ajan
henki | Kalenterin
päivien käydessä vähiin mieleen palaavat kuluneen vuoden tapahtumat. Medioissa
kerrataan eri alojen kohokohtia, julkaistaan kuvakoosteita ja tehdään henkistä
tilinpäätöstä.
Joulusaunan
lauteilla muistelin Anselm Kieferin (s.
1945) näyttelyä, joka oli vuoden kuvataidetarjonnan ehdoton huippuhetki kotimaan
kamaralla. Sen antia on tullut pohdiskelleeksi usein, ja näin jälkeenpäin
ajateltuna Mäntän Serlachius-museoiden järjestämä retrospektiivi veti vertoja
mille tahansa näyttelylle, joka on osunut kohdalleni.
Kieferin
visuaalisesti väkevissä ja mittakaavaltaan monumentaalisissa teoksissa teki
vaikutuksen erityisesti se, että niiden sisältö on tiukasti kiinni ajassa ja
pureutuu nykytodellisuuden vaikeimpiin ongelmakohtiin. Samalla kertaa taiteilijan
teemat kurkottavat kohti yleispäteviä totuuksia, ajattomuutta ja ikuisuutta; suurten
maalausten ja veistosten voi uskoa puhuttelevan vielä satojen vuosien päästä –
jos niitä on silloin joku täällä katsomassa.
Saunan
lauteilla yksi Kieferin töistä tuntui muita ajankohtaisemmalta, sillä sen
kertoma tarina liittyy joulun aikaan. Teos on lyijystä ja teräksestä
valmistettu kymmentonninen veistos Sol Invictus
Elagabalus vuodelta 2012.
Nimen
alkuosa vie ajatukset antiikin Roomaan ja sen valtakunnassa harjoitettuun uskonnolliseen
kulttiin. Sen kohteena palvottiin Sol
Invictusta – Voittamatonta aurinkoa. Kultti huipentui vuosittain auringonjumalan
syntymäpäivänä (dies natalis), jota juhlittiin
talvipäivänseisauksen jälkeen 25. joulukuuta. Silloin aurinko syntyi uudelleen
ja valo voitti pimeyden.
Uskonto
oli lähtöisin nykyisen Syyrian alueelta, mutta ajan mittaan sen palvontamenot
levisivät valtakunnan pääkaupunkiin Roomaan. Veistoksen nimen loppuosa Elagabalus viittaa siihen, mitä jatkossa
seurasi.
Elagabalus oli historiallinen henkilö ja
Rooman keisari, joka hallitsi suurta valtakuntaa teini-ikäisenä vuosina 218–222
jaa. Hänen pyrkimyksenään oli tehdä Sol Invictuksen kultista valtionuskonto,
mutta hanke ei edennyt keisarin epävakaan ja lyhyeksi jääneen hallituskauden
aikana.
Tilanne
muuttui vuonna 273, kun silloinen keisari Aurelianus
kukisti Roomasta irtautuneen Palmyran valtakunnan ja palautti sen takaisin
osaksi keisarikuntaa. Aurelianus oli vakuuttunut, että hänen voittonsa oli
ollut auringonjumalan ansiota. Seuraavana vuonna hän julisti Sol Invictuksen
palvonnan valtion pääuskonnoksi.
Sol
Invictuksen kultti hiipui lopulta, kun kristinusko sai pysyvän jalansijan keisari
Konstantinus Suuren päätöksellä vuonna
313 ja vakiintui sittemmin Rooman valtionuskonnoksi. Pakanallista alkuperää
olevat tavat ja symbolit eivät kuitenkaan kadonneet minnekään.
Kristinusko
omaksui Sol Invictuksen syntymäpäivän 25. joulukuuta Kristuksen syntymäpäiväksi
ja siten myös joulujuhlan ajankohdaksi. Itse Kristus merkitsi varsinkin
varhaiskristityille eräänlaista auringonjumalan korviketta, joka oli noussut
kolmantena päivänä kuolleista, kuten aurinko teki talvipäivänseisauksen jälkeen
joka vuosi.
