elokuva | Siitä on pian viikko, kun näin Idan. Se ei jätä rauhaan. Tapahtumaköyhän elokuvan arvoituksellisuus palaa mieleen yhä uudelleen. Vaikutus tulee viiveellä.
Ohjaaja Paweł Pawlikowski asemoi itsensä Puolan Kaurismäeksi. Kerronta on verkkaista, repliikkejä putoilee harvakseltaan. Jokainen sana ja lause on punnittu ja merkityksellinen.
Onko Ida siis vaikea taide-elokuva, joka edellyttää älyllistä asennoitumista? Ehkä sitäkin, jos niin haluaa, mutta ennen kaikkea katsomiskokemus on tunnepitoinen. Tarvitaan vain avoin mieli.
Elokuvan tarina sijoittuu 1960-luvun sosialistiseen, ränsistyneeseen Puolaan. Nuori nunnakokelas on valmis antamaan luostarilupauksensa, kun abbedissa yllättäen lähettää hänet maailmaan etsimään juuriaan. Kokelas tutustuu tätiinsä, entiseen valtionsyyttäjään, jota menneisyyden synnit painavat. Täti lohduttaa itseään miehillä ja alkoholilla.
Matka johtaa maaseudulle ja menneisyyteen, ja esiin nousee suvun kohtalo Puolan lähihistorian myllerryksissä. Tarina kerrotaan kahden naisen kokemana – tuomarin ja nunnan – jotka ovat toistensa vastakohdat: langennut Eeva ja Neitsyt Maria.
Ei ole sattumaa, että Ida on kuvattu ilman värejä. Raamatullisen naiskuvan lisäksi elokuva peilaa todellisuutta ääripäiden kautta. On musta ja valkoinen, likainen ja puhdas, mies ja nainen, kaupunki ja maaseutu, fasismi ja kommunismi, juutalaisuus ja kristinusko, elämä ja kuolema.
Vaikka maailma näyttää mustavalkoiselta, johtopäätökset ovat kaikkea muuta kuin helppoja ja yksiselitteisiä.
Elokuva ei ole historiankuva sen enempää kuin kehitystarinakaan vaan kohoaa niiden yläpuolelle eksistentialistiseksi tutkielmaksi ihmisen osasta. Ida haastaa katsojan ja kysyy: mistä tulemme, keitä olemme, mihin olemme menossa?
Ida on myös visuaalinen mestarinäyte. Enimmäkseen liikkumattomalla kameralla kuvatut kohtaukset ovat kuin taidevalokuvia, joiden rajauksia ja omaperäistä tilan hallintaa ei lakkaa ihastelemasta. Mikään ei ole tarpeetonta, mitään ei puutu. Tulee mieleen parhaillaan Amos Andersonin taidemuseossa esillä olevan tanskalaisen Vilhelm Hammershøin taide ja sen harmaa hiljaisuuden estetiikka.
Oma lukunsa on elokuvan ääniraita. Se on yhtä hiottu, ja musiikilla on siinä osansa. Mozartin Jupiter-sinfoniaa kuullaan toistuvasti tuomaritädin elvyttäessä sieluaan sen puhdistavin sävelin. Kun nunnakokelas lopulta kohtaa miehen, tämä osoittautuu saksofonistiksi, jonka bravuurinumero on John Coltranen Naima. Kappaleen hepreankielinen nimi on sama kuin säveltäjän vaimon ja merkitsee ”Jumalan lahjaa”. Coltranen melodian myötä käärme luikertelee paratiisiin, ja onhan alttosaksofonin hahmossakin jotain freudilaista. Jumalan lahja.
Vaikka Ida kertoo katolisesta Puolasta, elokuvan henki on perin juurin protestanttinen. Ankara ilmaisu saa täyttymyksensä loppukohtauksessa, kun kamera alkaa vihdoin liikkua ja taustalla soi pianosovitus Bachin urkukoraalista Ich ruf zu dir, Herr Jesu Christ. Vaikutus on pakahduttava.
En muista, milloin olen viimeksi nähnyt yhtä hienon elokuvan kuin Ida. Uskon, että jos Peter von Bagh olisi elossa, hän jakaisi käsitykseni siitä, että se on elämää suurempi.
