faabeli | Olipa kerran kissa. Se näytti aivan tavalliselta oranssinpunaiselta maatiaiskissalta, jolla oli valkoinen vatsapuoli ja valkoiset tassut, vaikka sen sanottiin olevan eurooppalaista rotua. Sen emo olikin eurooppalainen, mutta isästä ei ollut tietoa. Oranssinpunaisten kissojen tavoin se oli luonteeltaan varsin omalaatuinen.
Kissan nimi oli Sulevi.
Pienenä Sulevi oli utelias ja kiinnostunut ympäröivästä maailmasta. Kerran se pujahti parvekkeen ovesta ja karkasi matkoihinsa kaupungin vilinään, sillä se asui kanssani kerrostalon pohjakerroksessa, maan tasalla. Kissa oli tietymättömissä toista vuorokautta, ja pelkäsin, että en enää näkisi sitä. Epätietoisuus päättyi, kun heräsin yöllä vanhemman Sakari-kissan vaatiessa huomiotani kuin Lassie-koira ikään: se oli havainnut Sulevin palanneen harharetkiltään. Nälkä oli yllättänyt karkulaisen, joka odotti parvekkeella silmät pyöreinä ja säntäsi oven auettua ruokakupille.
Jäi arvoitukseksi, missä Sulevi oli seikkaillut. Tapauksen jälkeen kissasta tuli arka ja pelokas, mutta sen kiintymys läheisiä kohtaan kasvoi entisestään. Ulos se ei enää halunnut. Siitä oli kasvanut rauhaa rakastava sisäkissa, joka nautti kiireettömistä koti-illoista.
* * *
Sulevin nuoruudessa meillä ei kuunneltu kotona juurikaan musiikkia. Tilanne muuttui myöhemmin. Tuolloin oli tavallista, että iltaisin ja viikonloppuisin soitin levyiltä klassista musiikkia, erityisesti oopperoita.
Jossain vaiheessa huomasin, että tällaisina hetkinä Sulevi alkoi käyttäytyä erikoisesti. Se asettui sopivalle etäisyydelle kaiuttimista ja kyyhötti paikallaan pitkiä aikoja silmät puoliummessa. Unessa se ei kuitenkaan ollut, ja sen korvat liikkuivat. Aivan kuin kissa olisi kuunnellut musiikkia ja pitänyt siitä.
En uskonut näkemääni. Eihän kissa voinut ymmärtää musiikista mitään! Ajattelin, että ulkoilmaelämästä tarpeekseen saanut kolli vietti tällä tavalla laatuaikaa kodin turvallisessa ilmapiirissä, jonka levollisuutta musiikki korosti.
Lopulta jouduin suhtautumaan vakavasti. Sulevin keskittynyt, samalla kertaa sekä mietiskelevä että valpas olemus vakuutti minut siitä, että kissalla oli jokin suhde akustisiin ärsykkeisiin, joille alttiiksi se asettui varta vasten. Sävelten soljuessa se vaipui kuin transsiin, ja sen pystyssä sojottavat korvat reagoivat musiikin huipennuksiin. Arvelin, että voimakkaimmat äänet saattoivat olla sen herkille aisteille liikaa.
Sekin oli väärä luulo. Kun käänsin volyymiä kovemmalle, Sulevi ei suinkaan lähtenyt tiehensä. Se tuntui viihtyvän entistä paremmin. Kyse ei ollutkaan musiikin rauhoittavasta vaikutuksesta vaan innoittavasta aistikokemuksesta. Kissan kestokyvyn raja äänenvoimakkuuden suhteen ei tullut vastaan kerrostaloasunnon olosuhteissa.
Mutta sillä oli väliä, mitä musiikkia soitettiin.
Ryhdyin vertailemaan, miten kissa käyttäytyisi, kun asettaisin levylautaselle näytteitä eri musiikkityyleistä. Pitäisikö se enemmän klassisten mestareiden sopusuhtaisista sävellyksistä kuin romantiikan ajan muhkeista mammuttiteoksista? Mikä vaikutus olisi soitinmusiikilla ja vokaalimusiikilla? Hullaantuisiko kissa kuullessaan rockia? Kokeilu oli täysin epätieteellinen mutta perustui toistoihin ja runsaaseen havaintomateriaaliin.
Sulevin musiikkimaku kävi selväksi varsin pian. Jos tarjonta ei miellyttänyt, kissan kiinnostus lopahti. Se meni syömään tai kävi nukkumaan.
