveltämän Central Park in the Dark -orkesteriklassikon oli määrä kestää 9 minuuttia, kun taas Kalevi Ahon vuonna 2012 kantaesitetylle lyömäsoitinkonsertolle oli varattu 36 minuuttia.

Rouva suhtautui epäillen yli puolen tunnin kestoon. Hänen mielestään yhdeksän minuuttia olisi riittävä nykymusiikkiteokselle. Keskustelukumppani oli samaa mieltä. Onneksi toisella puoliskolla saataisiin kuulla varmasti hyvää musiikkia, Antonín Dvořákin yhdeksäs sinfonia ”Uudesta maailmasta”.

Kun konsertin ensimmäinen puoliaika päättyi, tilanne oli kääntynyt päälaelleen. Rouvat huusivat bravota villiintyneen yleisön mukana ja osoittivat suosiotaan Kalevi Aholle, joka oli kutsuttu esiintymislavalle. Aika oli kulunut kuin siivillä.

Väliajalla kolmas kuulija ilmoitti hänkin huutaneensa bravota mutta lisäsi iloisesti, että mahtaako se olla enää sallittua hänen ikäiselleen, 86-vuotiaalle. Lyömäsoitinkonserton nykymusiikki oli sytyttänyt varautuneen kuulijakunnan liekkeihin ikään katsomatta.

Ansionsa oli illan solistillakin. Hän oli moneen kertaan palkittu 33-vuotias itävaltalainen Martin Grubinger, joka soitti teoksen solistiosuuden ulkomuistista. Se on tässä tapauksessa melkoinen temppu. Grubingerin virtuositeetista kertoo myös jotain hänen ansaitsemansa lisänimi ”lyömäsoitinvelho”.

Sellainen tarvitaan Ahon sävellyksen seremoniamestariksi, sillä teoksen lisänimi Sieidi on saamen kieltä ja tarkoittaa ”seitaa”, pyhää uhrikiveä tai kulttipaikkaa. Erikoisella nimellä säveltäjä on halunnut tehdä kunniaa pienelle pohjoiselle vähemmistökansalle.

Alkujaan Aho omisti primitivistisen konserttonsa lyömäsoittaja Colin Currielle, mutta sittemmin Grubinger on ottanut kappaleen omakseen ja hurmannut sillä yleisönsä Keski-Euroopan metropoleissa. Hän on julistanut sen kulttiteokseksi. Myös tekijän mukaan Sieidistä on tullut hänen suosituin sävellyksensä.

Musiikki alkaa afrikkalaisen djembe-rummun soololla ja orkesterin isorumpujen jysähdyksillä. Jo ensimmäisestä iskusta kuulija vedetään mukaan samanistiseen rituaaliin, jonka ylipappina toimii konserton solisti kapellimestarin jäädessä väistämättä avustajan osaan. Tällä kerralla tahtipuikkoa heilutti Radion sinfoniaorkesterin edessä espanjalainen Gustavo Gimeno – alun perin lyömäsoittaja hänkin.

Yksiosaisen Sieidin samanistinen luonne rakentuu alkaen pienistä detaljeista ja ulottuu suurmuotoon saakka. Vuohennahalla päällystettyä djembeä rummutetaan paljain käsin, ja soittimen sanotaan pitävän sisällään kolme henkeä: puun, vuohen ja rummuntekijän hengen. Toistuvat, väkevät rytmikuviot vaikuttavat kuin hypnoosi.

Orkesterivälikkeen jälkeen solisti ryhtyy soittamaan darabukaa. Se on puolestaan tiimalasin muotoinen käsirumpu, joka on lähtöisin arabialaisesta musiikkiperinteestä. Sen ääni on kirkas ja terävä.

Seuraavaksi ovat vuorossa rumpukapuloin soitettavat kalvosoittimet sekä puiset lyömäsoittimet kuten marimba, puu- ja temppeliblokit ja edelleen metalliset lyömäsoittimet vibrafoni ja tam-tam. Kaikkiaan teoksessa käytetään yhdeksää soolosoitinta.

Orkesterijaksot vuorottelevat solistiosuuksien kanssa. Jokaisen siirtymän aikana orkesteri ottaa osaa musiikillisen matkan vaiheisiin ja kommentoi tapahtumien kulkua. Solisti saa taustatukea orkesterin omilta lyömäsoittajilta, jotka pääsevät hetkittäin hekin solistisiin tehtäviin.

Kyse on aidosta konsertosta, jossa musiikki syntyy keskustelusta ja vuorovaikutuksesta, kun muusikot haastavat toisensa yhä uudelleen.

