keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Kinkku ja nykytaiteen dalai-lama

museo Alku on komea. Helsingin taidemuseo palasi kuvataidekentälle vuoden remontin jälkeen vanhan Tennispalatsin uudistettuihin tiloihin uudella ilmeellä ja uudella nimellä. Sen lyhenne HAM tulee museon nimen englanninkielisen käännöksen alkukirjaimista: Helsinki Art Museum.

Avajaisia vietettiin tavalla, jota mikä tahansa taidelaitos voisi kadehtia. Ensimmäiseksi ulkomaiseksi vierailijaksi oli saatu maailman kohutuimpiin nykytaiteilijoihin kuuluva kiinalainen Ai Weiwei (s. 1957).

Taiteilija saapui avajaisiin henkilökohtaisesti, mikä on siinä mielessä tavatonta, että Ai Weiweillä on ollut passi ja mahdollisuus matkusteluun vasta heinäkuusta lähtien. Sitä ennen virallisen Kiinan toisinajattelija virui matkustuskiellossa Pekingissä peräti neljä vuotta. Nykyään Ai Weiwei asuu ja työskentelee Berliinin liberaalissa ilmapiirissä.

Auktoriteetteja ja arvoja kyseenalaistavasta taiteilijasta ja ihmisoikeusaktivistista on kasvanut viime vuosien aikana jonkinlainen nykytaiteen dalai-lama, jonka poliittisesti epäkorrektia taidetta ja vainottua persoonaa on enää vaikea erottaa toisistaan. 

Hänestä itsestään on kehittynyt oma ilmiönsä ja instituutionsa, ja paljolti tästä syystä HAM:in avajaistilaisuudesta tuli melkoinen spektaakkeli myös sosiaalisessa mediassa.

Mutta uusittu HAM tarjoaa muutakin. Entiseen Kulttuurien museoon laajentunut näyttelytila on saanut 1500 neliömetriä uutta pinta-alaa, ja osa Helsingin taidemuseon teoksista on sijoitettu ympäri Tennispalatsin rakennusta – edes WC-tiloja unohtamatta.

Rakennukseen on muuttanut myös vanha Kluuvin galleria, joka on vaihtanut nimensä HAM-galleriaksi, ja Kampin metrotunnelissa toimii puolestaan HAM-metro. Näin ollen osaan näyttelytiloista on vapaa pääsy.

Museon ajatuksena on ollut tehdä taiteen kohtaamisesta aikaisempaa helpompaa ja rennompaa.

Avajaisviikolla HAM muistutti myös, että se hallinnoi tuhansia taideteoksia, jotka sijaitsevat kaupungin puistoissa, kaduilla, virastoissa ja muissa julkisissa tiloissa. HAM on todella koko kaupungin taidelaitos.

Museon varsinaisissa näyttelysaleissa juhlitaan Suomen vanhimman edelleen toimivan gallerian eli Leonard Bäcksbackan perustaman Taidesalongin merkkipäivää.

Taidesalonki 100 vuotta -näyttely esittelee sata Taidesalongin kautta kulkenutta teosta, jotka edustavat maalaustaidetta varhaisesta modernismista nykyaikaan. Sen taiteilijanimet ovat suomalaisia klassikkoja Thesleffistä Salliseen ja Collinista Cawéniin. Kokoelma on Helsingin taidemuseon ydin.

Erityisesti on mainittava HAM:in maksuttomalla puolella nähtävä taiteilijaryhmä IC-98:n Jälkinäytös, johon kuuluu kaksi huikeaa animaatioteosta. Niiden tietokoneavusteisten lyijykynäpiirrosten sanotaan rakentavan visiota maailmasta, ”jossa ihmisiä ei enää ole, mutta ihmiskunnan jäljet ovat vielä näkyvissä”.

Äärimmäisen hitaasti muuttuvien videoiden vaikutus on mieltä kiihottava. Jos ohjelmaa ei jaksa katsoa yhteen menoon, voi välillä piipahtaa muualla ja palata uudelleen kaikelle yleisölle avoimeen näyttelytilaan nähdäkseen, millaiseksi animaation maisema on vaihtunut.

IC-98-nimellä työskentelevät Patrick Söderlund ja Visa Suonpää edustavat Suomea parhaillaan Venetsian biennaalissa.

