nykytaide | Sisäänkäynnin edustalla
on vastassa kasa kirjoja. Niiden kansia ei voi avata eikä sivuja lukea, sillä
kirjat on tehty lyijystä.
Kirjapinosta
nousevat esiin kotkan siivet, joiden kärkiväli on enemmän kuin viisi metriä. Lintujen
kuningas esittäytyy majesteettina, jonka herruus kasvaa kansien välistä. Kirjat
kantavat mukanaan inhimillisen kulttuurin kerrostunutta muistia – historiaa –
ja siihen ajan kuluessa tarttunutta tietoa – valtaa.
Siivet
pyrkivät kohti korkeuksia ja jumaluutta, mutta ne on sidottu materiasta
raskaimpaan, lyijyyn. Sekä tieto että valta on tuomittu painovoiman vaikutuspiiriin.
Hengen ja voiman valtiaat ovat maan vankeja ja kuolevaisia – kaikesta kunniastaan
huolimatta.
Teos
on aikamme tärkeimpiin kuuluvan taiteilijan, saksalaisen Anselm Kieferin veistos Lintujen
kieli, joka johdattaa katsojan Mäntän Serlachius-museo Göstan suurnäyttelyyn.
Kyse
on enemmästä kuin tapauksesta, sillä museo on saanut uuden paviljonkinsa vetonaulaksi
kolmisenkymmentä Kieferin työtä. Ne ovat
peräisin yksityiskokoelmasta, jonka on kerännyt muurarina ja insinöörinä uransa aloittanut saksalainen Hans Grothe, sittemmin arkkitehti,
pankkiiri, rakennusyrittäjä ja kiinteistösijoittaja.
Ja
millaisesta kokoelmasta! Puhutaan kenties laajimmasta Kieferin taiteen läpileikkauksesta,
joka valottaa taiteilijan kehityksen viimeistä kolmeakymmentä vuotta. Tämän
talven sen suuret maalaukset ja veistokset ovat viettäneet Mäntässä, keskellä
suomalaista metsää. Näyttelyn on kuratoinut professori Walter Smerling.
Aiemmin
Kieferin teoksia on ollut esillä Suomessa vain kolme: kaksi osana
nykytaidekatselmusta Ars 83 (Ateneum)
ja yksi vuoden 1989 Modern Masters -kokoelmanäyttelyä
(Taidehalli).
Vaikka
Kieferin työt tekivät suuren vaikutuksen jo kolmekymmentä vuotta sitten,
silloinen anti tuntuu Grothe-kokoelman rinnalla melkein kesyltä – jos ilmaisua
on ollenkaan sopivaa käyttää Kieferin taiteen yhteydessä.
Mitään
tähän verrattavaa en ole Suomessa nähnyt.
Alussa
kuvattu Lintujen kieli (2012) avaa tien taiteilijan
estetiikkaan ja hänen teostensa maailmoihin. Kieferin taiteen on sanottu olevan
ankaraa ja vaativaa, mutta tuskin se on jättämättä jälkeä yhteenkään sieluun,
joka on kerran joutunut sen vastustamattomaan vetovoimakenttään.
Työt
ovat pelkästään fyysisessä valtavuudessaan niin musertavia, että katsoja tuntuu
kutistuvan kääpiöksi. Lähes jokainen näyttelyn tauluiksi käsitettävistä
teoksista ulottuu seinästä seinään, ja veistokset painavat tonneja.
Paksut
maalipinnat pursuilevat kuin laavavirrat, jotka vihdoin jäähdyttyään
halkeilevat autiomaan kamaran tavoin. Maalausten reliefimäiset rakenteet
kurkottavat ulos pinnasta, josta sojottaa myös oksia ja romurautaa.
Raja
maalauksen ja veistoksen välillä muuttuu merkityksettömäksi. On vaikea
ajatella, että tällaisia monumentteja voisi liikutella maasta toiseen.
Vielä
ulkoisia mittasuhteita enemmän Kieferin taiteen vaikutus perustuu sen aiheiden
ja ilmaisun rikkauteen, sisällön ja symboliikan narratiivisiin ulottuvuuksiin,
vertauskuvien suvereeniin hallintaan. Sillä se todella on kerronnallista ja
kertoo tarinoita – teemoiltaan arkkityyppisiä, raamatullisia, kolossaalisia.