Olin pettynyt, kun omat suosikkisäveltäjäni Bach, Mozart ja Beethoven putosivat Sulevin levyraadissa jo alkukierroksilla. Päättelin, että kenties barokin ja klassismin sävelkieli oli kissan mielestä liian tiivistä ja abstraktia. Varsinkaan soitinmusiikki ei tehnyt vaikutusta. Suuret sinfoniat ja kuuluisat kvartetot eivät herättäneet vastakaikua, ei liioin kevyt musiikki jazzista puhumattakaan.
Todellinen tyrmäys tuli, kun annoin Sulevin kuunnella arvostamani Jimi Hendrixin taiturointia sähkökitaralla. Ujeltavat riffit saivat kissan suunniltaan, ja se pakeni toiseen huoneeseen kuin loukattuna. Sen koommin meillä ei rockia soitettu.
Mutta millainen vastaanotto olikaan, kun kaiuttimista kuului ihmisen ääni, koulutetun oopperalaulajan linjakas legato. Vokaalimusiikista Sulevi piti ja aivan erityisesti oopperasta vaikka tuskin tiesi, mikä oli oopperaa ja mikä ei. Kunhan laulettiin korkealta ja kovaa.
Yllättävää kyllä sellaiset oopperan mestarit kuin Verdi tai Wagner eivät yltäneet soittolistan kärkipäähän. Ehkä heidän musiikkinsa oli liian raskassoutuista. Sen sijaan Sulevin suosikkisäveltäjäksi nousi Giacomo Puccini, jos ilmaisu tässä yhteydessä sallitaan. Puccinin sulavat, laajakaariset melodiat saivat sen mielen valtoihinsa ja aistit valpastumaan.
Varsinaiseksi lempikappaleeksi osoittautui italialaissäveltäjän menestysteos La bohème ja etenkin sen ensimmäinen näytös. Siihen kissa ei milloinkaan kyllästynyt. Oopperan alussa rutiköyhät boheemit Mimi ja Rodolfo rakastuvat, ja musiikki maalaa heidän tunteensa kuuluville niin komeasti, että harva ihminen kuuntelee sitä liikuttumatta. Sulevin korville se oli kuin seireenin kutsu.
Myös muut Puccinin oopperat, kuten vaikkapa Tosca, Turandot tai Madama Butterfly, tekivät vaikutuksen. Eikä säveltäjälläkään ollut niin väliä, jos musiikki oli kyllin vuolasta ja säihkyvää, täynnä myöhäisromanttista paatosta.
Nuoren Erich Wolfgang Korngoldin loistava ooppera Die tote Stadt – Kuollut kaupunki nähtiin tuohon aikaan Suomen kansallisoopperassa, ja sen erinomaisesta produktiosta tehtiin taltiointi, joka televisioitiin. Suleville teoksen huippukohta oli niin sanottu Mariettan laulu Glück das mir verblieb. Sen loputtomana virtaava melodia sai ihmisyleisön sydämet sulamaan, ja Camilla Nylundin suoritus oli juuri sitä, mistä kissa piti: kristallinkirkas sopraanoääni olisi leikannut vaikka terästä.
Pelkkä musiikki ei riittänyt. Merkitystä oli myös sillä, kuka lauloi.
Kun katsoin televisiosta Maria Callasin ja Tito Gobbin legendaarisen, vertahyytävän kohtaamisen Puccinin Toscan toisessa näytöksessä, Sulevi istui vastaanottimen ääressä kuin naulittuna. Callasin äänessä oli jotain, joka riisui kissan täysin aseista. Ilmeisesti sopraanon läpitunkeva, horjumattoman luja, dramaattisuutta hehkuva ääni vetosi sen käsitykseen kaunolaulusta. Maria Callasista tuli diiva ylitse muiden.
Samaan pystyi Luciano Pavarotti, jonka tenorissa oli yhtä vaikuttava sointi. Pavarottin esitys Mirella Frenin kanssa Puccinin La bohèmesta Herbert von Karajanin johdolla olikin levytys, jota Sulevin kanssa eniten kuuntelin. Ajan oloon opin tietämään, miten kissan korvat reagoisivat missäkin kohtaa musiikkia, kun Pavarotti kajauttaisi Rodolfon aarian Che gelida manina korkeat sävelet tai laulaisi ensimmäisen näytöksen loppudueton Frenin rinnalla. Sulevi mieltyi levyyn siinä määrin, että viimein mikään muu tulkinta La bohèmesta ei kelvannut.