Monet
tapansa kristillinen joulu lainasi niin ikään pakanalliselta
Saturnalia-juhlalta. Sitä vietettiin Roomassa 17.–23. joulukuuta
maanviljelyksen jumalan Saturnuksen kunniaksi, kun syyskylvöt oli saatu
päätökseen ja maataloustöihin sidotulla rahvaalla oli aikaa juhlia
sadonkorjuuta.
Juhlaan
kuului syöminkejä ja juominkeja, lahjojen vaihtoa ja muita menoja, jotka
nykyisin ymmärretään osaksi joulua ja karnevaaliperinnettä. Eräänlaista
Saturnaliaa vietettiin Suomessa vielä yleisesti 1800-luvulla, kun sadonkorjuu
huipentui syysjuhlaan, kekriin.
Saturnalia-juhla,
Sol Invictuksen kultti ja kristillinen joulu ovat olleet kaikki traditioita,
joissa juhlat pannaan pystyyn, kun siihen on ulkoisesti kaikkein vähiten
aihetta.
Antiikin
roomalaiset kokivat Saturnalian paluuksi Saturnuksen aikaan (aurea Saturni sæcula) eli kadonneeseen kulta-aikaan, jonka uskottiin olleen muinainen
vaurauden, hyvinvoinnin ja kaikenlaisen yltäkylläisyyden aikakausi. Silloin
ihmiset saivat elää onnellisina ja huolia vailla. Arkitodellisuus oli antiikin
aikana kaikkea muuta.
Sol
Invictuksen kultin kohokohta oli puolestaan ajoitettu hetkeen, jolloin
palvonnan kohde – aurinko – oli vuotuisella kiertoradallaan mahdollisimman matalalla
ja tämän vaikutuksesta luonto kuolemaa muistuttavassa lepotilassa. Se oli hetki
valon juhlalle.
Kristittyjen
Messias taas syntyi köyhälle pariskunnalle betlehemiläisessä navetassa, ja
evankeliumin ilosanoman saivat kuulla ensimmäisinä yksinkertaiset
lammaspaimenet – eivät oppineet tietäjät tai korkeat kuninkaat. Vapahtaja
saapui vailla valtaa ja kunniaa kenenkään huomaamatta.
Keskitalven
juhlia yhdistää niitä ympäröivä pimeys, jonka keskellä juhlitaan poissaolevaa.
Kulta-aika on kadotettu, kesän kukkeus lakastunut ja kristillinen lunastus pelkkä
lupaus epävarmassa tulevaisuudessa.
Tänä
vuonna pimeys on vaikuttanut aivan erityisen läpitunkevalta. Sitä korostaa
ainakin Etelä-Suomessa täysin lumeton maa, ja ilmastonmuutoksen kiihtyessä
mustiin jouluihin on syytä totutella. Monille eläinlajeille kysymys on elämästä
ja kuolemasta.
Uusimman
ennusteen mukaan vuosisadan loppuun mennessä talvet ovat lämmenneet niin
paljon, että Keski-Suomen lämpötilat vastaavat niitä, joita mitataan nykyään
Unkarissa. Pian valkeat joulut elävät kuin Saturnuksen aika enää muistojen
kalmistossa.
Mutta
pimeys on muutakin.
Yhtä
synkkä näkymä piirtyy eteen, kun ajatellaan kansainvälistä politiikkaa. Viidettä
vuottaan jatkuva Syyrian sisällissota viattomine siviiliuhreineen on leimannut
uutislähetyksiä illasta iltaan. Pommitetuista sairaaloista kaivetut lasten
ruumiit järkyttävät ja saavat tuntemaan avuttomuutta. Kansainvälinen yhteisö on
ollut voimaton puuttumaan tapahtumien kulkuun.
