Kauhujen karnevaali venäläiseen tapaan

teatteri | Päällimmäiseksi jää kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että elämme yhteiskunnassa, jossa tällaista voidaan esittää.

Pirkko Saision käsikirjoittama Slava! Kunnia – Oligarkkien ooppera on niin rankkaa satiiria, että mitään sen kaltaista tuskin olisi mahdollista tuoda teatterin lavalle monessakaan maassa. Erityisesti näin YK:n lehdistönvapauden päivän aattona Suomen Kansallisteatterin esitys vaikutti häpeilemättömältä vapauden manifestilta. Hyvä niin.

Slavassa mikään ei ole pyhää. Kaikkein vähiten Venäjä ja sen veristen valtarakenteiden tuhatvuotinen historia, joista Laura Jäntin erinomainen ohjaus maalaa irvokkaan freskon.

Katkelmallisista kohtauksista rakentuva näytelmä etenee vauhdilla, ja musiikkinumeroilla on siinä keskeinen sija. Sävellykset ovat Jussi Tuurnan työtä, ja musiikin toteutuksesta vastaavat näyttelijöiden lisäksi pieni kuoro ja orkesteri, jotka ovat osa lavatoimintaa.

Tarinan kertojina kunnostautuvat Puntti Valtosen ja Juha Mujeen mainiot konduktöörikaksoset Obeda ja Pobeda. He kommentoivat näyttämön tapahtumia ja ottavat osaa sen viihdyttävään karnevaaliin. Lavasteet vaihtuvat tiuhaan, eikä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi saadaan nähdä.

Näytelmän tärkein hahmo on vallan huipulle kiivennyt Volodja (Timo Tuominen), joka esiintyy mielellään yläruumis paljaana ja jonka kasvot ovat alituiseen siteissä kauneusleikkausten jäljiltä. Lopulta hahmo tukehtuu omaan hybrikseensä: botoxin yliannostukseen.

Tuomisen Putin-parodia on niin viimeistä piirtoa myöten herkullisesti toteutettu, että sen tarkoitus tuskin jää kenellekään epäselväksi. Osansa saavat myös Pohjois-Korean Kim-Jong-Un (Marja Salo) ja Ukrainan Julija Tymošenko (Tiina Weckström). Ja jotta keittoon saataisiin tarpeeksi pippuria, lavalle marssitetaan historian henkilöitä Katariina Suurta (Katariina Kaitue), Iivana Julmaa (Markku Maalismaa) ja Juri Gagarinia (Leo Honkonen) myöten.

On hykerryttävää seurata, kuinka eri aikatasoilta nostetut hahmot käyvät dialogia omista historiallisista lähtökohdistaan käsin. Katsojan tarkkaavaisuus on koetuksella.

Saision ja Tuurnan yhteistyön tulos lähestyy monella tavalla brechtiläistä teatteri-ideaalia, jonka makeimmat hedelmät tuotettiin 1920-luvun dekadentissä Berliinissä ennen natsien nousua. Slavan mustan satiirin pyörteissä käytetään ahkerasti etäännyttäviä trikkejä ja jaksetaan muistuttaa moneen kertaan kuin varmuuden varalta, että nyt ollaan teatterissa ja kaikki on vain fiktiota. Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin Kolmen pennin oopperan ajoista teemojen fokus on vain hieman toisaalla – vai onko sittenkään?

Slava vastaa kyynisesti, että mikään ei muutu.

Näytelmä ei ole kuitenkaan pelkkää älyllistä ilveilyä. Läsnä ovat myös totalitaarisen hallinnon pimeä puoli ja inhimillinen kärsimys.

Kohtaus, jossa poikansa menettäneet äidit surevat Tuonelan virralla, on riipaiseva. Uskonnollista kuvastoa ahkerasti hyödyntävä visualisointi viittaa kristilliseen arkkityyppiin Neitsyt Mariasta kuolleen Jeesuksen ruumiin äärellä ja alleviivaa aiheen ikuisuutta. Äitien osana on itkeä poikiaan ajasta aikaan.

Koska ollaan Venäjällä, lavalle tarvitaan lopulta myös Kristus Pantokrator – ortodoksisen ikonostaasin pääaihe – joka laskeutuu taivaasta tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.

On nerokas ratkaisu pukea Vapahtaja euroviisuvoittaja Conchita Wurstin parrakkaan naisen hahmoon, jota siis esittää mies (Janne Marja-aho). Tämä julistaa rakkauden sanomaa kimaltavassa leningissä. Kohtaus olisi johtanut vielä 1960-luvun Suomessa käräjille jumalanpilkasta, mutta nykyään ilmapiiri lienee vapaampi. Venäjällä tilanne on toinen.