Kissa oli lahjomaton. Jos soitin vaikkapa Mahlerin kolmatta sinfoniaa, pitkäveteiset orkesteriosuudet eivät Sulevia kiinnostaneet. Mutta heti, kun ääneen pääsi alttosolisti, mielenkiinto heräsi ja kissa tuli seuraamaan, miten nainen tulkitsi Nietzschen säkeitä. Edes kuorokohtaukset eivät tehneet samaa vaikutusta kuin yhden ihmisen ääni.
Sulevin musiikkimaku oli melko kapea-alainen mutta alkoi olla vähitellen määräävä tekijä sen suhteen, mitä meillä kuunneltiin.
Koettelin myös kissan keskittymiskykyä. Yleensä sitä riitti korkeintaan tunniksi kerrallaan, mutta Leoncavallon Pajatson, joka onkin lyhyehkö yksinäytöksinen ooppera, Sulevi jaksoi seurata herpaantumatta televisioversiona. Selitys oli siinä, että nimiroolin lauloi Veikko Tyrväinen niin pakahduttavasti kuin mahdollista.
Vuosien kuluessa kuuntelimme oopperoita yhdessä, kaksi kissaa ja minä. Sulevin vanhempi toveri Sakari tottui sekin äänilevyihin, mutta en koskaan havainnut, että se olisi osoittanut kiinnostusta musiikkia kohtaan. Sen korvat eivät liikkuneet sävelten tahdissa, eikä se keskittynyt solistien suorituksiin. Sakari tyytyi kehräämään sylissä ja nauttimaan rapsutuksista. Sitä vastoin sen suoranaisena pakkomielteenä oli päivittäinen kävelylenkki korttelin ympäri. Ulos oli päästävä, satoi tai paistoi, ja pakkaslumessa peuhaaminen oli parasta, mitä se tiesi. Sakarin intohimona oli villi luonto.
Sulevi oli toista maata ja saanut maistaa vapautta. Nuoruuden seikkailun jälkeen sen reviiri oli rajoittunut kaupunkikaksion neliömetreihin. Virikkeet olivat nyt sisäistä laatua.
Ajan mittaan kissan käsitys musiikista kehittyi ja laajeni, syveni. Sen viimeiseksi oopperaksi jäi Wagnerin Nibelungin sormus -tetralogian Valkyyria, jota seurasimme kolmena iltana peräkkäin näytös kerrallaan. Ei haitannut, vaikka Sulevi oli jo sairauden merkitsemä, sillä havainto- ja keskittymiskyky olivat entisellään. Lopulta sekin oli joutunut Wagnerin musiikin pauloihin tai oikeammin: Bayreuthin mestari oli vihdoin saavuttanut kissan suosion.
Valkyyrian kolmannessa näytöksessä ylijumala Wotan rankaisee tytärtään valkyyria Brünnhildeä tämän tottelemattomuudesta. Wotanin tuomio on ankara. Isä karkottaa uhmakkaan lapsensa jumalten asuinsijoilta, riistää tältä valkyyrian arvon ja vaivuttaa Brünnhilden uneen. Lisäksi Wotan ympäröi tuomitun tulikehällä, jonka vain rohkein sankari kykenee läpäisemään.
En silloin käsittänyt, miten enteellinen oopperan loppukohtaus oli ystäväni kannalta. Todellisuus jäljittelee taidetta. Kahta päivää myöhemmin Sulevi nukutettiin ikuiseen uneen, toimitettiin sitten krematorioon ja poltettiin tuhkaksi.
Jäähyväisistä tulee kuluneeksi tänään viisi vuotta.
Pitkiin aikoihin en voinut kuunnella Sulevin lempioopperaa sen enempää levyltä kuin elävänä esityksenä. Taika murtui vasta muutama kevät sitten Sveitsissä, kun ostin lipun Zürichin oopperatalon huipputuotantoon Puccinin La bohèmesta. Näytöksen aikana saatoin nähdä sieluni silmin kissan korvat, jotka liikkuivat niin kuin aina, kun tähtitenori kurkotti kohti Che gelida manina -aarian korkeimpia nuotteja.
* * *
Olen pohtinut paljon, miten kissa hahmottaa äänimaailman ja musiikin. Miten sen käsitys eroaa omastani?