Kuvat
ovat tuoneet mieleen Pablo Picasson
80 vuotta sitten maalaaman sodanvastaisen teoksen Guernica. Se ikuisti ensimmäisen siviiliväestöön kohdistetun ilmapommituksen,
joka pantiin toimeen Espanjan sisällissodan aikana. Guernican kapinoiva
baskikaupunki tuhottiin maan tasalle uhreista välittämättä, kuten Syyrian
Aleppo kuluneen vuoden aikana.
Kun
näin Picasson teoksen ensi kerran omin silmin 1990-luvulla, en uskonut, että
siinä kuvattu valtiojohtoinen terrori toistuisi elinaikanani. Kun katselin
maalausta jälleen pari kuukautta sitten Madridin Reina Sofian museossa, sen
harmaalta pinnalta huusi Aleppon hätä.
Guernican
kauhut eivät ole kadonneet minnekään vaan ovat yhä keskuudessamme.
Syyrian
tapahtumat ja Lähi-idän konflikti laajemmin – Välimeren yli yrittäviä
unohtamatta – ovat synnyttäneet pakolaiskriisiin, joka ravistelee Eurooppaa. Euroopan
unionin vauraat maat ovat eri mieltä siitä, miten maahan pyrkiviin
turvapaikanhakijoihin tulisi suhtautua. Varsinkin Itä-Euroopan entiset
sosialistivaltiot ovat olleet haluttomia ottamaan vastaan hädänalaisia.
Asiaa
ovat vaikeuttaneet islamistiterroristien jatkuvat attentaatit, jotka ovat
kylväneet kauhua turvallisuudentunteeseen tuudittautuneiden eurooppalaisten
keskuudessa. Viimeksi Berliinissä joulutorin väenpaljouteen tahallaan ohjattu
rekka murskasi monen joulurauhan.
Viattomat
kuolonuhrit kärjistävät asenteita ja syventävät juopaa meidän ja muiden
välillä. Rasistiset ja muukalaisvastaiset tahot ovat saaneet vettä myllyihinsä
ja pyrkineet leimaamaan kaikki turvapaikanhakijat potentiaaliseksi uhkaksi.
Humaani
pakolaispolitiikka on joutunut puolustuskannalle.
Läntiset
liberaalit demokratiat ovat pitkään ylpeilleet valtiomuodollaan, jonka on
uskottu takaavan parhaat edellytykset yksilönvapauden ja kansalaisoikeuksien
toteutumiselle. Sen vakuutena on pidetty demokraattisesti järjestettyjä
vaaleja, itsenäistä tuomiovaltaa ja lehdistönvapautta.
Viime
aikoina ja erityisesti tänä vuonna näistä periaatteista on monissa maissa
haluttu luopua vapaaehtoisesti. Aiemman kehityksen vastaisesti valta on jälleen
alkanut keskittyä harvojen käsiin.
Venäjällä
ja Turkissa liberaalista demokratiasta on tuskin voitu puhua pitkään aikaan jos
koskaan, mutta huolestuttavaa on ollut kehitys myös Euroopan unionin sisällä: Unkarin,
Puolan, Tšekin ja Slovakian muodostama
niin sanottu Videgrád-ryhmä on ottanut toistuvasti etäisyyttä eurooppalaisiin
perusarvoihin ja julistanut Vladimir
Putinin hallinnon esikuvakseen.
Sarjakuvataiteilija
Ville Ranta tiivisti kehityksen
pilapiirrokseen, joka julkaistiin Kirkko
ja kaupunki -lehdessä marraskuun lopulla. Otsikko kertoi, että kuva esitti
länsimaiden liberaalien johtajien kokoontumista. Vitsi oli siinä, että tyhjän paperiarkin
keskelle oli piirretty ainoastaan pieni hahmo, joka oli tunnistettavissa Saksan
liittokansleri Angela Merkeliksi.