HAM:in pääpaino on kuitenkin yläkerrassa, jota hallitsee kaksi valtavan laajaa, korkeaa näyttelysalia. Helmikuun loppuun asti ne on omistettu Ai Weiwein kahdellekymmenelleviidelle veistokselle ja installaatiolle, joiden yhteinen nimittäjä on puu.

Kaikki teokset ovat ensimmäistä kertaa esillä Suomessa ja kaksi niistä ensimmäistä kertaa koko maailmassa.

Ollakseen kohuttu käsitetaiteilija Ai Weiwei on tuonut Helsinkiin silmiä hivelevän kauniit teokset. Ne tekevät vaikutuksen jo pelkästään fyysisellä olemuksellaan. Monet hänen töistään ovat pienintä ykistyiskohtaa myöten viimeisteltyjä, perinteisen kiinalaisen käsityötaidon mestarinäytteitä.

Siitä on kiittäminen taiteilijan apuna työskenteleviä puuseppiä, jotka ovat työstäneet puuveistokset ja installaatiot mestarin ohjeiden mukaan. Ai Weiwei ei ole pelkästään auktoriteetteja uhmaava myytinsärkijä vaan myös vanhoja käsityöläisperinteitä kunnioittava ammattimies.

Osa Ai Weiwein teoksista lähestyy muotokieleltään readymade-taidetta ja minimalismia, mutta niiden suhde todellisuuteen on aivan toinen.

Kun minimalistit halusivat eristää artefaktin kokonaan sitä ympäröivästä maailmasta ja karsia viittaussuhteet olemattomiin, Ai Weiwei toimii päinvastaisesti. Hän kuorruttaa teostensa niukan ilmaisun valtavilla merkityskerrostumilla.

Käsitteellisyys tulee mukaan materiaalien ja niihin liittyvien assosiaatioiden kautta. Antiikkihuonekaluista ja vanhan temppelin osista syntyy uusia teoksia ja uusi käyttötarkoitus. Materiaali säilyy samana, mutta merkitys muuttuu.

Kuusi metriä korkea veistos Puu (2010) on koottu lukuisista Etelä-Kiinan vuoristoseudulta kerätystä puunkappaleista ja koottu yhteen muistuttamaan yhtä puuyksilöä. Aikoja sitten kuolleiden organismien osat kertovat siitä, millainen puu kenties joskus oli. Ne saavat teoksessa uuden elämän ja muodostavat yhdessä kuvan puun ideasta.

Yksilön ja yhteisön problematiikkaa syvällisesti pohtiva teos on hyvä esimerkki siitä, miten Ai Weiwei pystyy koskettelemaan samanaikaisesti sekä älyllisiä että emotionaalisia tasoja hyvin vaikuttavalla tavalla.

Useimpiin teoksista liittyy tarina, joka on syytä tuntea. Onneksi ne on selostettu näyttelysalien lyhyissä esittelyteksteissä.

Sellainen on esimerkiksi ensimmäistä kertaa esillä oleva Jätesäiliö (2014). Se on arvokkaasta hualipuusta tehty moniovinen kaappi, johon liittyy traaginen tositapaus. Teos kuvaa säiliötä, joka koitui viiden kerjäläispojan kohtaloksi, kun he lämmittelivät sen suojissa ja menehtyivät häkämyrkytykseen sytytettyään tulen umpitilaan.

Ai Weiwein taiteella on sosiaalinen omatunto.

Toisessa aivan uudessa teoksessaan Valkoinen talo (2015) Ai Weiwei on uusiokäyttänyt kokonaisen Qing-kauden kodin. Taiteilija on pelastanut talon kaupungistuvan Kiinan rakennusbuumin tieltä, mutta samalla hän on muuttanut sen alkuperäisen viitekehyksen. Merkiksi tästä taiteilija on maalannut talon puurakenteet valkoisiksi.

Kysymys historiallisen esineen aitoudesta ja suhteesta aikaan nousee ilmeiseksi.

Historia ja nykyisyys, valtarakenteet, sosiaaliset ja ekologiset kysymykset sekoittuvat Ai Weiwein moniulotteisissa teoksissa mahtavaksi merkitysten mosaiikiksi, joka jättää näyttelykokonaisuudesta barokkimaisen runsaan, ylellisen jälkivaikutelman. Katsojalla riittää pohdittavaa pitkäksi aikaa.