Slava toteaa tiukasti, että arvoliberaali sivistys on pelkkää pintaa, eikä turhuuden rovioista ole kulunut kuin tovi. Volodjan käskystä kirjallisuuden klassikot poltetaan näyttämöllä jälleen kerran. Totuus on se, mitä valtiollisissa uutisissa kerrotaan, ja kunniamerkit ovat tärkeitä.

Loppua kohti kiihtyvä hullunmylly päättyy umpikujaan, jossa naamiot riisutaan. Vallasta, voimasta ja kunniasta ei jää jäljelle mitään, eikä kukaan tiedä, miten jatkaa eteenpäin.

Saision profeetallinen teksti on kirjoitettu jo toista vuotta sitten, mutta sen aiheet tuskin voisivat olla ajankohtaisemmat Ukrainassa syttyneen sodan sekä Venäjällä paisuneen nationalismin ja yhä ankarammaksi käyvän vähemmistövainon myötä.

Kaiken nähdyn jälkeen loppukohtauksen kitschiä pursuava rakkauden ylistys jättää karvaan maun. Idealismille on sijaa enää vain euroviisuissa. Näytelmän keskeinen kysymys on, miten yksilöstä tulee osa hirmuvaltaa ja sen tuhoavaa koneistoa. Peili käännetään kohti katsojaa.

Kirjailija Sofi Oksanen huomautti tuoreeltaan Latvian kansalliskirjaston juhlaseminaarissa, että Suomessa julkinen puhe on edelleen suomettunutta ja rähmällään itään. Hänen mukaansa kirjallisuus ei sitä kuitenkaan ole, mikä korostaa fiktion asemaa todellisuuden kuvastajana.

Samaa voi sanoa teatterista, mikäli se on yhtä rohkeaa, ajankohtaista ja ajatuksia herättävää kuin Kansallisteatterin Slava.

Vaikka näytelmää katsoessa saa nauraa ja kolme tuntia kuluu kuin siivillä, ollaan mahdollisimman kaukana aistit turruttavasta hömppäviihteestä, jota teatterit tarjoavat ikävä kyllä enemmän kuin kylliksi. Teatterin tehtävä on toinen.

On puhuttava siitä, mistä ei voi vaieta. 

Slava! Kunnia. Oligarkkien ooppera Suomen Kansallisteatterissa. Esitykset jatkuvat syksyllä venäjänkielisin tekstityksin.

Oopperakuoron tähtihetki

ooppera | Suomen Kansallisooppera juhlisti kuoronsa 70-vuotistaipaletta järjestämällä suuren kuorogaalan. Esitys osoittautui riemuvoitoksi paitsi hyvässä iskussa olevalle päivänsankarille myös koko Oopperalle.

Kuoron lisäksi juhlintaan osallistuivat Oopperan orkesteri, kuoron lisävahvistukset, loistava lapsikuoro sekä joukko balettitanssijoita ja laulusolisteja. Kyse ei ollut oopperalavalle sijoitetusta staattisesta seisoskelusta vaan koko illan spektaakkelista, johon oli varta vasten suunniteltu koreografioiden lisäksi lavasteet ja puvut. Kokonaisuudesta vastasi Jere Erkkilä. Hän sai illasta sulan hattuunsa.

Ohjelmassa oli komeimpia kuorokohtauksia eri oopperoista, ja numerot vaihtuivat saumattomasti enimmäkseen ilman väliaplodeja. Lisämausteena kuultiin Mika Pohjosen leiskuvat tulkinnat Pajatson ja Turandot’n suosituista tenoriaarioista.

Jo esityksen alku oli tyrmäävä, kun kuoro kajautti dramaattisessa vastavalossa hitin O Fortuna Carl Orffin kantaatista Carmina Burana. Huippuhetki oli mielestäni toisen puoliskon Wach auf! -kohtaus Richard Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajista, jota kuoro on esittänyt vastikään hyvällä menestyksellä. Gaalassa numero meni nappiin ja yhteissointi oli likipitäen rikkeetön – vielä parempi kuin varsinaisessa oopperaesityksessä. Taustalle projisoitu auringonnousu oli oivallinen lavastusidea.

Kun ilta päättyi kahden huumaavan ylimääräisen jälkeen, yleisö huusi bravoota seisaallaan. Vaikutti siltä, että katsomossa oli myös ensikertalaisia, joille kokemus oli kaikesta päätellen elämys.

Juuri sen vuoksi tällaisia satsauksia saisi olla useamminkin kuin pelkästään tasavuosien täyttyessä. Mikä onkaan parempaa mainosta Oopperalle ja koko taidemuodolle kuin täyslaidallinen mahtavimpia kuorokohtauksia samassa paketissa hyvällä maulla toteutetun ohjauksen puitteissa!