Kieferin
taide on häpeilemättä saksalaisen romantiikan perillinen, synkän ja syvämietteisen
sielunmaiseman täysiverinen edustaja, joka vaatii kokonaisvaltaista
heittäytymistä ja ehdotonta antautumista. Sitä on mahdotonta vain seurata
sivusta ja analysoida älyllisesti. Se on suurten tunteiden taidetta,
joka on koettava.
Se
on kuin Mahlerin sinfonia, joka sulkee
sisäänsä koko maailman, tai Wagnerin
musiikkidraama, joka maalaa apokalyptisen kuvan jumalten noususta ja tuhosta.
Myös Kiefer syleilee katsojan upoksiin.
Kokemus
muistuttaa suurta luontoelämystä, kuten raivoavan valtameren näkemistä ensi
kerran tai kolmiulotteiseksi hahmottuvaa tähtitaivasta korkealla vuoristossa.
Sen edessä sanat loppuvat.
Anselm
Kiefer syntyi Etelä-Saksassa
Donaueschingenin kaupungissa vuonna 1945 keskelle toisen maailmansodan raunioita. Murskaksi
pommitettu ja tuhkaksi palanut maisema jätti jälkensä tulevan taiteilijan
mieleen ja sen pinnan alla uinuviin teoksiin, jotka saivat muotonsa
vuosikymmeniä myöhemmin.
Uransa
alussa Kiefer keskittyi pohtimaan Saksan historiaa ja sen suhdetta natsivallan
syntyyn ja hirmutekoihin. Menneisyys ja sen problematisointi on ollut
taitelijan tuotannon liikkeellepaneva voima näihin päiviin asti. Kiefer tutkii
vaiettua ja kätkettyä ja pyrkii täyttämään historiankirjoituksen aukkoja.
Kieferiä
on jopa pidetty historiamaalarina, mutta sitä hän ei ole. Hänen teoksensa eivät
ole historian tapahtumien toistoa vaan niiden ajattelemista. Lähtökohta on
filosofinen: ymmärtääkseen tulevaisuutta on palattava menneisyyteen.
Tätä taustaa vasten myös Lintujen kieli -veistoksen kotkan siivet – Saksan kotka – voidaan ymmärtää.
Tätä taustaa vasten myös Lintujen kieli -veistoksen kotkan siivet – Saksan kotka – voidaan ymmärtää.
Holokausti on läsnä useissa Grothe-kokoelman teoksissa mutta varhaistuotantoa viitteellisemmin. Suuressa maalauksessa Jaakobin taivaallinen veri vuodelta 2002 nähdään tyypillinen Kiefer-maisema: sohjoksi tallattu talvinen peltoaukea tai tuhottu eteläsaksalainen viinitarha, jota rytmittävät kuvapintaan kiinnitetyt kuolleet oksat – kuin hautaristit tai arkaaiset kirjoitusmerkit.
Teema
toistuu lähes sellaisenaan neljä vuotta myöhemmin maalatussa teoksessa Mustia hiutaleita, mutta siinä keskelle
lohdutonta mudan- ja lumensekaista tannerta on ilmestynyt lyijystä tehty kirja.
Sen metallisilta sivuilta putoilee runonpätkiä.
Runot
ovat juutalaisen Paul Celanin
(1920–1970) kynästä, ja niiden aiheena on holokausti. Syyttävät säkeet
muuttavat kolkon maiseman sivistyksen kalmistoksi.
Kieferin
historiakritiikki hakee kaikupohjaa myös kauempaa menneisyydestä, ja hän palaa jopa
antiikin tapahtumiin. Teoksessa Maailman
viisauden tiet: Arminiuksen taistelu (1991) muinaisgermaanien voitokas
kapina roomalaisvalloittajia vastaan rinnastuu 1800-luvun nationalismiin ja sen
suurmiehiin.
Viisimetrisen
puupiirroksen metsänsisustaa peittävät romantiikan ajan merkkihenkilöiden
kasvonpiirteet, joiden kantajat joutuvat anakronistisesti osalliseksi
Teutoburgin metsän tarunhohtoisesta verilöylystä. Antiikin germaanit nähdään
saksalaisnationalistien edelläkävijöinä.
Sodan
syyllisyys ei lankea vain sen osallisten ylle. Kiefer sälyttää vastuun
historian tapahtumista myös niille, jotka ovat olleet luomassa edellytyksiä
tuhoon johtaneiden aatteiden ja ideoiden kehitykselle.
Tuomiolta
ei välty oma aikammekaan. Kiefer maalasi jo vuonna 1996 elottomalta näyttävän
panoraaman, johon vankkureiden pyörät ovat painaneet jälkensä.