Hämmentävintä
on ollut seurata, mitä on tapahtunut Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa,
jotka ovat pitäneet itseään liberaalin demokratian mallivaltioina. Vuoden
aikana kummassakin järjestettiin demokraattiset vaalit, joiden voittajiksi
julistettiin tahot, jotka menestyivät esittämällä äänestäjille perättömiä
väitteitä ja suoranaisia valheita.
Britannia
äänesti eroavansa Euroopan unionista kevyin perustein, ja amerikkalaiset
valitsivat itselleen presidentin, joka muistuttaa enemmän helppoheikkiä kuin
valtiomiestä. Seuraavaksi saadaan jännittää Hollannin, Ranskan ja Saksan vaalien
kampanjointia.
Yksinkertaiset ratkaisut houkuttavat.
Yksinkertaiset ratkaisut houkuttavat.
On sanottu, että elämme totuuden jälkeistä aikaa. Kaiken edellä kerrotun valossa väite on ilman muuta uskottava. Riittää, kun avaa minkä tahansa niin sanotun sosiaalisen median foorumin: faktoihin perustuvat argumentit, mielipiteet, uskomukset ja silkka hölynpöly lyövät silmille samalla painoarvolla. Matka muunnetusta totuudesta valheeseen on lyhyt.
Jos tosiasiat eivät miellytä, sen pahempi tosiasioille.
Keskustelua ryydittää äärimmilleen polarisoitunut asenneilmasto. Joko olet meidän puolellamme tai meitä vastaan. Pohdiskeluille tai eri näkökulmien arvioinneille ei ole aikaa eikä tilaa. Klikkausten ja tykkäysten maailma on nopea ja mustavalkoinen. Tuomiot julistetaan enempää kyselemättä, vihapuhe rehottaa.
Euroopan
unionin natistessa liitoksissaan nationalistis-populistiset voimat odottavat
hetkeä armoniskuun. Nykyisen yhteiskunnallisen ilmapiirin vallitessa hetki
saattaa olla lähempänä kuin uskoisi.
Harva
välittää enää muistella, miksi eurooppalainen yhteistyö toisen maailmansodan
jälkeen perustettiin. Saksan ja Ranskan ympärille muodostetun hiili- ja
teräsyhteisön tavoitteena oli sitoa entiset vihollismaat toisiinsa pysyvästi,
kuten sitten tapahtui. Sen kivijalalle rakennettiin Euroopan unioni.
Tiedostaako
direktiiveihin kyllästynyt kadunmies, mikä merkitys unionin perustajien Jean Monnet’n ja Robert Schumanin visiolla on ollut meidän kaikkien sodanjälkeisten eurooppalaisten
elämälle?
Ranskan
vallankumouksen 200-vuotisjuhlia vietettiin vuonna 1989. Aivan kuin sen
ihanteiden siivittämänä samana vuonna murtui Berliinin muuri, mikä päätti
kylmän sodan. Se on ollut tärkein yksittäinen kansainvälispoliittinen tapahtuma
oman elämäni aikana.
Berliinin
muurin jälkeisiä vuosikymmeniä leimasi optimismi ja tulevaisuuden usko. Se loi
kuvan uudesta ja paremmasta maailmasta, josta sodat vähitellen katoaisivat ja
kansakunnat perustaisivat hyvinvointinsa yhteistyölle ja rinnakkaiselolle.
Rajat pyyhittäisiin ja kauppa kukoistaisi. Ilmastonmuutoskin saataisiin kenties
pysäytetyksi yhteisin ponnistuksin.
Jälkeenpäin
katsottuna kuva oli pelkkä naiivi ja valheellinen utopia siitä, että ihminen
lukee läksynsä ja oppii virheistään.