Onneksi gaala televisioitiin suorana Yle Teemalla ja lähetetään myöhemmin eurooppalaisella Arte-kanavalla.

Suuri kuorogaala esitettiin Suomen Kansallisoopperassa 22. ja 23. huhtikuuta 2015.

Ida

elokuva | Siitä on pian viikko, kun näin Idan. Se ei jätä rauhaan. Tapahtumaköyhän elokuvan arvoituksellisuus palaa mieleen yhä uudelleen. Vaikutus tulee viiveellä.

Ohjaaja Paweł Pawlikowski asemoi itsensä Puolan Kaurismäeksi. Kerronta on verkkaista, repliikkejä putoilee harvakseltaan. Jokainen sana ja lause on punnittu ja merkityksellinen.

Onko Ida siis vaikea taide-elokuva, joka edellyttää älyllistä asennoitumista? Ehkä sitäkin, jos niin haluaa, mutta ennen kaikkea katsomiskokemus on tunnepitoinen. Tarvitaan vain avoin mieli.

Elokuvan tarina sijoittuu 1960-luvun sosialistiseen, ränsistyneeseen Puolaan. Nuori nunnakokelas on valmis antamaan luostarilupauksensa, kun abbedissa yllättäen lähettää hänet maailmaan etsimään juuriaan. Kokelas tutustuu tätiinsä, entiseen valtionsyyttäjään, jota menneisyyden synnit painavat. Täti lohduttaa itseään miehillä ja alkoholilla.

Matka johtaa maaseudulle ja menneisyyteen, ja esiin nousee suvun kohtalo Puolan lähihistorian myllerryksissä. Tarina kerrotaan kahden naisen kokemana – tuomarin ja nunnan – jotka ovat toistensa vastakohdat: langennut Eeva ja Neitsyt Maria.

Ei ole sattumaa, että Ida on kuvattu ilman värejä. Raamatullisen naiskuvan lisäksi elokuva peilaa todellisuutta ääripäiden kautta. On musta ja valkoinen, likainen ja puhdas, mies ja nainen, kaupunki ja maaseutu, fasismi ja kommunismi, juutalaisuus ja kristinusko, elämä ja kuolema.

Vaikka maailma näyttää mustavalkoiselta, johtopäätökset ovat kaikkea muuta kuin helppoja ja yksiselitteisiä.

Elokuva ei ole historiankuva sen enempää kuin kehitystarinakaan vaan kohoaa niiden yläpuolelle eksistentialistiseksi tutkielmaksi ihmisen osasta. Ida haastaa katsojan ja kysyy: mistä tulemme, keitä olemme, mihin olemme menossa?

Ida on myös visuaalinen mestarinäyte. Enimmäkseen liikkumattomalla kameralla kuvatut kohtaukset ovat kuin taidevalokuvia, joiden rajauksia ja omaperäistä tilan hallintaa ei lakkaa ihastelemasta. Mikään ei ole tarpeetonta, mitään ei puutu. Tulee mieleen parhaillaan Amos Andersonin taidemuseossa esillä olevan tanskalaisen Vilhelm Hammershøin taide ja sen harmaa hiljaisuuden estetiikka.

Oma lukunsa on elokuvan ääniraita. Se on yhtä hiottu, ja musiikilla on siinä osansa. Mozartin Jupiter-sinfoniaa kuullaan toistuvasti tuomaritädin elvyttäessä sieluaan sen puhdistavin sävelin. Kun nunnakokelas lopulta kohtaa miehen, tämä osoittautuu saksofonistiksi, jonka bravuurinumero on John Coltranen Naima. Kappaleen hepreankielinen nimi on sama kuin säveltäjän vaimon ja merkitsee ”Jumalan lahjaa”. Coltranen melodian myötä käärme luikertelee paratiisiin, ja onhan alttosaksofonin hahmossakin jotain freudilaista. Jumalan lahja.

Vaikka Ida kertoo katolisesta Puolasta, elokuvan henki on perin juurin protestanttinen. Ankara ilmaisu saa täyttymyksensä loppukohtauksessa, kun kamera alkaa vihdoin liikkua ja taustalla soi pianosovitus Bachin urkukoraalista Ich ruf zu dir, Herr Jesu Christ. Vaikutus on pakahduttava.

En muista, milloin olen viimeksi nähnyt yhtä hienon elokuvan kuin Ida. Uskon, että jos Peter von Bagh olisi elossa, hän jakaisi käsitykseni siitä, että se on elämää suurempi.