Teoksen
nimi ja mottolause Böömi on meren
rannalla on alun perin lähtöisin William
Shakespearen (1564–1616) näytelmästä Talvinen
tarina (1611). Sen kolmannessa näytöksessä suoritetaan maihinnousu Böömin
rannikolle, vaikka todellisuudessa nykyisen Tšekin
luoteisosaa tarkoittava alue sijaitsee keskellä sisämaata.
Arvoituksellista
maantieteellistä ratkaisua on pohdittu pitkään, ja sitä on jopa arveltu
osoitukseksi suuren näytelmäkirjailijan puutteellisesta yleissivistyksestä. Sanaleikin
todellinen merkitys jää arvoitukseksi.
Kiefer
on ottanut sitaatin itävaltalaisen Ingeborg
Bachmannin (1926–1973) runosta, jonka tulkinta on puolestaan ilmeinen.
Siinä Böömillä tarkoitetaan etäisesti Shakespeareen viitaten utopistista
ideaalitilaa, haavekuvaa, kangastusta.
Kiefer
luo katseen jälleen historiaan. Hänen teoksensa tekee näkyväksi kotiseudun menettämisen
tragedian, sillä toisen maailmansodan etnisissä puhdistuksissa absurdista lauseesta
tuli täyttä totta. Kun Tšekkoslovakia liitettiin
voimakeinoin osaksi kolmatta valtakuntaa, Böömin pakolaiset asutettiin Itämeren
rannalle; Böömi siirrettiin meren äärelle.
Vaikka
Böömi-teos on jo kahdenkymmenen vuoden takaa, sen ajankohtaisuus on melkein
pelottava.
Eurooppaa
ravisteleva pakolaiskriisi heittää kysymyksen vasten kasvoja: mihin pyörien
jäljet tällä kertaa johtavat? Pakolaisten mielissä elää haave paremmasta, mutta
onko utopia nytkään todellinen? Onko kyseessä tyhjä lupaus ja tien päässä
paratiisi, joka on muuttunut erämaaksi, kuten Kieferin panoraama uhkaa?
Ei
ole sattumaa, että pakolaismaalauksen ja holokaustia kommentoivien teosten
maisema on lähes identtinen. Historia toistaa itseään: kun toisen maailmansodan
kaasukammioihin tuomitut ”ihmiskunnan viholliset” merkittiin käsivarteen
tatuoiduilla numerosarjoilla, tänään Euroopasta palautettava ”ei-toivottu
aines” saa rannekkeen ja viivakoodin. Joukkoja siirrellään kuin karjaa.
Kiefer
julistaa synkästi, että mikään ei muutu hänen lyijynharmaan taivaansa alla.
Tekstillä
ja sen synnyttämällä assosiaatioketjulla on tärkeä osa Kieferin taiteessa,
kuten edellisistä esimerkeistä käy ilmi. Taiteilija itse on avannut suhdettaan kirjoitettuun
kieleen: ”Runot ovat kuin poijuja meressä. Uin niiden luokse, yhden luota
seuraavalle: niiden välissä, ilman niitä, olen eksyksissä.”
Runositaatit
toimivat Kieferin teoksissa samalla tavoin suuntaviittoina ja mahdollisten
tulkintojen avaimina, karttoina tai kompasseina, joiden opastuksella katsoja
löytää tiensä suunnattomien värimassojen lakeuksilla.
Vain
vuosi sitten maalatussa monumentaalisessa niittymaisemassa Lehmusten alla käytetään pitkää sitaattia kuuluisan keskiaikaisen minnelaulajan
Walther von der Vogelweiden
(1170–1230) laulusta. Tietenkin Kiefer viittaa myös Berliinin pääkatuun (Unter
den Linden – Lehmusten alla) ja sen asemaan ensin keisarillisen, sitten kansallissosialistisen
Saksan keskuksena.
Kuva
on osa niin sanottua Morgenthau-sarjaa,
joka esittelee Saksan valtakunnan kukkien ja peltojen maana. Taustalla on
Yhdysvaltain valtiovarainministerin Henry
Morgenthaun sodan jälkeen tekemä ehdotus, jonka tavoitteena oli rangaista
Saksaa muuttamalla se teollisuusmahdista agraarivaltioksi.