Teoksen kirjaimellinen käännekohta on solistin osittain improvisoima kadenssi, jonka hän soittaa tam-tamilla. Sen jälkeen alkaa paluumatka, jonka kuluessa solisti siirtyy jälleen soittimelta toiselle – nyt käänteisessä järjestyksessä.

Sieidin rakenne on yksinkertaisuudessaan nerokas.

Samanistiselle rituaalille ominainen kulku tuonpuoleiseen ja takaisin on toteutettu kekseliäästi ja hämmästyttävän rikkaasti. Kyse ei ole peilikuvasta, jossa paluu olisi menomatkan toisinto, vaan kumulatiivisesta, kerrostuvasta kokemuksesta: matkan aikana kuulijaa johdatellaan yhä uusiin maisemiin eikä paluuta ole.

Sävellys on kuin taikamatto. Sen kyydissä saa kosketuksen vieraisiin äänimaailmoihin ja merentakaisten maiden kulttuureihin, kuin tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

Viittauksia on saamelaisuuden lisäksi ainakin Afrikan ja Lähi-idän musiikkitraditioihin, kauemmaksikin. Tyylipiirteet vaihtelevat tummanpuhuvasta primitivistisestä ilmaisusta orientin koristeellisuuteen ja buddhalaisiin kelloääniin – länsimaisen konserttimusiikin keinovaroin. Viimeistään saksofoni tuo tuulahduksen myös 1900-luvun kaupunkikulttuurien savunhajuisesta dekadenssista.

Samanistinen kokemus laajenee kaikkeutta syleileväksi tilaksi, jossa itä ja länsi, arkaainen ja moderni ovat osa yhtä kertomusta.

Akustiikan haltuunotto on tärkeässä osassa. Musiikkitalon suuressa salissa teoksen kaikki soolosoittimet oli sijoitettu lavan eteen ja orkesterin lyömäsoittimet sivuille ja taakse. Syvyyden tunne huikaisee. On vaikea kuvitella, miltä kantaesitys on kuulostanut, sillä se toteutettiin ulkoilmassa Luostotunturin rinteellä.

Osa Sieidin suosiosta selittyy musiikin vahvalla fyysisyydellä sekä sillä, että performanssin seuraaminen on antoisaa katseltavaa. Lavalla tapahtuu koko ajan, kun lyömäsoittajat ottavat instrumenteistaan kaiken irti. Varsinkin pääsolistin tehtävänä on esitellä patteristonsa mahdollisuudet täydessä laajuudessaan – myös soittamalla lyömäsoittimiaan jousisoittimien jousin.

Silti olen sitä mieltä, että teos on ennen kaikkea kuultava.

Ahon on onnistunut kirjoittaa musiikkia, jonka värikkäät taitteet välttävät viimeiseen saakka kaikkea yksitoikkoista ja ilmeistä. Rumpujen rytmikuviot saavat seurakseen laajan kirjon loistavasti orkestroitua satsia, joka luo yhtäältä lyyrisiä ja staattisia toisaalta energisiä ja dynaamisia sointipintoja. Kuulokuva on ylenpalttinen.

Kun Musiikkitalon konsertin ensimmäinen puoliaika päättyi ja Sieidin sadepisaramaiset soinnit hiipuivat etäisyyksiin, kuulijakunta oli täysin myyty. Äkkiä ei tule mieleen, milloin nykymusiikkisävellys olisi saanut yleisössä aikaan yhtä räjähtävän reaktion. 

Lyömäsoitinvelhon tahdittama matka oli avannut uuden maailman.

On selvää, että konsertin muut, sinänsä hienot klassiset musiikkinumerot jäivät Ahon näkyjen varjoon. Ne saivat osakseen jossain määrin epätasaiset toteutukset.

Se ei haitannut. Uusi maailma ei löytynyt tällä kertaa New Yorkin Keskuspuistosta eikä preerioiden lakeuksilta vaan kuulijan sisimmästä.

Sieidi osoittautui musiikillisen suggestion riemuvoitoksi, jonka vaikutus oli korostuneen subjektiivinen. Se syntyi jokaisen vastaanottajan mielessä omalla ainutkertaisella tavallaan. 

Samalla kokemus oli vahvasti yhteisöllinen. Monella tuntui olleen tarve jakaa elämys väliajalla jopa tuntemattomien kanssa.

Myös minulle avautui siihen mahdollisuus. Lämpiössä melkein törmäsin säveltäjään itseensä ja sain tilaisuuden esittää hänelle kiitokseni upeasta musiikista. Mielestäni Sieidi on Kalevi Ahon ehdoton mestariteos.

Radion sinfoniaorkesterin konsertti Musiikkitalossa keskiviikkona 16. marraskuuta 2016.