maljapuhe | Poika jätti kotinsa ja perheensä ja suuntasi kohti tuntematonta. Hän oli 12-vuotias. Määränpää oli Viapori ja sen sotilassoittokunta. Oli huomattu, että poika oli poikkeuksellisen musikaalinen ja osasi soittaa klarinettia. Siksi häntä tarvittiin.
Kun ikää oli karttunut jokunen vuosi lisää, matka jatkui Suomenlinnasta kohti Tukholmaa. Ja niin oli edessä loistava tulevaisuus, sillä valtakunnan pääkaupungissa aukesivat ovet salonkeihin ja hovipiireihin, oopperoiden ja orkestereiden säihkyviin parrasvaloihin.
Kertomus on kuin kioskikirjallisuudesta, mutta tarina on tosi. Poika oli Bernhard Henrik Crusell, ensimmäinen kansainvälisen tason suomalaissäveltäjä. Hän oli syntynyt Uudessakaupungissa vuonna 1775 kirjansitojan ainoana poikana ja vietti lapsuutensa Nurmijärvellä. Soittokuntavuosien ja musiikkiopintojen jälkeen Crusell teki näyttävän uran Tukholmassa klarinettivirtuoosina ja hoviorkesterin äänenjohtajana.
Uteliaana ja kielitaitoisena hän pääsi ulkomaille ja teki opintomatkoja ja konserttikiertueita Euroopassa Berliiniä ja Pariisia myöten. Samalla hän tutustui aikakautensa mestareihin ja musiikkityyleihin, sivistyi ja omaksui valistuksen hengen. Klarinetti oli soittimena aikansa uutuus, joten sen taitajana Crusell oli myös edelläkävijä.
Historiaan Crusell jäi kuitenkin säveltäjänä. Varsinkin hienot puhallinkonsertot ja kamarimusiikkiteokset ovat jääneet elämään. Hän sävelsi yhden oopperan, kuoromusiikkia, käänsi librettoja ja kirjoitti lauluja nuoren maanmiehensä J. L. Runebergin teksteihin.
Crusellin menestys oli niin verraton, että se herätti Tukholmassa kateutta, olihan hän hoviorkesterin parhaiten palkattu muusikko. Maailmanluokan säveltäjä joutui matalamielisen parjauskampanjan kohteeksi. Lopulta Crusell kyllästyi juonitteluihin, jätti toimensa hovissa ja siirtyi Linköpingiin.
Siellä hänestä paljastui filantrooppi, hyväntekijä, joka perusti avustusjärjestöjä vähävaraisten tueksi. Oma tausta ei ollut unohtunut. Muusikko keskittyi myös perhe-elämään ja kasvatti vaimonsa Anna Sofian kanssa lapsikatraansa uusimpien ranskalaisoppien mukaan lempeästi ja rakkaudella. Crusell kuoli Tukholmassa 62-vuotiaana vuonna 1838.
Millaista musiikkia Crusell sitten sävelsi? Tyylillisesti se on jotain Mozartin ja Beethovenin välimaastosta, aikakausien taitekohdasta. Siinä on klassismin lumovoimaa ja romantiikan draamaa. Se jää mieleen, ihastuttaa ja koskettaa. Suurimman osan tuotannostaan Crusell kirjoitti 1800-luvun parin ensimmäisen vuosikymmen aikana, siis samaan aikaan kuin Beethoven omansa.
Taiturimaisena soittajana Crusell osasi laatia soolostemmat vaikeiksi mutta kiitollisiksi soittaa. Sävellysteknisesti musiikki on hallittua. Tuotannon kruunaavat kolme klarinettikonserttoa, jotka ovat lajinsa valioita. Ne kestävät vertailun Mozartin, Weberin ja Spohrin teosten kanssa ja ovat yhä osa konserttiohjelmistoa.
Lokakuussa säveltäjän syntymästä tuli kuluneeksi 250 vuotta. Juhlavuoden päättyessä voi sanoa, että Suomen valtamediat eivät ole varsinaisesti tuhlailleet mediatilaa kunnioittaakseen suuren poikansa muistoa. Populaariviihteen herkeämätön seuranta velvoittaa.
Onneksi Uudenkaupungin Crusell-viikon toiminnanjohtaja Janne Palkisto on tehnyt sankarityön ja muokannut väitöskirjastaan yleistajuisen elämäkerran Bernhard Crusell – Suomalainen säveltäjä, joka sivisti Ruotsia. Se alleviivaa, että suomalaisilla oli annettavaa maailman musiikille jo kauan ennen Sibeliusta, Kajanusta ja kansallisromantiikkaa.
Crusell ei enää käynyt synnyinmaassaan vuoden 1801 jälkeen, mutta hän koki aina olevansa suomalainen. Sittemmin ruotsalaiset ovat mielellään halunneet pitää häntä omanaan.
Maailma on täynnä tärkeitä ihmisiä. Tärkeät ihmiset käyttävät suuria sanoja mutta tekevät pieniä tekoja. Siksi ihmisillä ja teoilla on tapana kadota historian hämärään. Sitten on sellaisia kuin Bernhard Henrik Crusell. Hänen tuhkimotarinansa sisältää opetuksen niin kuin saduissa on tapana.
Köyhä kirjansitojan poika luotti rohkeasti lahjoihinsa ja intohimoonsa, uskalsi heittäytyä maailmaan ja tavoittaa uutteruudellaan mahdottoman, hurmata kuulijat taidoillaan ja luovuudellaan. Hän menestyi ja ansaitsi aineellista hyvää, mutta tärkeimmästä hän piti kiinni. Se oli onnistumisen edellytys alusta lähtien.
Hän ei tehnyt työtään ajatellen ensisijaisesti rahaa, omaa etuaan, julkisuutta, valtiontalouden tasapainoa tai paremman väen henkistä hyvinvointia. Hänen taiteellaan ei ollut pelkästään välinearvoa vaan itseisarvo.
Sen tietää siitä, että se kuuluu hänen musiikissaan. Se on soittamisen riemu. Ilman sitä ei ole mitään.