Berliinin
muurista on kulunut vasta runsaat 25 vuotta, mutta sen jälkeen olemme
etääntyneet kauas Schillerin ja Beethovenin maksiimista Alle Menschen werden Brüder (kaikki
ihmiset tulevat veljiksi keskenään), joka oli johtotähtenä kommunismin kukistamisessa.
Ranskan
vallankumouksen humaanit ihanteet vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät saa
osakseen tykkäyksiä virtuaalisten tietokonepelien, television interaktiivisten
viihdeformaattien tai sosiaalisen median ärsykepommituksen aistit turruttavassa
syleilyssä.
Oopiumia
riittää yhä kansalle. Syyllinen ei enää ole uskonto, jota vastaan Karl Marx kohdisti kritiikkinsä 150
vuotta sitten. Sen sijaan tietämättömyyttä lisää ylenmääräinen, jäsentymätön
informaatiotulva, jonka edessä yksilö on helposti aseeton.
Tiedon
arvottaminen edellyttää lähdekriittistä ajattelua, ja sen puute loistaa
poissaolollaan.
Totuuden
jälkeisenä aikana Aleppo, ilmastonmuutos, maahanmuuttokysymykset, liberaalin
demokratian kriisi ja Euroopan unionin asema sekoittuvat kaikki yhdeksi ja
samaksi hahmottomaksi triviaksi, josta jokainen voi muodostaa mielipiteensä
tosiasioista välittämättä. Tai värittää faktat merkityksin, jotka sopivat omiin
ennakkokäsityksiin. Tai turtua välinpitämättömäksi.
On
oireellista, että jopa holokaustiin on alettu suhtautua historian alaviitteenä,
jonka asemasta ja todenperäisyydestä voi keskustella makuasiana.
Ranskan
tulevien presidentinvaalien toinen oletettu pääehdokas, nationalistis-populistisen
Kansallisen rintaman Marine Le Pen
on jo ennättänyt julistaa yhden maailman loppua. Sillä hän on tarkoittanut
Euroopan unionin purkamista ja hahmotellut sen raunioille perustettavaa
kansakuntien Eurooppaa. Rahaliitto, vapaakauppa ja globalisaatio –
turvapaikanhakijoista puhumattakaan – eivät ole osa Le Penin
tulevaisuudenkuvaa.
Le
Pen ei ole kertonut, millaista polkua hän tarkalleen ottaen tarjoaa tilalle,
mutta me tunnemme sen maiseman elokuvasta Der
Untergang – Perikato (2004). Nationalismi jättää jälkeensä vain tuhkaa ja
kyyneleitä.
Itseensä
käpertymisen aikana jokaisen osana on huolehtia ennen kaikkea itsestään.
Laajempia näköaloja ei kaivata.
Historiasta
ei ole opittu mitään. Kuinka voisikaan! Lehtiuutisen mukaan pian on mahdollista
läpäistä lukion oppimäärä ilman ensimmäistäkään kurssia yhteiskuntaoppia, historiaa,
fysiikkaa ja biologiaa. Se on mahdollista, kun reaaliaineiden valinnaisuutta
voimakkaasti lisäävä tuntijakokokeilu tulee voimaan. Ja tämä tapahtuu
Pisa-tuloksillaan ylpeilevässä Suomessa.
Renessanssin
aikana ja sen jälkeen tuli tavaksi puhua pimeästä keskiajasta. Sillä
tarkoitettiin Rooman valtakunnan luhistumisen jälkeistä kulttuurisen
rappeutumisen ja yhteiskunnallisen hiipumisen aikakautta, jota jatkui 500-luvun
kansainvaelluksista aina Italian renessanssin puhkeamiseen saakka 1300–1400-luvuille
laskutavasta riippuen.
Pimeän
keskiajan imagoon liitettiin yleinen oppimattomuus, taikausko, väkivalta ja
toistuvat ruttoepidemiat. Se oli onnetonta ja vaarallista aikaa.
