Eikä siinä vielä kaikki. Kirsikkana kakun päällä Helsingin Musiikkitalon johtajankorokkeelle oli luvannut nousta orkesterin ylikapellimestari, legendaarinen Mariss Jansons. Hän on kerännyt laakereita muiden mainetekojensa ohella Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin johtajana ja tinkimättömänä harjoittajana. Jansonsin kaudella amsterdamilaiset arvioitiin alansa huipuiksi.
Baijerilaisten debyytti avasi Helsingin juhlaviikkojen konserttisarjan jo kuukausia ennen varsinaista sesonkia, sillä orkesterin vierailu osui sen kiertueen kannalta otolliseen ajankohtaan matkalla Riiasta Pietariin. Hetki lienee ollut ainoa mahdollisuus saada soittajat Suomeen.
Ylikapellimestari Jansons oli valinnut turneen esityspaikoiksi hänelle itselleen rakkaita kaupunkeja, joihin myös Helsinki kuuluu. Neuvostoliiton aikana latvialaissyntyinen maestro työskenteli silloisessa Leningradissa, joten naapurimaan pääkaupunki tuli tutuksi matkoilla läntisiin demokratioihin.
Toukokuisen helteen hemmottelemilla helsinkiläisillä oli tiedossaan huipputason esiintyjien lisäksi yltäkylläinen ohjelma, johon kuului orkesterimusiikin vaikuttavimpia taiturinumeroita. Houkutus oli vastustamaton, ja Musiikkitalon lämpiössä vaikutti siltä, että "kaikki" olivat paikalla.
Pelkästään ensi minuutit saivat yleisön ihastuksiin, kun odottavan hiljaisuuden rikkoi Baijerin radion sinfoniaorkesterin sellisti Jan Mischlich-Andersen. Hän avasi konsertin sielukkaalla soololla, johon koko muu selloryhmä yhtyi. Matalien jousten lumoava sointi oli kuin hunajaa, ja väliajalla eräs kuulija kertoi liikuttuneensa jo sen aikana kyyneliin.
Kyse oli Gioachino Rossinin suositusta alkusoitosta oopperaan Wilhelm Tell, jonka pastoraalitunnelmat huipentuvat trumpettifanfaarien myötä hurjaan laukkaan. Baijerilaiset toteuttivat kaikki käänteet tarkasti ja täysipainoisesti.
Niin upea kuin Rossini olikin, se oli vasta alkua. Solistinumeroksi oli varattu Sergei Prokofjevin ensimmäinen viulukonsertto ja sen esittäjäksi Helsingissä usein vieraillut Frank Peter Zimmermann.
Yleensä niin pidättyväisen ja kultivoituneen oloinen Zimmermann sai päästää Prokofjevissa riehakkuutensa valloilleen ja osoittaa kaikki koloristin kykynsä. Hänen soittonsa skaala ulottui hivelevimmistä pianissimoista raakaan rouhimiseen, eikä edes rumuus tuntunut olevan sille vierasta. Zimmermann sai raapia soittimestaan brutaaleja aksentteja ja palata hetkessä hienostuneeseen legatoon.
Solisti ei kuitenkaan varastanut koko show’ta vaan osasi sulautua tarvittaessa osaksi muita viulisteja.
Konsertossa säestävän orkesterin väriloisto puhkesi täyteen kukkaansa, ja ensimmäisen osan lopussa koitti maaginen hetki – asialla oli jälleen selloryhmä – kun sointi sai aivan ylimaallisen hehkun. Milloin viimeksi on saatu kuulla vastaavaa?
Bravo-huutoja oli kaikunut salissa jo alkusoiton jälkeen, mutta konserton päättyessä yleisö villiintyi täysin. Myös Frank Peter Zimmermann myhäili tyytyväisenä. Hän lahjoitti kuulijoille vielä yhden ylimääräisen numeron, Prokofjevin Andante semplicen sooloviululle.
Väliajan jälkeen juhlat jatkuivat kahden orkestroinnin mestarinäytteen merkeissä. Ensin oli vuorossa Richard Straussin säihkyvä sävelruno Don Juan, joka kertaa myyttisen naissankarin viettelykset katkeraan loppuun saakka, ja päätösnumerona Maurice Ravelin alun perin balettimusiikiksi säveltämä La valse. Jälkimmäisessä wienervalssi jauhetaan ensimmäisen maailmansodan melskeissä kubistiseksi palapeliksi.
Esitysten aikana kaikki soitinryhmät pääsivät vuorollaan loistamaan häikäisevin sooloin. Ihastusta herätti erityisesti puupuhaltimien kyky soittaa riittävän hiljaa, mikä antoi kokonaisuudelle ihanteellisen tasapainon.
Katsomossa näkyi olleen läsnä myös koko joukko suomalaisia orkesterimuusikoita. He saivat muun yleisön ohella oppitunnin baijerilaisten yhteissoitosta. Tämä muistutti räjähdysherkkyydessään kissapetoa, joka saattaa kesken raukean loikoilun syöksyä yllätyshyökkäykseen.
Straussin ja Ravelin sävellysten pyörityksessä musiikki eteni pikavauhdilla sektiolta toiselle, kun taas toisinaan soitinryhmät sulautuivat yhdeksi erottamattomaksi jättiläissoittimeksi. Samalla kaikki taiturillisuus nojasi tummaan ja pehmeään sointimattoon, mikä on tyypillinen ominaisuus keskieurooppalaiselle orkesterikulttuurille.
Myös Jansonsin verrattomat johtajankyvyt pääsivät esille. Hän elehti ekonomisesti ja vältti turhaa tempoilua, mutta yhdellä huitaisulla maestro sai orkesterin salamakiitoon kuin kalaparven välkehtivine hopeakylkineen. Tulkinnoissa kuului kokemus ja sen tuoma rentous: lavea rubato ja valtavat paisutukset saivat ihon kananlihalle.
Oli selvää, että tässä esiintyi yksi aikamme suurimmista kapellimestareista.
Konsertin varsinainen ohjelma päättyi järisyttäviin suosionosoituksiin, jotka yleisö antoi seisomaan nousten – ei aivan tavallista Helsingin Musiikkitalossa.
Ensimmäisenä ylimääräisenä orkesteri soitti Luigi Boccherinin tuttuakin tutumman menuetin jousikvintetosta E-duuri. Sen alkajaisiksi kapellimestari hiippaili tiehensä, ja jouset saivat suoriutua kamarimusiikkinumerostaan ilman johtajaa.
Sitten tarvittiinkin jälleen ensiluokkaista maestroa, sillä päätöskappale oli rajuimman luokan rymistelyä. Se oli finaaliosa Béla Bartókin orkesterisarjasta Ihmeellinen mandariini, jonka säveltäjä koosti alkuperäisestä balettimusiikista. En muista kuulleeni siitä näin mahtavaa esitystä levyltä tai konserttisalissa.
Vuoden 2018 Helsingin juhlaviikkojen avauskonsertti saattaa jäädä kauden tapaukseksi, jota ei enää ylitä mikään.
Ainakin Baijerin radion sinfoniaorkesterin ja Mariss Jansonsin tarjoama sointihurmio sijoittuu samaan konserttielämysten joukkoon, johon jo kuuluvat Berliinin ja Wienin filharmonikoiden, Berliinin Staatskapellen, Leipzigin Gewandhaus-orkesterin sekä Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin unohtumattomat vierailut Helsingin Musiikkitalossa.
Baijerin radion sinfoniaorkesteri johtajanaan Mariss Jansons Helsingin juhlaviikoilla 14. toukokuuta 2018.