Kiefer
hyödyntää runolyriikan lisäksi visuaalisia vihjeitä ja tekee kunniaa suurelle
alankomaalaiselle edeltäjälleen Vincent
van Goghille (1853–1890), jonka viimeisen kauden peltomaisemia Lehmusten alla muistuttaa hätkähdyttävästi.
Kun Kiefer suosii tavallisesti mustanharmaata ja maanläheistä väriskaalaa,
tässä maalauksessa hän esittäytyy melkein koloristina.
Van
Gogh on läsnä myös Böömi-taulussa, jonka vankkureiden jäljet kulkevat kohti
horisonttia likipitäen samoja uria kuin peltotie hollantilaismestarin kenties
viimeiseksi jääneessä työssä Varikset
vehnäpellon yllä (1890). Maalattuaan tämän painajaismaisen sielunmaiseman van
Gogh ampui itsensä.
Tiivis
viittaussuhde van Goghin itsetuhoiseen kohtaloon heittää väistämättä entistäkin
synkemmän varjon Böömi-teoksen
pakolaistematiikan ylle.
Mutta
kuoleman kuvaston lisäksi Kieferiä ja van Goghia sitoo yhteinen rakkaus:
auringonkukat.
Van
Goghille kukat olivat auringon symboli ja merkki jumaluudesta. Kiefer on
puolestaan todennut: ”Kun katson kypsiä, raskaita auringonkukkia, jotka
taipuvat kohti maata mustien siementensä painosta, näen taivaankannen tähtineen.”
Kummallekin
taiteilijalle auringonkukat ovat merkinneet elämää ja uuden alkua.
Kieferin
teoksissa kukat saavat tärkeän statuksen yhä uudelleen. Järeä veistos Sol Invictus Elagabalus (2012) – joka on
kymmenen tonnin painollaan Mäntän näyttelyn massiivisin artefakti – esittää kuivattujen
auringonkukkien versovan mahtavien lyijykirjojen lomasta. Tiedon ja ymmärryksen
symbolit toimivat kasvualustana valolle ja elämälle.
Toisessa
teoksessa Suuri rahti (1995) nähdään
lyijystä muovailtu hävittäjälentokoneen hylky kiitämässä kuolleen maiseman yllä.
Sen kyydissä lentää – auringonkukkia. Maailmanlopun visio kantaa mukanaan
kukkien siemeniä ja uutta elämää. Sodan raunioista versoo uusi maailma, uusi
aika.
Kasvien
keräämisen ja kuivaamisen sanotaan olevan Kieferille pakkomielle. Hänelle kasvien
kuihtuminen on ilmentymä luonnollisesta tuhoutumisesta ajan virrassa.
Kuivatut
kasvit säilövät muistoa menneestä loistosta ja rikkauksista, kuten
lyijytaustalle kiinnitetyt hauraat kukat teoksessa Mutatuli (1991). Kasviaihe ja hollantilaiskirjailija Eduard Douwes Dekkerin (1820–1887) väärin
kirjoitettu salanimi (Multatuli) yhdistävät teoksen 1600-luvun Alankomaiden
tulppaanivillitykseen ja siitä johtuneeseen pörssikeinotteluun. Sijoituskuplan
puhkeaminen suisti monet hollantilaisporvarit perikatoon.
Nimen
kirjoitusasu muistuttaa myös latinan verbistä ”silpoa” – mutilare – ja palauttaa ajatukset sodan ja kärsimyksen teemoihin.
Kieferin
kasvit merkitsevät nykyajan vastinetta niin sanotulle vanitas-teemalle eli ajatukselle
kaiken katoavuudesta – memento mori –
joka oli keskeinen varsinkin 1500- ja 1600-lukujen alankomaisessa
asetelmataiteessa. Sotien ja kulkutautien maailmassa kuolema oli tuttu vieras.
Vanitas-teeman
suosimia kuva-aiheita olivat nopeasti lakastuvat kasvit, pilaantuvat hedelmät,
meren antimet sekä nuoruus, joka esitettiin täydessä kukoistuksessaan – ennen mätänemistä
ja kuolemaa. Usein vanitas-teemaa alleviivasi sommitelmaan lisätty pääkallo.
Kuoleman
ja kärsimyksen läsnäolo on ilmeinen raamatullisissa ja erityisesti
pääsiäisaiheisissa teoksissa, joissa Kiefer hyödyntää kasvikuvastoa
monimerkityksellisesti. Palmusunnuntain palmunlehvät symboloivat Kristuksen
ristinkuolemaa, mutta ne on peitetty parantavalla kipsillä – kuin sovituksen eleenä.