Kuva
pimeästä keskiajasta on nykytutkimuksen valossa osoittautunut virheelliseksi – pelkäksi
myöhempien aikakausien propagandaksi, jotta nämä itse saisivat aseman historian
loistokausina. Silti rinnastukset nykyajan kehityskulkuihin herättävät levottomuutta.
Tänäänkin
kansat ovat hallitsemattomassa liikkeessä, pitkään jatkunut laskusuhdanne
koettelee varsinkin läntistä Eurooppaa ja turvallisuudentunne on koetuksella. Yleissivistyksen
ja oppineisuuden vähättely eivät ole omiaan luomaan toivoa paremmasta.
Kuljemmeko
taas kohti sivistymättömyyden ja barbarian maailmaa, jossa ”yhden kuolema on
tragedia, miljoonan kuolema tilastomerkintä”, kuten Stalin tiivisti toteuttaessaan puhdistuksiaan? Ainakin ydinasearsenaaleja
on päätetty jälleen ryhtyä vahvistamaan vuosikymmenten aseriisunnan jälkeen
sekä idässä että lännessä. Kylmän sodan aikana eläneelle se on hyytävä uutinen.
Onko
edessä uusi eilinen?
Liberaalille
humanistille nykymaailman näköalat eivät juuri tarjoa ilon aiheita. Näin
sanoessani en ole yksin, sillä useissa kommentaareissa Aleppon, Brexitin ja
Trumpin vuosi on ennätetty julistaa lähihistorian synkimmäksi. Kansat vaeltavat
pimeydessä, mutta toivoa suuresta valkeudesta tai edes valon pilkahduksesta on
vaikea pitää yllä.
Onko
muuta mahdollisuutta kuin kääntää katseensa ja elää välittämättä?
Kallion
kirkkoherra Teemu Laajasalo tuli
vastanneeksi kysymykseen Helsingin
Sanomien haastattelussa jouluaattona. Hän peräänkuulutti toivoa, vaikka ei
toiveikkuutta tuntisikaan: ”Toivon hyve on ajatus siitä, että vielä kerran
kaikki on toisin.”
Saunan
lauteilla Anselm Kieferin taide muistutti, mistä suunnasta pelastusta voi etsiä.
Totuuden
jälkeisen ajan epätodellisuudessa Kieferin taiteen ehdottomuus on kuin vesi
janoiselle tai lepo uupuneelle. Se kantaa sisällään toivoa, sillä Kieferin
mukaan ”taide on yritys päästä totuuden ytimeen”.
Mainitsin
alussa teoksen Sol Invictus Elagabalus.
Millainen työ se lopulta onkaan?
Viisi
metriä korkea veistos ei ensi näkemältä anna aihetta ilonpurkauksiin. Sen ilme
on synkkä ja hahmo kolkko. Harmaan teoksen rungon muodostaa järeä metallinen
hylly, jonka tasoille on varastoitu lyijystä valettuja kirjoja. Kirjojen
lomasta kurkottaa kohti taivasta joukko kuivuneiden auringonkukkien varsia.
Kasviaiheisiin
mieltynyt Kiefer on käyttänyt auringonkukkia monissa teoksissaan. Useimmat
niistä liittyvät apokalyptisiin teemoihin. Niiden maailma on kulkemassa kohti
tuhoaan, jonka vääjäämättömyyteen vain auringonkukat tuovat vastavoiman.
Taiteilija
itse on kertonut: ”Kun katson kypsiä, raskaita auringonkukkia, jotka taipuvat
kohti maata mustien siementensä painosta, näen taivaankannen tähtineen.”
Vincent van Goghin tavoin Anselm Kieferille
auringonkukilla on aina ollut erityinen asema ja merkitys. Kummankin taiteessa
ne symboloivat auringon läsnäoloa ja jumaluutta. Kukkien siemenet puolestaan
kantavat sisällään elämää ja uuden alkua, ikuisuutta.
