Kauhujen karnevaali venäläiseen tapaan

teatteri | Päällimmäiseksi jää kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että elämme yhteiskunnassa, jossa tällaista voidaan esittää.

Pirkko Saision käsikirjoittama Slava! Kunnia – Oligarkkien ooppera on niin rankkaa satiiria, että mitään sen kaltaista tuskin olisi mahdollista tuoda teatterin lavalle monessakaan maassa. Erityisesti näin YK:n lehdistönvapauden päivän aattona Suomen Kansallisteatterin esitys vaikutti häpeilemättömältä vapauden manifestilta. Hyvä niin.

Slavassa mikään ei ole pyhää. Kaikkein vähiten Venäjä ja sen veristen valtarakenteiden tuhatvuotinen historia, joista Laura Jäntin erinomainen ohjaus maalaa irvokkaan freskon.

Katkelmallisista kohtauksista rakentuva näytelmä etenee vauhdilla, ja musiikkinumeroilla on siinä keskeinen sija. Sävellykset ovat Jussi Tuurnan työtä, ja musiikin toteutuksesta vastaavat näyttelijöiden lisäksi pieni kuoro ja orkesteri, jotka ovat osa lavatoimintaa.

Tarinan kertojina kunnostautuvat Puntti Valtosen ja Juha Mujeen mainiot konduktöörikaksoset Obeda ja Pobeda. He kommentoivat näyttämön tapahtumia ja ottavat osaa sen viihdyttävään karnevaaliin. Lavasteet vaihtuvat tiuhaan, eikä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi saadaan nähdä.

Näytelmän tärkein hahmo on vallan huipulle kiivennyt Volodja (Timo Tuominen), joka esiintyy mielellään yläruumis paljaana ja jonka kasvot ovat alituiseen siteissä kauneusleikkausten jäljiltä. Lopulta hahmo tukehtuu omaan hybrikseensä: botoxin yliannostukseen.

Tuomisen Putin-parodia on niin viimeistä piirtoa myöten herkullisesti toteutettu, että sen tarkoitus tuskin jää kenellekään epäselväksi. Osansa saavat myös Pohjois-Korean Kim-Jong-Un (Marja Salo) ja Ukrainan Julija Tymošenko (Tiina Weckström). Ja jotta keittoon saataisiin tarpeeksi pippuria, lavalle marssitetaan historian henkilöitä Katariina Suurta (Katariina Kaitue), Iivana Julmaa (Markku Maalismaa) ja Juri Gagarinia (Leo Honkonen) myöten.

On hykerryttävää seurata, kuinka eri aikatasoilta nostetut hahmot käyvät dialogia omista historiallisista lähtökohdistaan käsin. Katsojan tarkkaavaisuus on koetuksella.

Saision ja Tuurnan yhteistyön tulos lähestyy monella tavalla brechtiläistä teatteri-ideaalia, jonka makeimmat hedelmät tuotettiin 1920-luvun dekadentissä Berliinissä ennen natsien nousua. Slavan mustan satiirin pyörteissä käytetään ahkerasti etäännyttäviä trikkejä ja jaksetaan muistuttaa moneen kertaan kuin varmuuden varalta, että nyt ollaan teatterissa ja kaikki on vain fiktiota. Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin Kolmen pennin oopperan ajoista teemojen fokus on vain hieman toisaalla – vai onko sittenkään?

Slava vastaa kyynisesti, että mikään ei muutu.

Näytelmä ei ole kuitenkaan pelkkää älyllistä ilveilyä. Läsnä ovat myös totalitaarisen hallinnon pimeä puoli ja inhimillinen kärsimys.

Kohtaus, jossa poikansa menettäneet äidit surevat Tuonelan virralla, on riipaiseva. Uskonnollista kuvastoa ahkerasti hyödyntävä visualisointi viittaa kristilliseen arkkityyppiin Neitsyt Mariasta kuolleen Jeesuksen ruumiin äärellä ja alleviivaa aiheen ikuisuutta. Äitien osana on itkeä poikiaan ajasta aikaan.

Koska ollaan Venäjällä, lavalle tarvitaan lopulta myös Kristus Pantokrator – ortodoksisen ikonostaasin pääaihe – joka laskeutuu taivaasta tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.

On nerokas ratkaisu pukea Vapahtaja euroviisuvoittaja Conchita Wurstin parrakkaan naisen hahmoon, jota siis esittää mies (Janne Marja-aho). Tämä julistaa rakkauden sanomaa kimaltavassa leningissä. Kohtaus olisi johtanut vielä 1960-luvun Suomessa käräjille jumalanpilkasta, mutta nykyään ilmapiiri lienee vapaampi. Venäjällä tilanne on toinen.

Slava toteaa tiukasti, että arvoliberaali sivistys on pelkkää pintaa, eikä turhuuden rovioista ole kulunut kuin tovi. Volodjan käskystä kirjallisuuden klassikot poltetaan näyttämöllä jälleen kerran. Totuus on se, mitä valtiollisissa uutisissa kerrotaan, ja kunniamerkit ovat tärkeitä.

Loppua kohti kiihtyvä hullunmylly päättyy umpikujaan, jossa naamiot riisutaan. Vallasta, voimasta ja kunniasta ei jää jäljelle mitään, eikä kukaan tiedä, miten jatkaa eteenpäin.

Saision profeetallinen teksti on kirjoitettu jo toista vuotta sitten, mutta sen aiheet tuskin voisivat olla ajankohtaisemmat Ukrainassa syttyneen sodan sekä Venäjällä paisuneen nationalismin ja yhä ankarammaksi käyvän vähemmistövainon myötä.

Kaiken nähdyn jälkeen loppukohtauksen kitschiä pursuava rakkauden ylistys jättää karvaan maun. Idealismille on sijaa enää vain euroviisuissa. Näytelmän keskeinen kysymys on, miten yksilöstä tulee osa hirmuvaltaa ja sen tuhoavaa koneistoa. Peili käännetään kohti katsojaa.

Kirjailija Sofi Oksanen huomautti tuoreeltaan Latvian kansalliskirjaston juhlaseminaarissa, että Suomessa julkinen puhe on edelleen suomettunutta ja rähmällään itään. Hänen mukaansa kirjallisuus ei sitä kuitenkaan ole, mikä korostaa fiktion asemaa todellisuuden kuvastajana.

Samaa voi sanoa teatterista, mikäli se on yhtä rohkeaa, ajankohtaista ja ajatuksia herättävää kuin Kansallisteatterin Slava.

Vaikka näytelmää katsoessa saa nauraa ja kolme tuntia kuluu kuin siivillä, ollaan mahdollisimman kaukana aistit turruttavasta hömppäviihteestä, jota teatterit tarjoavat ikävä kyllä enemmän kuin kylliksi. Teatterin tehtävä on toinen.

On puhuttava siitä, mistä ei voi vaieta. 

Slava! Kunnia. Oligarkkien ooppera Suomen Kansallisteatterissa. Esitykset jatkuvat syksyllä venäjänkielisin tekstityksin.