Samaan
teosryhmään kuuluva Jaakobin tikapuut
(2007) kertoo Raamatun tarinan kahdesta veljeksestä ja heidän henkisestä
kasvustaan. Kahteen osaan haarautuvat tikkaat ovat merkkinä juutalaisen kansan
jakautumisesta ja välien rikkoutumisesta.
Kiefer
kertoo vertauskuvin yleismaailmallisesta historiallisesta tendenssistä, joka on
ollut erityisen kipeä sekä kristittyjen että islamilaisten kulttuurien
kehityksessä. Uskovien yhteys Jumalaan on katkennut, kun riitelevät lahkot ja
uskontokunnat ovat keskittyneet puolustamaan tärkeinä pitämiään fundamentteja.
Kiefer
varioi ja kierrättää visuaalisia aiheitaan teoksesta toiseen. Toisaalta hänen
tuotantoonsa kuuluu useita samaa nimeä kantavia töitä, joilla ei ensi alkuun
näytä olevan mitään yhteistä. Sellaisia ovat esimerkiksi Merkaba-nimiset maalaukset ja veistokset, jotka liittyvät juutalaiseen mystiikkaan ja
kuvaavat Jumalan taivaallisia vaunuja – kukin tavallaan.
Tikas-aihe
toistuu muunnettuna puuleikkauksessa Jaakobin
uni (2012), jossa Jumalan luo johtavaa tietä edustavat suuret auringonkukat
– valon ja elämän symbolit. Kysymys on myös maan ja taivaan yhdistämästä
unitilasta, joka rakentaa sillan kahden maailman väliin.
Vielä
unenomaisempi on suurikokoinen teos Niin
kauas kuin yötä riittää (2002), joka pohjautuu Louis-Ferdinand Célinen (1894–1961) samannimiseen esikoisromaaniin.
Siinä käydään ikuista meritaistelua.
Työn
taustalla on venäläisen futuristin Velimir
Hlebnikovin (1885–1922) provokatiivinen teoria, jonka mukaan suuri
meritaistelu toistuu historiassa säännöllisesti 317 vuoden välein. Kieferin
tulkinnassa lyijystä valmistetut romuluiset sukellusveneet lipuvat ruosteisessa
meressä – elleivät ole uppoamassa. Näky ikuistaa historian mielettömyyden, joka
kertautuu ajasta aikaan.
Myös
Nooan arkki saa sukellusveneen muodon: se on elämän säilö, kuten siemenkota tai
hedelmän kivi. Arkki nähdään osana Kieferin valtavaa triptyykkiä Olemus – Olemassaolo (2011), jonka
panoraamat täyttävät kolme seinää yhdessä Gösta-paviljongin suurista saleista.
Filosofisen
teoksen aiheena on eksistenssi ja kysymys siitä, edeltääkö olemus olemassaoloa
vai päinvastoin. Jylhän vuoristomaiseman eteen on ripustettu arvoituksellisia
metalliesineitä, kuten vuorten editse kulkeva arkki sekä korkeimmalta huipulta
roikkuva vaaka, jonka toisessa kupissa on suolaa.
Olemassaolon
perusteita pohtiva mystinen maisema langettaa epäilyksen varjon ihmisen
mahdollisuudelle käyttää vapaata tahtoa ja vaikuttaa elämäänsä. Onko myös
vapaus lopulta vain pelkkää unta ja illuusiota?
Kiefer
on pessimisti. Hänen teoksensa kantavat mukanaan niin raskasta muistia ja
tietoisuutta kaiken turhuudesta, että se tekee taiteilijasta itsestään
eräänlaisen myyttisen tietäjän.
Kiefer
vertautuu antiikin Kreikan kapinoivaan Atlas-titaaniin, jonka ylijumala Zeus
tuomitsi kantamaan taivasta harteillaan. Uhmakas jätti sai suurimman taakan maksaakseen
laajasta tietämyksestään ja viisaudestaan.
Saturnuksen aika (1987) ei ole
Grothe-kokoelman suurikokoisimpia töitä, mutta sen kuvastossa tiivistyvät monet Kieferin
tärkeimmistä aiheista. Ulkomuodoltaan teos vaikuttaa karrelle palaneelta.
Työn nimi viittaa antiikin Rooman sadonkorjuun jumalaan Saturnukseen, jonka
kunniaksi vietettiin pakanallista Saturnalia-juhlaa, nykyisen joulun edeltäjää.