Ai Weiwei on myös kissaihminen. Lemmikkiensä muovileluista hän sai idean teokseen Divina Proportio (2012), jonka muoto on tuttu jalkapallosta. Se on ikosaedri, joka viittaa renessanssin geometrisiin ihanteisiin. Aina käsitetaiteenkaan ei tarvitse olla vaikeaa ja ryppyotsaista.

Kaikki näyttelyn Ai Weiwei @ Helsinki teokset eivät silti ole mielestäni mestariteoksia. Kolmesta valokuvasta koostuvassa perspektiivitutkielmassaan taiteilija näyttää keskisormeaan eri maiden kulttuurisille ja poliittisille maamerkeille. Suomesta osansa saavat Helsingin tuomiokirkko, Eduskuntatalo ja risteilyalus.

Taiteilijan asenne valtarakenteita ja sovinnaisia tapoja kohtaan tulee selväksi ja perustelluksi, mutta samaa visuaalista kieltä on saatu nähdä vuosien kuluessa erilaisilla taidefoorumeilla kyllästymiseen saakka.

Tarkoitus pyhittää keinot: politiikan ja rahan valta on vihollinen kaikkialla maailmassa – myös Kiinan ulkopuolella.

Ai Weiwei on kuitenkin niin monipuolinen ja maailmoja syleilevä taiteilija, ettei hän kavahda seurustella sujuvasti edes merkityksettömyyden kulttuurin kanssa.

Sitä osoittaa hänen loputon viehtymyksensä sosiaalisen median maailmaa kohtaan, minkä osana hän järjesti näyttelynsä avajaisissa suuren selfieperformanssin. Selfiekuninkaaksi julistautunut taiteilija otti itsestään kuvia kaikkien halukkaiden avajaisvieraiden kanssa.

Koskaan ei voi olla aivan varma, millainen ketunhäntä hänellä on kainalossaan.

Ehkä selfiet ovat Ai Weiwein tapa kommentoida purevasti taiteen historian kunniakasta ja ylevää omakuvien lajityyppiä, joka on hallinnut kuvataidetta Rembrandtin ja van Goghin ajoista saakka. Ehkä hän päivittää sen nykyestetiikan ilmaisukielelle uutta tekniikkaa käyttäen.

Tätä taustaa vasten selfiet voivat olla myös vertauskuva visuaalisen kulttuurin degeneraatiosta. Tai sitten ne ovat yksinkertaisesti vain loistava markkinointikikka.

Kun HAM alkuvuodesta julkisti uuden nimensä, monet kriitikot pillastuivat. Syynä oli lyhenne, joka oli markkinointitarkoituksissa johdettu englannin kielestä ja viittasi sanaan ”ham”, suomeksi kinkku. Museosta oli tullut uuden brändinsä myötä kinkkumuseo!

Kriitikoiden mielestä kunnianarvoisa taidelaitos oli yleisöä kosiskellessaan myynyt sielunsa ja uhrannut itsensä markkinavoimien alttarilla. Sen uskottiin merkitsevän ilman muuta sisällön köyhdyttämistä ja taiteen pinnallistamista. Arveltiin, että nykytaiteen alennustila oli saavuttanut uuden tason.

Helppous ja lähestyttävyys eivät kuitenkaan ole ilman muuta synonyymi halpahintaisuudelle. HAM:in uudet näyttelyt osoittavat, että kriitikoiden puhe oli yksiselitteisesti hölynpölyä.

Ai Weiwein tavoin HAM leikkii merkityksillä ja panee peliin myös oman vakavamielisenä pidetyn museoinstituutionsa. HAM julistaa, että museon suhde maailmaan ei ole suljettu ”joko–tai” vaan avoin ”sekä–että”. Raikas moniselitteisyys on sen kieliopin lähtökohta.

Jos tarjonta säilyy jatkossa avajaisten tasolla, HAM jää mieleen paitsi nimensä myös aidosti koskettavan sisältönsä ansiosta.

HAM Tennispalatsista ja Ai Weiweistä lisää marraskuun Eeva-lehdessä, joka ilmestyy 4.11.