konsertti | Sotilas ajaa kapteenin partaa, hakkaa puita
majurille ja on koekaniinina tohtorille, joka pyrkii saamaan selville, miten
hernedieetti vaikuttaa ihmisen elimistöön. Kaikki käyttävät häikäilemättä
hyväkseen köyhää ja kiusattua sotilasta, joka näkee harhoja.
Sotilas on
nimeltään Wozzeck. Pienillä tuloillaan hän yrittää elättää morsiamensa Marien
ja heidän yhteisen lapsensa. Tämä on tullut maailmaan ”ilman kirkon siunausta”,
kuten kapteeni asian ilmaisee. Wozzeck vastaa alistuneesti, että ”moraali on
sellaista, johon köyhillä ei ole varaa”.
Tällainen on
alkuasetelma näytelmässä Woyzeck,
joka on saksalaisen runoilijan Georg
Büchnerin (1813–1837) pääteos. Teksti jäi julkaisematta, kun kirjailija
menehtyi 23-vuotiaana lavantautiin. Näytelmän ensi-ilta oli Münchenissä vasta vuonna 1913. Epäselvän käsikirjoituksen takia nimeksi merkittiin erehdyksessä Wozzeck.
Kun teos esitettiin
vuotta myöhemmin Wienissä, katsomossa istui säveltäjä Alban Berg (1885–1835). Yhteiskunnallisesti kantaaottava teksti
teki Bergiin niin suuren vaikutuksen, että hän päätti siltä istumalta laatia aiheeseen
perustuvan oopperan.
Kesti aina vuoteen
1925 saakka, ennen kuin Bergin muokkaama libretto ja siihen sävelletty
radikaalin ekspressionistinen musiikki saatiin esityskuntoon. Väliin tuli
ensimmäinen maailmansota.
Helsingin
juhlaviikot esitti Bergin mestariteoksen – yhden 1900-luvun tärkeimmistä
oopperoista – viime perjantaina Musiikkitalossa konserttiversiona. Vaikka Wozzeck
saatiin kokea näin ilman lavasteita ja varsinaisia rooliasuja, se ei menettänyt
tehoaan. Intensiteetti oli kenties vielä varsinaista näyttämötoteutustakin
tiiviimpi.
Juhlaviikoilla on
ollut tarjota viime vuosina useita vastaavanlaisia produktioita, joissa oopperan
puolidramatisoitu versio on istutettu onnistuneesti Musiikkitalon
konserttisaliin – huikeimpana esimerkkinä Peter
Sellarsin vuonna 2012 ohjaama Wagnerin
Tristan ja Isolde, jonka
viisituntinen tajunnanvirta johdatti konserttiyleisön jonnekin todellisuuden
tuolle puolen.
Nyt Wozzeckin
näyttämösovituksen oli tehnyt Erik
Söderblom, ja visuaalisena lisämausteena sarjakuvataiteilija Petteri Tikkanen piirsi esityksen
kuluessa oopperan jokaisesta kohtauksesta liitukuvat, jotka heijastettiin reaaliajassa
salin seinille. Piirrosten tyyli oli sovitettu asianmukaisesti ensimmäisen
maailmansodan jälkeiseen kuvastoon.
Alban Bergin
oopperaan kuuluu kolme näytöstä, joista kukin jakautuu viiteen kohtaukseen.
Wozzeckin maailma on julma ja raaka. Nopeasti leikkaavien kohtausten vääristyneet
musiikilliset hahmot ovat kuin kubistisesta maalauksesta. Ne saavat osakseen
saksalaisen varhaisekspressionismin kirkuvan värityksen.
Vaikka Bergin sävelkieli
saattaa vaikuttaa pinnalta kaoottiselta ja korostaa tarinan raastavaa
lohduttomuutta tiukan modernistisella tyylillään puhelauluineen,
riitasointuineen ja rajuine kontrasteineen, se onnistuu pitämään kuulijan
otteessaan.
Berg on rakentanut
atonaalisen sävellyksensä ankaran klassiselle perustalle, sillä oopperan jokaisen
kohtauksen musiikki pohjautuu jollekin perinteisistä muotorakenteista, kuten inventiolle,
sonaatille, rondolle, fuugalle ja niin edespäin.
Tekniikasta
huolimatta säveltäjän tarkoituksena on ollut kertoa yleisölle ennen kaikkea puhutteleva
draama, eikä musiikin muodoista tai rakenteista tarvitse olla ensinkään
tietoinen, mieluiten päinvastoin. Bergin kerronnallinen mestaruus pakottaa
seuraamaan tapahtumien kulkua henkeä pidätellen.
Wozzeckin tarina päättyy traagisesti ja perustuu väljästi tositapahtumiin. Mustasukkaisuuden
riivaamalle sotilaalle selviää, että hänen rakastettunsa on antautunut
rumpalimajurille. Alati pahenevan sekapäisyyden tilassa Wozzeck puukottaa
Marien kuoliaaksi ja hukkuu itse lampeen.
Oopperan
musiikillisia huippukohtia on jakso heti Marien kuoleman jälkeen, kun koko jättiorkesteri
yltyy viiltävään fortissimoon soittaen pelkkää h-säveltä. Saman tien kohtaus
vaihtuu kuin veitsellä leikaten. Seuraavassa hetkessä ollaan dekadentin
kapakan savuisessa hälinässä, jossa ylimpänä pauhaa epävireinen saluunapiano. Mikä
vaikutus!
Epilogi riipaisee. Tragedia
jättää jälkeensä vain pariskunnan orpolapsen, joka leikkii keppihevosellaan
ymmärtämättä tapahtunutta. Hänen kohtalonsa on onnettomien vanhempiensa tavoin
ilmeinen: mielettömässä maailmassa heikkojen osana on jäädä vahvempien
jalkoihin. Korviin jää soimaan pojan viaton laulu. ”Hop, hop!”
Ei voi kuin
ihmetellä, miten ajan hermolla sata vuotta sitten sävelletty ooppera voi olla.
Solisteiksi
Musiikkitaloon oli saatu maailmantähtiä alkaen Karita Mattilasta, joka tulkitsi naispääosan. Nimiroolin esitti
itävaltalainen baritoni Florian Boesch,
joka on saavuttanut mainetta varsinkin liedin tulkkina. Molemmat eläytyivät hahmoihinsa
kokonaisvaltaisesti ja käyttivät äänivarojaan ilmaisun ääripäitä kaihtamatta.
Boeschin roolityö
eteni alistuneesta, tukahdutetusta katkeruudesta raivokkaisiin purkauksiin,
mutta välillä oltiin myös lyyrisissä tunnelmissa. Mattilan kolmannen näytöksen
alun rukous hauraine pianissimoineen oli esityksen koskettavimpia hetkiä.
Myös muut solistit
olivat ensiluokkaisia, mutta erityisesti on mainittava Hubert Francisin kapteeni. Australialaissyntyinen tenori oli
groteskissa luonneroolissaan erinomainen.
Radion
sinfoniaorkesteri toteutti Alban Bergin värikylläisen ja loistokkaan
partituurin hankalimmatkin käänteet ja todisti jälleen olevansa enemmän kuin
pätevä oopperaorkesteri. Kapellimestari Hannu
Linnulle ilta oli ilman muuta voitto ja sulka hattuun.
Sali oli myyty
täyteen. Se oli hieno asia siksikin, että Wozzeck tarjoaa tinkimättömän ja
anteeksipyytelemättömän rankan taide-elämyksen, joka ei taatusti kosiskele ketään. Sen tuskassa ei ole teeskentelyn häivääkään.