Saturnalia oli lahjojen antamisen, syöminkien ja juominkien sekä karnevaalin aikaa,
jolloin palvelijasta tuli käskijä ja kuninkaasta kerjäläinen. Juhla symboloi paluuta
muinaisen Saturnus-jumalan aikakauteen, jonka uskottiin olleen kadonnut kulta-aika.
Mytologiassa
Saturnus opetti ihmiskunnalle maanviljelyn ja kirjoittamisen taidon. Saturnuksen
ajan muistoksi Kiefer on käyttänyt teoksessaan hartsipäällysteisiä sananjalkoja
– kasveja, jotka hallitsivat muinaisten maailmankausien metsiä. Saniaisten
hentoja varsia pitää koossa lyijy – Saturnuksen metalli – joka on myös
melankolian materiaali.
Saturnuksen aika yhdistää menneisyyden ja
tulevaisuuden, luonnon ja kulttuurin, taivaan ja maan jakamattomaksi
alkutilaksi – kuvaksi, joka edeltää aikaa ja historiaa. Taitelijan melankolinen elämänfilosofia saa siinä täyttymyksensä ja osoittautuu romantiikan maailmantuskan jälkeläiseksi.
Melankoliaan
assosioituva lyijy on pohjana monissa Kieferin töissä, mutta teoksessa Tulikukka (1992) harmaan lyijytaustan
edessä nähdään kasvi, jonka siementen on uskottu auttavan eroon lyijyn
depressiivisestä aurasta.
Keskiajalla
eläneen saksalaisen abbedissan ja mystikon Hildegard
Bingeniläisen (1098–1179) mukaan huumaavaa tulikukkaa käytettiin lääkkeenä
alakuloisuuteen. Kasvin avulla melankoliasta kärsivä sai lohdun ja vapautui
maan vaikutuksesta kohti taivaan henkistä piiriä.
Sitä
muistuttava transformaatio on keskeinen alkemian harrastuksessa, joka on ollut
yksi Kieferin kiinnostuksen kohteista alusta lähtien. Ikivanhan opin
tavoitteena oli valmistaa kultaa vähemmän jaloista metalleista, erityisesti
lyijystä. Teoksessa Vuorikristalli
(1991) taiteilija itse esittäytyy alkemistina, joka muuttaa myrkyllisen
metallin parantavaksi mineraaliksi.
Leikkimielisesti
voi sanoa, että taiteilijana Kieferin on onnistunut tehdä lyijystä kultaa.
Tiedossani ei tosin ole, mitä hänen teoksistaan maksetaan.
Yksi
arvokkaimmista on varmasti lähes viisi metriä korkea ja kahdeksan metriä leveä
maalaus Hedelmällinen puolikuu
(2009). Se on Mäntän Kiefer-näyttelyn vaikuttavimpia ja istuu suuren
näyttelysalin korkeaan tilaan niin hyvin, että kokoelman omistajan Hans Grothen
mielestä monumentaalinen teos tulee parhaiten oikeuksiinsa nimenomaan
Serlachius-museo Göstan paviljongissa.
Tämä
on juuri niitä Kieferin luomuksia, joka saa katsojan polvet lyömään loukkua.
Mikään valokuva ei tee oikeutta sen murskaavalle voimalle.
Teoksen
aiheena ei ole yhtään vähäisempi kuin tarina kulttuurimme synnystä. Kuvassa
nähdään Raamatusta tuttu Baabelin torni, jonka rakentamalla Nooan jälkeläiset
pyrkivät yhteyteen Jumalansa kanssa.
Vanhan
testamentin kiivas Jumala on kuitenkin mustasukkainen ja haluaa pitää
etäisyyttä luotuihinsa. Hän hävitti tornin, sekoitti kielet ja ajoi kansat maailman
kaikkiin kolkkiin. Ihmisen kunnianhimon palkka oli katastrofi.
Kieferin
tulkinnassa torni nähdään raunioina. Se eroaa flaamilaisen Pieter Brueghel vanhemman (1525–1569) samaa aihetta esittävistä
maalauksista, joissa tornin rakennustyöt ovat vielä kesken ja sen huippu piirtää
pilviä. Kun Brueghelin satiiriset kuvat kommentoivat ihmisen turhamaisuutta ja
itsekeskeistä pyrkimystä kohti kunniaa, Kieferin visio on karu: hiekalle
rakentaminen ei johda voittoihin.