Niissä
elää Saturnalian, Voittamattoman auringon ja joulun henki – valon voitto
pimeydestä.
Kieferin
Sol Invictus -veistoksessa on tärkeää,
että auringonkukat kasvavat kirjojen sivuilta. Kirjat – tiedon ja ymmärryksen,
historian ja muistin metaforat – toimivat kasvualustana auringonkukkien siemenille,
valolle ja elämälle. Kirjat sulkevat sisäänsä menneen ja tulevan; ne ovat
kaiken kulttuurin perusta. Valo ja aurinko nousevat kansien välistä,
kirjoitetun sanan säkeistä.
Kieferin
musertava veistos paljastuu humanismin evankeliumiksi, jonka ilosanoma valaa
uskoa epäuskoiseen ja sytyttää kynttilän pimeyden keskelle: parempi maailma on
mahdollinen vain, kun ymmärrämme, mistä tulemme, keitä olemme ja mihin olemme
menossa.
Samaa
viestiä toi espoolainen 103-vuotias Aino
Karttunen, jota haastateltiin myös jouluaaton lehteen. Hän arveli pitkän
ikänsä salaisuudeksi sitä, että syö oikein ja lukee kirjan viikossa. ”Kun
synnyin, kotona ei ollut kuin Raamattu ja Genoveva. Nyt maailman voi sulkea syliinsä.”
Karttuselle
lukeminen ei ole viihdettä tai viihtymistä. Päinvastoin se on työlästä ja
vaatii paneutumista, mutta se palkitsee.
Hän
hankkii mielellään tietokirjoja ja filosofiaa ja haastaa vielä korkeassa iässä
omat ennakkoluulonsa lukemalla kirjallisuutta, joka pakottaa ajattelemaan ja
muuttamaan käsityksiään: ”Jos vain tuijottaa siihen, minkä itse näkee parhaiten, eihän se
mitään ajatuselämää rikastuta.”
Joulukirjaksi Karttunen suositteli evoluutiobiologi Richard Dawkingin teosta Jumalharha (2007). Kirjan tavoitteena on
todistaa, että Jumalaa ei ole olemassa. Toisaalta hän on kiinnostunut myös
teoksista, jotka pyrkivät kumoamaan Dawkingin argumentit. Dialogi
maailmankuvien välillä vie eteenpäin.
Humanismin evankeliumi ei lupaa pelastusta yksin kirjoista.
Auringonkukan siemeniä löytyy myös eri taiteenalojen kasvualustoilta, eikä niille
mikään inhimillinen ole vierasta. Oivalluksen hetki ei kysy liioin aikaa eikä
paikkaa, sillä tärkeintä ovat ajatukset ja merkitykset.
Toisaalta pelkät ideat ja ymmärrys eivät nekään riitä. Tarvitaan
myös tekoja. Kirkkoherra Laajasalon työ on tästä hyvä esimerkki. Se on muuttanut papilliset
puheet aktiiviseksi toiminnaksi.
Viime
syksynä hänen johtamansa seurakunta ryhtyi soittamaan päivittäin saattokelloja
Aleppon uhrien muistoksi. En osaa sanoa, kuka ajatuksen alun perin keksi, mutta
tapa levisi ympäri Suomen ja maailman Pohjois-Amerikkaa, Afrikkaa ja Australiaa
myöten. Kellojen soittamisen tiedetään ärsyttäneen ainakin Venäjän
valtionjohtoa, joka kantaa päävastuun Syyrian sodan ilmapommituksista.
Aleppon
kellot olivat kenties pieni teko, mutta niiden merkitys oli mittaamaton. Ne olivat
meidän aikamme Guernica. Ne
osoittivat myötätuntoa viattomille ja tuomitsivat sodan pahuuden. Ne olivat vastalause
maailman menolle ylipäätään ja todiste siitä, että olemme yhä ihmisiä.
Ne
olivat auringonkukkia keskitalven pimeydessä.