Kissoja, koiria tai mitään lemmikkejä ei tulisi inhimillistää eikä ajatella niitä suloisina versioina itsestämme, toiveidemme ja kuvitelmiemme heijastuksina. Vaikka eläimet viestivät keskenään, ne eivät nykykäsityksen mukaan käytä ihmiselle tyypillistä käsitteellistä kieltä eivätkä siten ajattele kuten me. Pelkästään eri lajien aistihavainnot ympäröivästä todellisuudesta poikkeavat toisistaan niin monin tavoin, että ihmisen yritys asettua eläimen asemaan on tuomittu epäonnistumaan. Kokemuksemme maailmasta ovat liian erilaiset.
Mutta onko kauneuden kaipuu yksin ihmisen ominaisuus?
Eläinten taiteellisia avuja on tutkittu ja yritetty selvittää tieteellisin menetelmin, miten muiden lajien kyvyt ja ymmärrys vertautuvat siihen, mitä kutsumme musikaalisuudeksi.
On käynyt ilmi, että esimerkiksi matkijoina tunnetuilla eläimillä kuten papukaijoilla voi olla erinomaisen täsmällinen rytmitaju, samaten aasiannorsuilla. Herkkäkuuloisten karppien on todettu kykenevän erottamaan Bachin barokkifuugat bluesista, kun taas ryhävalaiden tapa laulaa soitimella on paljastunut luovaksi käyttäytymiseksi, joka vaihtelee ja muuntuu ajan kuluessa, kehittyy kuin ihmisen kulttuuri.
Myös eläinten makumieltymyksistä on yritetty päästä perille.
Tutkimukset ovat usein päätyneet lopputuloksiin, joiden mukaan eläimet pitävät eniten sellaisesta ihmisen tuottamasta musiikista, joka on lähellä niiden omaa lajityypillistä ääntelyä. Moni koira ”laulaa” ihmisen mukana, koska koirat polveutuvat susista, joiden ominaisuutena on kommunikoida erämaassa ulvomalla. Kissoista on kerrottu, että niille mieluisimpia ovat korkeat ja kimeät äänet, joiden puolestaan on päätelty muistuttavan naukujaisia reviiritaisteluissa ja kosiomenoissa.
Olivatko Puccinin aariat ja Maria Callasin taide Suleville kissamaailman tanssiinkutsu?
Totuus jää hämäräksi, koska eläimet eivät puhu eivätkä kerro mielipiteitään sanoin, joita ymmärtäisimme. Joskin omat kissani tekivät tahtonsa tiettäväksi muilla keinoin.
Elämä kissojen kanssa opetti katsomaan maailmaa uusin silmin. Jo eläinten suhde aikaan oli täysin toisenlainen kuin omani. Ihailin Sakarin ja Sulevin kykyä tarttua hetkeen ja olla kaikesta päätellen miettimättä sen enempää mennyttä kuin tulevaa. Niiden asenne muistutti zeniläistä filosofiaa. Sen mukaan on syytä luopua murehtimasta asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa. Ajatus on vapauttava.
Myös kokemukseni musiikista joutui arviotavaksi uudelleen. Oopperoita kuunnellessamme katselin melkein kateutta tuntien karvaista kaveriani, joka uppoutui sävelten maailmaan niin kokonaisvaltaisesti ja ehdottomasti. Mietin, kumpi meistä mahtoi saada musiikista enemmän, kissa vai minä. Miksi ihminen olisi poikkeustapaus?
Ainakin yhdessä suhteessa ihminen eroaa muista eläimistä. Ihmisellä on ylivertainen kyky pitää itseään erityisenä ja ainutlaatuisena suhteessa toisiin lajeihin, ylentää itsensä. Asenne ei ole muuttunut kirjoitetun historian aikana.
Minut Sulevi herätti uskomasta tähän harhaan.
Kun olin seurannut kissan käyttäytymistä vuosikausia, epäilijä minussa oli joutunut antautumaan. Olin ymmärtänyt, että ystävälleni musiikki oli muutakin kuin muistuma tai korvike lajitovereiden ääntelystä, naukumista kuutamolla. En tietenkään osannut kuvitella, miten sen kuulokuva erosi omastani ja miten se kuulemansa koki. Mutta näin, miten se heittäytyi sävelten syleiltäväksi ja sai musiikin kuuntelusta mielihyvää, jota ihmiset eivät ymmärrä mahdolliseksi eläimelle.
Se todella rakasti oopperaa.
Oranssinpunaisten kissojen sanotaan olevan omalaatuisia. Ainakin Sulevi oli, monella tavalla. Olen varma, että sen elämä oli henkisesti rikkaampaa ja sielullisesti syvempää kuin monen ihmisen.
Ei ole kissaa karvoihin katsominen. Vai onko sittenkin? Oranssinpunaisiin?
Sen pituinen se.