Kieferin
teos on osoittautunut jälleen karmealla tavalla profeetalliseksi, kun
ajatellaan koko Lähi-itää varjostavaa Syyrian sisällissotaa. Sekasortoisessa
poliittisessa tilanteessa kuvainraastajat ovat tehneet peruuttamatonta vahinkoa
sivilisaatiomme alkukodin museoissa ja maailmanperintökohteissa – inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan. Viimeisimpänä
tuhotöiden kohteeksi joutui Palmyran korvaamattoman arvokas aavikkokaupunki,
sen ainutlaatuiset veistokset ja rakennukset.
Onko
perintömme joutuva hukkaan omissa käsissämme?
Kieferin
raunioissa elää kuitenkin toivon siemen. Vaikka taiteilijan maailmankäsitystä
voi pitää perustellusti synkkänä, paradoksin mahdollisuus on aina
olemassa.
Uusi
alku, uuden rakentamisen ajatus ja yhteinen päämäärä voi yhdistää
ihmiskuntaa useista kielistä ja kulttuureista huolimatta, niiden kynnysten yli.
Rauniot viestivät epäonnistumisesta, mutta ne vaativat luomaan uutta yhdessä.
Filosofi
Hannah Arendt on muotoillut saman:
”Jokainen alku on armo, ja alun vuoksi, armon vuoksi Jumala loi maailmaan
ihmisen. Jokainen uusi syntymä on kuin armon takuu maailmassa.”
Tematiikka
saavuttaa huippunsa teoksessa Alussa
(2008), joka tekee näkyväksi Raamatun luomiskertomuksen ensimmäisen lauseen: ”Alussa
Jumala loi taivaan ja maan.”
Mykistävässä
maalauksessa meren aallot lyövät rantaan ja raskaat pilvet peittävät
taivaan. Ollaan peruselementtien äärellä, ajan alussa. Pilvistä on laskettu
alas tikapuut, jotka yhdistävät taivaan ja maan. Tikkaista roikkuu filminauha.
Sen ruuduista erottuu kuvia torneista – hatarista, hiekalle rakennetuista.
Baabelin teema kertautuu.
Filminauha
rinnastuu kuolemaan, jonka kynnyksellä eletty elämä virtaa sarjana kuvia ennen
esiripun laskeutumista. Alusta tulee loppu. Maa kohtaa taivaan,
menneisyys ja tulevaisuus muuttuvat yhdeksi ja samaksi eksistenssin tasoksi.
Kiefer
haastaa kosmologisen ongelmanasettelun ja tieteen polttavimman kysymyksen ajan
olemuksesta filosofian ja teologian käsittein.
Teoksesta
tulee eräänlainen singulariteetti, jossa luonnonlait lakkaavat pätemästä. Se on
kuin musta aukko tai madonreikä, joka johtaa alusta loppuun ja lopusta alkuun –
toimii yhdyskäytävänä ulottuvuuksien tai jopa universumien välillä. Syntymän ja
kuoleman hetki.
Kiefer
tuntuu kysyvän: onko tämän maailman ulkopuolella toinen todellisuuden taso?
Mitä tapahtuu, kun meidän aikamme ihmisinä tässä maailmassa päättyy?
Perimmäiset
kysymykset esitetään viimeisellä rannalla.
Mikro-
ja makrokosmos limittyvät myös sekatekniikalla
toteutetussa työssä Jaipur (2005) – viehättävällä tavalla. Se
kuvaa Intiassa sijaitsevaa ikivanhaa observatoriota. Taas tikkaat yhdistävät
maan kamaran taivaankanteen, johon tähtien koordinaatit on kirjoitettu
numeroin.
Teema
saa runollisimman toteutuksensa upeassa moniosaisessa teoksessa, jonka pituus
on peräti kaksitoista metriä. Kasvien
salainen elämä Robert Fluddille (2002) koostuu kolmestatoista paneelista,
jotka yhdessä esittävät englantilaisen Robert
Fluddin (1574–1637) esoteerisen ajatusrakennelman.
Fludd
oli tiedemies, lääkäri ja filosofi, joka oli myös juutalaiseen
numeromystiikkaan kabbalaan vihkiytynyt alkemisti. Hänen mukaansa jokaisella
kasvilla ja eläimellä oli vastineensa tähtitaivaalla.
