konsertti | En voinut olla kuulematta
vieressä istuneiden rouvien keskustelua ennen esityksen alkua. Puheena oli
illan konserttiohjelma ja se, mitä olisi odotettavissa.
Toinen
kiinnitti huomiota teosten pituuksiin, jotka oli merkitty käsiohjelmaan. Charles Ivesin 1900-luvun alussa
säveltämän Central Park in the Dark -orkesteriklassikon
oli määrä kestää 9 minuuttia, kun taas Kalevi
Ahon vuonna 2012 kantaesitetylle lyömäsoitinkonsertolle oli varattu 36
minuuttia.
Rouva
suhtautui epäillen yli puolen tunnin kestoon. Hänen mielestään yhdeksän
minuuttia olisi riittävä nykymusiikkiteokselle. Keskustelukumppani oli samaa
mieltä. Onneksi toisella puoliskolla saataisiin kuulla varmasti hyvää musiikkia,
Antonín Dvořákin yhdeksäs sinfonia ”Uudesta maailmasta”.
Kun
konsertin ensimmäinen puoliaika päättyi, tilanne oli kääntynyt päälaelleen. Rouvat
huusivat bravota villiintyneen yleisön mukana ja osoittivat suosiotaan Kalevi Aholle, joka oli kutsuttu esiintymislavalle. Aika oli kulunut kuin siivillä.
Väliajalla
kolmas kuulija ilmoitti hänkin huutaneensa bravota mutta lisäsi iloisesti, että
mahtaako se olla enää sallittua hänen ikäiselleen, 86-vuotiaalle. Lyömäsoitinkonserton nykymusiikki
oli sytyttänyt varautuneen kuulijakunnan liekkeihin ikään katsomatta.
Ansionsa
oli illan solistillakin. Hän oli moneen kertaan palkittu 33-vuotias
itävaltalainen Martin Grubinger, joka
soitti teoksen solistiosuuden ulkomuistista. Se on tässä tapauksessa melkoinen
temppu. Grubingerin virtuositeetista kertoo myös jotain hänen ansaitsemansa
lisänimi ”lyömäsoitinvelho”.
Sellainen
tarvitaan Ahon sävellyksen seremoniamestariksi, sillä teoksen lisänimi Sieidi on saamen kieltä ja tarkoittaa ”seitaa”,
pyhää uhrikiveä tai kulttipaikkaa. Erikoisella nimellä säveltäjä on halunnut
tehdä kunniaa pienelle pohjoiselle vähemmistökansalle.
Alkujaan Aho
omisti primitivistisen konserttonsa lyömäsoittaja Colin Currielle, mutta sittemmin
Grubinger on ottanut kappaleen omakseen ja hurmannut sillä yleisönsä Keski-Euroopan
metropoleissa. Hän on julistanut sen kulttiteokseksi. Myös tekijän mukaan Sieidistä on tullut hänen suosituin sävellyksensä.
Musiikki alkaa afrikkalaisen djembe-rummun soololla ja orkesterin isorumpujen
jysähdyksillä. Jo ensimmäisestä iskusta kuulija vedetään mukaan samanistiseen
rituaaliin, jonka ylipappina toimii konserton solisti kapellimestarin jäädessä väistämättä avustajan osaan. Tällä kerralla tahtipuikkoa heilutti Radion sinfoniaorkesterin
edessä espanjalainen Gustavo Gimeno
– alun perin lyömäsoittaja hänkin.
Yksiosaisen Sieidin samanistinen luonne rakentuu alkaen pienistä detaljeista ja ulottuu suurmuotoon saakka. Vuohennahalla päällystettyä djembeä rummutetaan paljain käsin,
ja soittimen sanotaan pitävän sisällään kolme henkeä: puun, vuohen ja
rummuntekijän hengen. Toistuvat, väkevät rytmikuviot vaikuttavat kuin hypnoosi.
Orkesterivälikkeen
jälkeen solisti ryhtyy soittamaan darabukaa. Se on puolestaan tiimalasin
muotoinen käsirumpu, joka on lähtöisin arabialaisesta musiikkiperinteestä. Sen
ääni on kirkas ja terävä.
Seuraavaksi
ovat vuorossa rumpukapuloin soitettavat kalvosoittimet sekä puiset
lyömäsoittimet kuten marimba, puu- ja temppeliblokit ja edelleen metalliset
lyömäsoittimet vibrafoni ja tam-tam. Kaikkiaan teoksessa käytetään yhdeksää
soolosoitinta.
Orkesterijaksot
vuorottelevat solistiosuuksien kanssa. Jokaisen siirtymän aikana orkesteri
ottaa osaa musiikillisen matkan vaiheisiin ja kommentoi tapahtumien kulkua.
Solisti saa taustatukea orkesterin omilta lyömäsoittajilta, jotka pääsevät hetkittäin hekin solistisiin tehtäviin.
Kyse on aidosta konsertosta, jossa musiikki syntyy keskustelusta ja vuorovaikutuksesta, kun muusikot haastavat toisensa yhä uudelleen.
