teatteri | Päällimmäiseksi
jää kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että elämme yhteiskunnassa, jossa
tällaista voidaan esittää.
Pirkko Saision käsikirjoittama Slava! Kunnia – Oligarkkien ooppera on
niin rankkaa satiiria, että mitään sen kaltaista tuskin olisi mahdollista tuoda
teatterin lavalle monessakaan maassa. Erityisesti näin YK:n
lehdistönvapauden päivän aattona Suomen Kansallisteatterin esitys vaikutti
häpeilemättömältä vapauden manifestilta. Hyvä niin.
Slavassa mikään ei ole pyhää. Kaikkein vähiten Venäjä ja
sen veristen valtarakenteiden tuhatvuotinen historia, joista Laura Jäntin erinomainen ohjaus maalaa
irvokkaan freskon.
Katkelmallisista kohtauksista rakentuva näytelmä etenee
vauhdilla, ja musiikkinumeroilla on siinä keskeinen sija. Sävellykset ovat Jussi Tuurnan työtä, ja musiikin
toteutuksesta vastaavat näyttelijöiden lisäksi pieni kuoro ja orkesteri, jotka
ovat osa lavatoimintaa.
Tarinan kertojina kunnostautuvat Puntti Valtosen ja Juha
Mujeen mainiot konduktöörikaksoset Obeda ja Pobeda. He kommentoivat
näyttämön tapahtumia ja ottavat osaa sen viihdyttävään karnevaaliin. Lavasteet
vaihtuvat tiuhaan, eikä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi saadaan nähdä.
Näytelmän tärkein hahmo on vallan huipulle kiivennyt Volodja
(Timo Tuominen), joka esiintyy mielellään yläruumis paljaana ja jonka kasvot ovat alituiseen siteissä
kauneusleikkausten jäljiltä. Lopulta hahmo tukehtuu omaan hybrikseensä: botoxin
yliannostukseen.
Tuomisen Putin-parodia
on niin viimeistä piirtoa myöten herkullisesti toteutettu, että sen tarkoitus
tuskin jää kenellekään epäselväksi. Osansa saavat myös Pohjois-Korean Kim-Jong-Un (Marja Salo) ja Ukrainan Julija
Tymošenko (Tiina Weckström). Ja jotta keittoon saataisiin tarpeeksi pippuria,
lavalle marssitetaan historian henkilöitä Katariina
Suurta (Katariina Kaitue), Iivana Julmaa (Markku Maalismaa) ja Juri Gagarinia (Leo Honkonen) myöten.
On hykerryttävää seurata, kuinka eri aikatasoilta nostetut
hahmot käyvät dialogia omista historiallisista lähtökohdistaan käsin. Katsojan
tarkkaavaisuus on koetuksella.
Saision ja Tuurnan yhteistyön tulos lähestyy monella
tavalla brechtiläistä teatteri-ideaalia, jonka makeimmat hedelmät tuotettiin
1920-luvun dekadentissä Berliinissä ennen natsien nousua. Slavan mustan
satiirin pyörteissä käytetään ahkerasti etäännyttäviä trikkejä ja jaksetaan muistuttaa
moneen kertaan kuin varmuuden varalta, että nyt ollaan teatterissa ja kaikki on
vain fiktiota. Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin Kolmen pennin oopperan ajoista teemojen fokus on vain hieman
toisaalla – vai onko sittenkään?
Slava vastaa kyynisesti, että mikään ei muutu.
Näytelmä ei ole kuitenkaan pelkkää älyllistä ilveilyä. Läsnä
ovat myös totalitaarisen hallinnon pimeä puoli ja inhimillinen kärsimys.
Kohtaus, jossa poikansa menettäneet äidit surevat Tuonelan
virralla, on riipaiseva. Uskonnollista kuvastoa ahkerasti hyödyntävä
visualisointi viittaa kristilliseen arkkityyppiin Neitsyt Mariasta kuolleen
Jeesuksen ruumiin äärellä ja alleviivaa aiheen ikuisuutta. Äitien osana on
itkeä poikiaan ajasta aikaan.
Koska ollaan Venäjällä, lavalle tarvitaan lopulta myös
Kristus Pantokrator – ortodoksisen ikonostaasin pääaihe – joka laskeutuu
taivaasta tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
On nerokas ratkaisu pukea Vapahtaja euroviisuvoittaja Conchita Wurstin parrakkaan naisen
hahmoon, jota siis esittää mies (Janne
Marja-aho). Tämä julistaa rakkauden sanomaa kimaltavassa leningissä. Kohtaus
olisi johtanut vielä 1960-luvun Suomessa käräjille jumalanpilkasta, mutta
nykyään ilmapiiri lienee vapaampi. Venäjällä tilanne on toinen.
Slava toteaa tiukasti, että arvoliberaali sivistys on
pelkkää pintaa, eikä turhuuden rovioista ole kulunut kuin tovi. Volodjan
käskystä kirjallisuuden klassikot poltetaan näyttämöllä jälleen kerran. Totuus
on se, mitä valtiollisissa uutisissa kerrotaan, ja kunniamerkit ovat tärkeitä.
Loppua kohti kiihtyvä hullunmylly päättyy umpikujaan, jossa
naamiot riisutaan. Vallasta, voimasta ja kunniasta ei jää jäljelle mitään,
eikä kukaan tiedä, miten jatkaa eteenpäin.
Saision profeetallinen teksti on kirjoitettu jo toista
vuotta sitten, mutta sen aiheet tuskin voisivat olla ajankohtaisemmat Ukrainassa syttyneen sodan sekä Venäjällä paisuneen nationalismin ja yhä ankarammaksi käyvän vähemmistövainon myötä.
Kaiken nähdyn jälkeen loppukohtauksen kitschiä pursuava
rakkauden ylistys jättää karvaan maun. Idealismille on sijaa enää vain
euroviisuissa. Näytelmän keskeinen kysymys on, miten yksilöstä tulee osa
hirmuvaltaa ja sen tuhoavaa koneistoa. Peili käännetään kohti katsojaa.
Kirjailija Sofi Oksanen huomautti tuoreeltaan Latvian kansalliskirjaston juhlaseminaarissa,
että Suomessa julkinen puhe on edelleen suomettunutta ja rähmällään itään.
Hänen mukaansa kirjallisuus ei sitä kuitenkaan ole, mikä korostaa fiktion
asemaa todellisuuden kuvastajana.
Samaa voi sanoa teatterista, mikäli se on yhtä rohkeaa,
ajankohtaista ja ajatuksia herättävää kuin Kansallisteatterin Slava.
Vaikka näytelmää katsoessa saa nauraa ja kolme tuntia kuluu
kuin siivillä, ollaan mahdollisimman kaukana aistit turruttavasta
hömppäviihteestä, jota teatterit tarjoavat ikävä kyllä enemmän kuin
kylliksi. Teatterin tehtävä on toinen.
Slava! Kunnia. Oligarkkien ooppera Suomen Kansallisteatterissa. Esitykset jatkuvat syksyllä venäjänkielisin tekstityksin.