Kieferin
hahmotuksessa tähtien paikat on merkitty Jaipurin
tavoin tarkasti koordinaatistoon. Tähtien lomaan taiteilija on asetellut
täytettyjä eläimiä ja kasvien osia. Joutsen ylittää zeniitin linnunradan
merkkejä seuraten, ja oksat piirtävät esiin tähtikuvioiden muodot. Lumoavan teoksen
taivaankansi on tietenkin lyijyä.
Kieferin
taivasnäky on nykytaidetta kauneimmillaan.
Huumori
ei varsinaisesti kuulu Kieferin keskeisiin keinovaroihin, mutta muutamien
teosten kohdalla hymy nousee huulille. Joku voi pitää antiikin naisia esittävää
kolmea veistosta jopa misogyynisinä, sillä niiden kuuluisat hahmot on luonnehdittu varsin sarkastiseen sävyyn.
Veistokset
on valettu kipsiin, ja figuurien yläosia koristavat kullekin tunnusomaiset
attribuutit. Lesboksen saaren maineikas runoilija Sapfo kantaa lyijykirjoja, jotka symboloivat kirjallista
kyvykkyyttä. Teutoburgin taistelun sankarin Arminiuksen puolisoa Thusneldaa kuvaa metallinen monikulmio
ja filosofi Sokrateen äkkipikaista
vaimoa Ksantippaa sahalaitainen
rautasykkyrä. Niiden merkitys on monimielisempi.
Uhkeat
naisveistokset muistuttavat enemmän germaanimytologian tai viikinkitarujen
herooisia soturijumalattaria kuin historiallisia esikuviaan. Totuuksien äärellä
on varaa myös hetken ironisointiin.
Kun
näyttely sulkee sunnuntaina ovensa ja Kieferin teosten katselmus päättyy, Mäntän
nimi piirtyy historiankirjoihin – ei ehkä lyijyisiin, mutta Suomen oloissa
muistettavimpien taidetapahtumien luetteloihin ja näyttelykaanonin ylimmille
portaille.
En
usko liioittelevani, jos totean, että mikäli Serlachius-museot tai joku muu
näyttelytoimintaa järjestävä taho aikoo joskus ylittää nyt koetun, on paikalle
tuotava Sikstuksen kappelin freskot tai jotain taiteelliselta painoarvoltaan
niihin verrattavaa.
Saksassa,
Espanjassa ja Belgiassa kiertäneen Grothe-kokoelman jatkosta kerrotaan, että
sen mestariteokset saavat joskus tulevaisuudessa pysyvän kodin Mannheimin
taidehallista. Millainen matkailuvaltti saksalaisella pikkukaupungilla onkaan
käden ulottuvilla!
Myönnän
avoimesti, että minuun Anselm Kieferin työt tekevät suuremman vaikutuksen kuin
yhdenkään toisen elossa olevan taiteilijan teokset. Hänen tuotantonsa yhdistää
älylliset, poliittiset ja filosofiset ulottuvuudet valtavaan kuvausvoimaan ja
syvälliseen intensiteettiin.
Samaan
mittaluokkaan yltää toinen saksalainen nykytaiteen titaani Gerhard Richter (s. 1932), jonka kattava ja kerta kaikkiaan pysäyttävä
retrospektiivi oli esillä Pariisin Pompidou-keskuksessa pari vuotta sitten.
Taiteilijana
Richter on Kieferiin verrattuna täysin erilainen, mutta yhdessä
saksalaismestareiden voi ajatella muodostavan toisiaan täydentävän parin – nykytaiteen
tähtien kuninkaat, jotka hallitsevat taidekentän ääripäissä, sen
taivaankannen vastakkaisilla navoilla. Paljon muuta ei tarvita.
Kieferin
teosten edessä tuntee ylpeyttä siitä, että vielä nykypäiväkin kykenee
tuottamaan kaikesta kuonastaan ja paljosta pintavaahdostaan huolimatta aikaa
uhmaavia hengen monumentteja. Viimeksi sama mielihyvän kokemus syntyi
kuullessani ensimmäistä kertaa Kaija
Saariahon Simone-passion elävänä
esityksenä.
Katoamaan
tuomittujen taideilmausten rannattomalla ulapalla nämä harvat teokset ovat kuin
yksinäisiä majakoita, joiden voi uskoa viitoittavan tietä tulevaan ja kestävän perintönä
omasta ajastamme.
Anselm Kiefer – Teoksia Grothe-kokoelmasta Mäntän
Serlachius-museo Göstassa 3. lokakuuta 2015 – 24. huhtikuuta 2016.