Oopperakuoron tähtihetki

ooppera | Suomen Kansallisooppera juhlisti kuoronsa 70-vuotistaipaletta järjestämällä suuren kuorogaalan. Esitys osoittautui riemuvoitoksi paitsi hyvässä iskussa olevalle päivänsankarille myös koko Oopperalle.

Kuoron lisäksi juhlintaan osallistuivat Oopperan orkesteri, kuoron lisävahvistukset, loistava lapsikuoro sekä joukko balettitanssijoita ja laulusolisteja. Kyse ei ollut oopperalavalle sijoitetusta staattisesta seisoskelusta vaan koko illan spektaakkelista, johon oli varta vasten suunniteltu koreografioiden lisäksi lavasteet ja puvut. Kokonaisuudesta vastasi Jere Erkkilä. Hän sai illasta sulan hattuunsa.

Ohjelmassa oli komeimpia kuorokohtauksia eri oopperoista, ja numerot vaihtuivat saumattomasti enimmäkseen ilman väliaplodeja. Lisämausteena kuultiin Mika Pohjosen leiskuvat tulkinnat Pajatson ja Turandot’n suosituista tenoriaarioista.

Jo esityksen alku oli tyrmäävä, kun kuoro kajautti dramaattisessa vastavalossa hitin O Fortuna Carl Orffin kantaatista Carmina Burana. Huippuhetki oli mielestäni toisen puoliskon Wach auf! -kohtaus Richard Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajista, jota kuoro on esittänyt vastikään hyvällä menestyksellä. Gaalassa numero meni nappiin ja yhteissointi oli likipitäen rikkeetön – vielä parempi kuin varsinaisessa oopperaesityksessä. Taustalle projisoitu auringonnousu oli oivallinen lavastusidea.

Kun ilta päättyi kahden huumaavan ylimääräisen jälkeen, yleisö huusi bravoota seisaallaan. Vaikutti siltä, että katsomossa oli myös ensikertalaisia, joille kokemus oli kaikesta päätellen elämys.

Juuri sen vuoksi tällaisia satsauksia saisi olla useamminkin kuin pelkästään tasavuosien täyttyessä. Mikä onkaan parempaa mainosta Oopperalle ja koko taidemuodolle kuin täyslaidallinen mahtavimpia kuorokohtauksia samassa paketissa hyvällä maulla toteutetun ohjauksen puitteissa!

Onneksi gaala televisioitiin suorana Yle Teemalla ja lähetetään myöhemmin eurooppalaisella Arte-kanavalla.

Suuri kuorogaala esitettiin Suomen Kansallisoopperassa 22. ja 23. huhtikuuta 2015.

Ida

elokuva | Siitä on pian viikko, kun näin Idan. Se ei jätä rauhaan. Tapahtumaköyhän elokuvan arvoituksellisuus palaa mieleen yhä uudelleen. Vaikutus tulee viiveellä.

Ohjaaja Paweł Pawlikowski asemoi itsensä Puolan Kaurismäeksi. Kerronta on verkkaista, repliikkejä putoilee harvakseltaan. Jokainen sana ja lause on punnittu ja merkityksellinen.

Onko Ida siis vaikea taide-elokuva, joka edellyttää älyllistä asennoitumista? Ehkä sitäkin, jos niin haluaa, mutta ennen kaikkea katsomiskokemus on tunnepitoinen. Tarvitaan vain avoin mieli.

Elokuvan tarina sijoittuu 1960-luvun sosialistiseen, ränsistyneeseen Puolaan. Nuori nunnakokelas on valmis antamaan luostarilupauksensa, kun abbedissa yllättäen lähettää hänet maailmaan etsimään juuriaan. Kokelas tutustuu tätiinsä, entiseen valtionsyyttäjään, jota menneisyyden synnit painavat. Täti lohduttaa itseään miehillä ja alkoholilla.

Matka johtaa maaseudulle ja menneisyyteen, ja esiin nousee suvun kohtalo Puolan lähihistorian myllerryksissä. Tarina kerrotaan kahden naisen kokemana – tuomarin ja nunnan – jotka ovat toistensa vastakohdat: langennut Eeva ja Neitsyt Maria.

Ei ole sattumaa, että Ida on kuvattu ilman värejä. Raamatullisen naiskuvan lisäksi elokuva peilaa todellisuutta ääripäiden kautta. On musta ja valkoinen, likainen ja puhdas, mies ja nainen, kaupunki ja maaseutu, fasismi ja kommunismi, juutalaisuus ja kristinusko, elämä ja kuolema.

Vaikka maailma näyttää mustavalkoiselta, johtopäätökset ovat kaikkea muuta kuin helppoja ja yksiselitteisiä.

Elokuva ei ole historiankuva sen enempää kuin kehitystarinakaan vaan kohoaa niiden yläpuolelle eksistentialistiseksi tutkielmaksi ihmisen osasta. Ida haastaa katsojan ja kysyy: mistä tulemme, keitä olemme, mihin olemme menossa?

Ida on myös visuaalinen mestarinäyte. Enimmäkseen liikkumattomalla kameralla kuvatut kohtaukset ovat kuin taidevalokuvia, joiden rajauksia ja omaperäistä tilan hallintaa ei lakkaa ihastelemasta. Mikään ei ole tarpeetonta, mitään ei puutu. Tulee mieleen parhaillaan Amos Andersonin taidemuseossa esillä olevan tanskalaisen Vilhelm Hammershøin taide ja sen harmaa hiljaisuuden estetiikka.

Oma lukunsa on elokuvan ääniraita. Se on yhtä hiottu, ja musiikilla on siinä osansa. Mozartin Jupiter-sinfoniaa kuullaan toistuvasti tuomaritädin elvyttäessä sieluaan sen puhdistavin sävelin. Kun nunnakokelas lopulta kohtaa miehen, tämä osoittautuu saksofonistiksi, jonka bravuurinumero on John Coltranen Naima. Kappaleen hepreankielinen nimi on sama kuin säveltäjän vaimon ja merkitsee ”Jumalan lahjaa”. Coltranen melodian myötä käärme luikertelee paratiisiin, ja onhan alttosaksofonin hahmossakin jotain freudilaista. Jumalan lahja.

Vaikka Ida kertoo katolisesta Puolasta, elokuvan henki on perin juurin protestanttinen. Ankara ilmaisu saa täyttymyksensä loppukohtauksessa, kun kamera alkaa vihdoin liikkua ja taustalla soi pianosovitus Bachin urkukoraalista Ich ruf zu dir, Herr Jesu Christ. Vaikutus on pakahduttava.

En muista, milloin olen viimeksi nähnyt yhtä hienon elokuvan kuin Ida. Uskon, että jos Peter von Bagh olisi elossa, hän jakaisi käsitykseni siitä, että se on elämää suurempi.