Teoksen kirjaimellinen käännekohta on solistin osittain improvisoima kadenssi, jonka hän soittaa tam-tamilla. Sen jälkeen alkaa paluumatka, jonka kuluessa solisti siirtyy jälleen soittimelta toiselle – nyt käänteisessä järjestyksessä.
Teoksen kirjaimellinen käännekohta on solistin osittain improvisoima kadenssi, jonka hän soittaa tam-tamilla. Sen jälkeen alkaa paluumatka, jonka kuluessa solisti siirtyy jälleen soittimelta toiselle – nyt käänteisessä järjestyksessä.
Sieidin rakenne on yksinkertaisuudessaan nerokas.
Samanistiselle
rituaalille ominainen kulku tuonpuoleiseen ja takaisin on toteutettu kekseliäästi
ja hämmästyttävän rikkaasti. Kyse ei ole peilikuvasta, jossa paluu olisi
menomatkan toisinto, vaan kumulatiivisesta, kerrostuvasta kokemuksesta: matkan aikana
kuulijaa johdatellaan yhä uusiin maisemiin eikä paluuta ole.
Sävellys
on kuin taikamatto. Sen kyydissä saa kosketuksen vieraisiin äänimaailmoihin
ja merentakaisten maiden kulttuureihin, kuin tuhannen ja yhden yön tarinoihin.
Viittauksia
on saamelaisuuden lisäksi ainakin Afrikan ja Lähi-idän
musiikkitraditioihin, kauemmaksikin. Tyylipiirteet vaihtelevat tummanpuhuvasta primitivistisestä ilmaisusta orientin koristeellisuuteen ja buddhalaisiin kelloääniin – länsimaisen konserttimusiikin keinovaroin. Viimeistään saksofoni
tuo tuulahduksen myös 1900-luvun kaupunkikulttuurien savunhajuisesta dekadenssista.
Samanistinen
kokemus laajenee kaikkeutta syleileväksi tilaksi, jossa itä ja länsi, arkaainen
ja moderni ovat osa yhtä kertomusta.
Akustiikan
haltuunotto on tärkeässä osassa. Musiikkitalon suuressa salissa teoksen kaikki soolosoittimet
oli sijoitettu lavan eteen ja orkesterin lyömäsoittimet sivuille ja
taakse. Syvyyden tunne huikaisee. On vaikea kuvitella, miltä kantaesitys on kuulostanut, sillä se toteutettiin ulkoilmassa
Luostotunturin rinteellä.
Osa
Sieidin suosiosta selittyy musiikin
vahvalla fyysisyydellä sekä sillä, että performanssin seuraaminen on antoisaa katseltavaa.
Lavalla tapahtuu koko ajan, kun lyömäsoittajat ottavat instrumenteistaan kaiken
irti. Varsinkin pääsolistin tehtävänä on esitellä patteristonsa mahdollisuudet
täydessä laajuudessaan – myös soittamalla lyömäsoittimiaan jousisoittimien
jousin.
Silti
olen sitä mieltä, että teos on ennen kaikkea kuultava.
Ahon
on onnistunut kirjoittaa musiikkia, jonka värikkäät taitteet välttävät
viimeiseen saakka kaikkea yksitoikkoista ja ilmeistä. Rumpujen rytmikuviot
saavat seurakseen laajan kirjon loistavasti orkestroitua satsia, joka luo
yhtäältä lyyrisiä ja staattisia toisaalta energisiä ja dynaamisia sointipintoja.
Kuulokuva on ylenpalttinen.
Kun
Musiikkitalon konsertin ensimmäinen puoliaika päättyi ja Sieidin sadepisaramaiset soinnit hiipuivat etäisyyksiin,
kuulijakunta oli täysin myyty. Äkkiä ei tule mieleen, milloin
nykymusiikkisävellys olisi saanut yleisössä aikaan yhtä räjähtävän reaktion.
Lyömäsoitinvelhon
tahdittama matka oli avannut uuden maailman.
On selvää,
että konsertin muut, sinänsä hienot klassiset musiikkinumerot jäivät Ahon näkyjen varjoon. Ne saivat osakseen jossain määrin
epätasaiset toteutukset.
Se
ei haitannut. Uusi maailma ei löytynyt tällä kertaa New Yorkin Keskuspuistosta
eikä preerioiden lakeuksilta vaan kuulijan sisimmästä.
Sieidi osoittautui musiikillisen suggestion riemuvoitoksi, jonka
vaikutus oli korostuneen subjektiivinen. Se syntyi jokaisen vastaanottajan mielessä
omalla ainutkertaisella tavallaan.
Samalla kokemus oli vahvasti yhteisöllinen.
Monella tuntui olleen tarve jakaa elämys väliajalla jopa tuntemattomien kanssa.
Myös
minulle avautui siihen mahdollisuus. Lämpiössä melkein törmäsin säveltäjään itseensä
ja sain tilaisuuden esittää hänelle kiitokseni upeasta musiikista. Mielestäni Sieidi on Kalevi Ahon ehdoton
mestariteos.
Radion
sinfoniaorkesterin konsertti Musiikkitalossa keskiviikkona 16. marraskuuta 2016.